Jos käännyt katsomaan taaksesi, näetkö silloin eteen?

Toinen harjoittelujakso (lue: viikko) on suoritettu, seuraavaa saakin odottaa ensi keväälle... Kurja homma, sillä kenttäjaksoista ainakin minä sain lisää pontta opiskeluun. Erityisesti tämä äskeinen harjoittelupaikka oli niin mahtava kaikin puolin, että vähintään ajatustasolla motivaatiomittari meinaa kiepsahtaa yli asteikkonsa. Siitä on tosin hitunen matkaa vielä käytännön toteutukseen, mutta fiilispuoli alasta on korjattu raiteilleen.

Torstaina pakkasmittari kohosi yli ryhmätreenien kipurajan, mutta me reippailtiin omatoimitreenaamaan. Kepo lähti vahtimaan, etten ala jauhamaan liikoja ja taisi pakata mukaan hyvän karmankin. Oivallinen ajoitus tämän illan kisoja ajatellen.

Kuje puuhasteli S:nkin kanssa, on se miehen liikkuminen vain niin vaivatonta vaikka laji onkin vielä vieras... Minä tuusasin Muhkun kanssa enimmäkseen päällejuoksuja ja niistoja, vähän meinasi vieläkin jäädä kuunkiertoradalle kellumaan päällejuoksuissa välillä. Kepit sujuivat virheettä!

Vispilää kiusattiin muurin takaakierrossa S:n avustaessa hieman järeämmillä keinoilla vauhdinpotkimisen poistamiseksi. Johan alkoi jalka nousta kelpiellä ;) Lisäksi katseltiin mm. aloituksien jarruja, valsseja ja päällejuoksuja. Puomi tehtiin vain kahdesti, molemmat toistot aivan järjettömän hienot. Kepeille hain vauhdituksella virhettä, mutta en onnistunut jekuttamaan Kiesiä.

Muuta puuhastelua ollaan tehty vain sisällä jumppapallon kanssa ja pieniä tottisjuttuja. Tulisi jo kesä, kaikki olisi helpompaa ja mukavampaa... Motivaatio maastolajeihin ei kohta enää mahdu varastoitumaan, uusia lenkkimaastoja on tutkittaviksi ja vanhojenkin laajentaminen kesämittoihin houkuttaisi jo kovasti. Puhumattakaan suunnitelluista retkeilyreissuista laajentaen reviiriä ehkä jopa Lappiin saakka... Glääh, tule jo kevät!! Tämmöistähän on todella realistista haaveilla, kun pakkasmittari paukkuu parissakymmenessä miinusta ja kevätaurinko vasta kokeilee kirkkauttaan. Mutta niin oli kauniin aurinkoista ja linnut mölysivät eilisen iltapäivän pitkällä lenkillä ja tämän aamun aikaisella kimppalenkillä, että jotain toivoa alan jo elätellä talven taittumisesta. Kuvia eiliseltä lenkiltä (ja aiempiakin otoksia) löytyy täältä.

Sattuneista syistä Mino kävi eilen pikavisiitillä meillä. Maknu-mummeli voi oikein virkeästi, melkein ottaisin sen ennemmin hetkeksi meille asumaan kuin Kujeen. Mutta tuntuipa hassulta taluttaa kolmea koiraa pitkästä aikaa! En kokisi kolmea tai edes neljää koiraa ongelmaksi (toki asunnon pitäisi olla siinä kohtaa mieluusti hitusen suurempi), mikäli ne olisivat temperamentiltaan samanlaisia, eläisivät samalla rytmillä.

Nykyisessä paimenpopulaatiossani tämä ei toteudu ja se on yksi syy siihen, miksi Mino asuu äidillä. Visa on ripeä tekemään kaiken, menevä ja ronskikin. Kuje elää aina sinistä hetkeään, jää haaveilemaan ajatuksiinsa turhan usein ja on muutenkin hidastempoinen arjessa. Mieleen tulee väkisinkin Pekka Routalempi Pasilasta; kaikki on vähän jännää, joko riemastuttavassa mielessä tai pohdituttavasti. Mino on myöskin vikkelä ja ajan tasalla, mutta sitä jännittää monet asiat ja se varoo Visaa etenkin ahtaissa paikoissa. Voitte kuvitella, että niin remmissä kuin vapaanakin lenkkeily näiden kanssa ei ole kovin yhtäläistä tahdin puolesta. Hihnassa yksi menee päättäväisesti eteenpäin reunassa, toinen peesaa omassa turvakuplassaan ja kolmas jännättelee lumikökkärettä edessä tai unohtuu ajattelemaan jo taakse jäänyttä keppiä. Vapaana ollessa yksi viuhtoo 50 metriä edellä ja kaksi tipsuttaa vaihtelevalla tempolla jaloissa tai 50 metriä takana. Yhteistelo on aikamoista pakan koossa pitämistä. En tiedä, mutta veikkaisin, että kahden kelpien tai kelpien ja S:n toivoman metsäkoiran kanssa elämä olisi vaivattomampaa huolimatta mahdollisesta hallinnan kauhun tasapainosta kaupunkimetsissä.