Nopeasti viikot humahtelevat, samaa tahtia kuin Suomen suvi vaihtaa säätään. Enää yksi kokonainen viikko työssäoppimista jäljellä, sitten kahden viikon "loma" ennen koulun alkua, joka sisältää erinäisiä rästissä olevia ja aikataulunmukaisiakin koulujuttuja. Ja kas vain, kesäloma olikin siinä. Mutta ei voi valittaa, etteikö se olisi ollut mukava kesä.
Nyt on jälleen se hävettävä hetki joka postausta; treenipäiväkirja ei ole päivittynyt, vaikka treeniä onkin ollut. Visa on saanut muutamaan otteeseen katsastella lampaita "sillä silmällä", vaan eipä enää ole oikein viime keväisestä järjestä tietoa... Ja kun vauhti ei korjaakaan virheitä. ;)
Tottista ollaan tuuskailtu aina jossain välissä. Kaikkia perinteisiä juttuja eli jääviä, seuraamista, noutoa (650g, 1kg ja 2kg). Lisäksi käytössä on ollut vinoeste ja pystyeste, joten niiden parissa on myös väännetty. Hyppynouto luonnistuu metrilläkin. Tottis jummaa siis paikallaan ikävällä lailla edelleen.
Visa kiesitteli agilityradalla kahteen otteseen, kunnes toisella kerralla otettiin videota ja todettiin hyppyjen (ja koko koiran muutenkin) olevan kankeita. Siispä agility pannaan ja poika hierojan käsiin. Jumeja löytyi etenkin selästä, juuri siltä pelottavalta L7-S1 -alueelta. Siispä tilattiin luustokuvaukset heti ensi maanantaille, odottavan ja ahdistuvan aika on vain ollut pitkä.
Maastolajeista Visa on puuhannut esineitä jonotreeninä palkkkaussysteemin muistuttamiseksi ja hyvin on sujunut. Jälkiä on ajettu laiskasti, vain pari kappaletta mutta olen kerrankin ollut oikeasti tyytyväinen! :))
Pentuepäivä vietettiin mukavasti Turussa agilityä, tokoa ja näyttelykäytöstä treenatessa sekä kuulumisia vaihtaessa. Oli pennuissa yhdennäköisyyttäkin, mutta mammanpojaksi Visan tunnistaa rakenteeltaan. :D Paljon kiitoksia Tuijalle ja Karille järjestämisestä! Ensi vuonna uudelleen... Kuvia otin jonkin verran ja Visasta agilityvideota, mutta niiden nettiin saaminen vaatisi ylivoimaisia ponnisteluita ;) eikä Visan kamalien hyppyjen katsominen ole mukavaa.
Kuluneiden viikkojen aikana olen heitellyt ilmaan muutamia "syytetäänkö koulutusta vai geenejä"-kysymystä erinäisistä minua vaivanneista aiheista, liittyen koiran ominaisuuksiin. Vastauksia ja oivalluksia on tullut, vaikka moni juttu mietityttää varmaan lopun ikää - oppimista siis riittää.
Minulle on annettu useammalta taholta rakentavaa palautetta asenteestani koiraan ja treenaukseen. Vaikka se onkin teknisen suoriutumisen jne. ohella vain yksi osa onnistumiseen pääsemistä, muodostaa asenne/suhtautuminen tekemiseen pelottavan ison palikan treenien edistymisestä. Ja mikä kamalinta; vaikutukset saattavat näkyä vasta tulevaisuudessa ja olla silloin vaativampia muuttaa. Kun asenneongelman näkee jo alle viikon meidän treenejä seurannut kouluttaja, kuinka paljon se mahtaakaan vaikuttaa koiraan?
Jotain tarvitsisi siis tehdä asian eteen. Väitän tehneeni samaa ajatuskaavatempoilua aikanaan jo Minon kanssa, vaikka nyt sitä aikaa voi muistella enää videoita katsoessa. Molempien shelttien kanssa on aina mukavat lähtökohdat treeniin, vaikka ne eivät teknisesti olekaan taitavia. Niillä on kuitenkin vakiovarusteena aarteista kallein: vire ja asenne. Miten Minon kanssa sitten päästiin tähän pisteeseen ja miksi ihmeessä Kuje ei ole koskaan (kai?) käynyt tätä vaihetta läpi?
Mino lakkasi ahdistumasta, kun minä lopetin odotusten asettamisen, vertailun, henkisen vaatimisen, onnistumisen yrittämisen. Maknu sai kavuta esille niistä jättimäisistä Nokialaisista saappaista, jotka sille oli pienestä pitäen asetettu ja lopulta kyseiset kalossit katosivat. Kummasti alkoi koiralle tulla titteliä nimen eteen ja ihania treenejä koetuksi.
Kuje tuli niin äkkiä Camin kuoleman jälkeen, täysin odottamattomaan väliin ilman erityistä tarvetta millekään erityiskoiralle. Siitä piti tulla vain agilitykoira, ilman tavoitteita ja omaan tahtiinsa. Boheemi kukkaispoika sai sopivan kokoiset varvassandaalit alleen. Kehtaisin väittää, että juuri siksi se on nyt niin hauska, yrittelijäs partiopoika, virekestävä ja kestää minun mielialani paineistumatta. Tai sitten se on vaan sopivan yksinkertainen, ja siksi niin huippu!
Shelttien kanssa kaikki on niin helppoa. Tiedän tasan, miten ne toimivat ja miten ne saa toimimaan. Eikä ole päivää, jolloin niiden kanssa pitäisi pelätä vireen toimivuutta ja palkkautumista. Toisaalta, ei ole ollut päivää, jolloin Visa ei olisi yrittänyt, työskennellyt ja leikkinyt. Mutta silti lähden kevyt ahdistus mielessä sen kanssa työstämään ja näen heti, jos koira ei ole siinä moodissa kuin tahtoisin sen olevan. Eikä meistä kumpikaan nouse tai auta toista nousemaan siitä ikuisesta suossa jurnuttavasta oravanpyörästä.
Kun miettii, mitä kaikkea Visan varalle on ladattu tietoisesti ja tiedostamatta, en yhtään ihmettele tiettyjä ongelmiamme. Tai oikeammin sanottuna MINUN ongelmiani, jotka sitten heijastuvat koiraan. Heijastumista en ilmeisimmin enää saa pois, joten ainoa vaihtoehto on itse alkaa paremmaksi tässäKIN suhteessa. Mutta miten onkaan mahdottoman vaikeaa uskoa koiraan ja itseensä, antaa arvoa pienillekin onnistumisille eikä vain valmiille, pysyvästi täydelliselle suoritukselle, ja ennenkaikkea hyväksyä matkan varrella virheet ja ongelmat ilman isoja kriisejä. Tuskin tulen onnistumaan noissa asioissa vielä Visan elinaikana, mutta lupaan yrittää. Tahdon itsekin nähdä, voiko jokin muuttua ja "uskotoivorakkaus" olla avain onneen.
11. heinäkuuta 2009
28. kesäkuuta 2009
Naantalin auringon alla
Kesän pitäisi vissiinkin olla leppoisaa, hidasta ja rentouttavaa, jotta syksyllä jaksaisi jälleen paahtaa koulutehtävien ja kammottavan nopeasti lähestyvien kirjoitusten eteen. Meidän kesä ei aivan täytä noita kriteereitä, ainakaan kokonaan. Mutta en yhtään pidä pahana viime kesän totaalisen lusmutuksen jälkeen tätä kuluvan kesän vauhdikkuutta, runsasta tekemistä ja vähän haasteitakin.
Kennelvuoroviikot kuluivat hämmästyttävän nopeasti, kun eli vain päivän kerrallaan - juhannus teki ainoan poikkeuksen vuororytmiin. Ihmeellisen inspiraatiopuuskan johdosta raahasin agilityesteet koulun nurmikentille heti alkuunsa (mukavuus ennen kaikkea!) ja niitä tulikin kirmailtua ensimmäisen viikon aikana lähes päivittäin. Toisella viikolla huomasin, että Visan hypyt kävivät kankeammiksi ja päällimmäinen tykitys jäi pois, joten treenejä muutettiin ja vähennettiin. Yksissä treeneissä päästiin jopa ihka oikeaan flow-fiilikseen! Ehkä se agilitypalanen löytyy vielä joskus ohjaajan sotkuisesta työkalupakista.
Muuten treenailtiin vain pari jälkeä ja pienesti tottista jossain väleissä. Pelästyin jo, että kusiaisoksennus-jälki rikkoi koko jäljestyksen Visalta, mutta pah, Kiätsi ajoi kivasti korjaussarjan. Tottiksessa fiilistelyä vain, ihan kivaa touhotusta.
Suoraan kennelin aamutöistä hypättiin autoon ja hurautettiin Poikkoon työssäoppimaan. Shelttejä ehdin sentään pikaisesti halailemaan ruttuun ja pussaamaan puhki. Visan kanssa todettiin heti PK-leirin ohessa harmittavan monta treenattavaa kohtaa. Janatreeneihin ja esineilmaisuun saatiin oppia, sekä päästiin hakuilemaan oikein urakalla meidän normiin treenimäärään nähden! Esineruudut eivät suju sitten mitenkään, niissä on suurin työnsarka. Viime syksynä rakennettu palkkaussysteemi ei enää toimikaan, vaikka ennen kesälomaa tehdyissä ruuduissa ei hommassa ollut moitteen sijaa. Mielenkiintoista, eikö? No, nöyrrytään ja korjaillaan, muuta lääkettä ei oikein ole.
Haussa etsintätyöskentely saatiin etenemään kivasti loppuviikon treeniputken aikana; Keesihän näytti jo lähes hakukoiralta puikatessaan suoria pistoja ilman vaikutteita ja haukun kajahtaessa metsässä! Mutta elämä olisi liian helppoa, ellei ilmaisu olisi kosahtanut. Aiemminkin esillä ollut ongelma saatiin tosissaan esille vasta toisiksi viimeisenä päivänä: Visa peruuttaa ja venkoilee haukkuessaan pahimmillaan parin mersin säteelle maalimiehestä. Ei ole hyvä tämä. Vinkkejä, syypohdintoja ja ratkaisuehdotuksia löytyi ämpärillinen; koetin valita niistä sopivimmat ja alkaa korjailemaan hommaa. Katsotaan mihin päädytään ja kuinka monesti vaihdetaan työstämistapaa :D
Kokonaisuudessaan leiri oli antoisa ja mukava kokemus, vaikka meidän treenit ei ihan putkeen menneetkään. Vaan eipä sitä opi, ellei voi virheitään näyttää ;) Kiitoskumarruksia kouluttajille (Kaisa Hilska ja Esa K. Viitala) sekä leiriläisille.
Nähtävää ja tehtävää riittää seuraavan kolmen viikon ajan, joten päivityksiä en lupaile. Treenipäiväkirja-systeemini vuotaa säännöllisin väliajoin laiskuuden ja "ajanpuutteen" vuoksi, nytkin olisi parin päivän oikeasti olennaiset asiat kirjoittamatta... Eihän niitä enää kohta muista, mutta nyt kutsuu Nukkumatin maa paljon mielummin.
Kennelvuoroviikot kuluivat hämmästyttävän nopeasti, kun eli vain päivän kerrallaan - juhannus teki ainoan poikkeuksen vuororytmiin. Ihmeellisen inspiraatiopuuskan johdosta raahasin agilityesteet koulun nurmikentille heti alkuunsa (mukavuus ennen kaikkea!) ja niitä tulikin kirmailtua ensimmäisen viikon aikana lähes päivittäin. Toisella viikolla huomasin, että Visan hypyt kävivät kankeammiksi ja päällimmäinen tykitys jäi pois, joten treenejä muutettiin ja vähennettiin. Yksissä treeneissä päästiin jopa ihka oikeaan flow-fiilikseen! Ehkä se agilitypalanen löytyy vielä joskus ohjaajan sotkuisesta työkalupakista.
Muuten treenailtiin vain pari jälkeä ja pienesti tottista jossain väleissä. Pelästyin jo, että kusiaisoksennus-jälki rikkoi koko jäljestyksen Visalta, mutta pah, Kiätsi ajoi kivasti korjaussarjan. Tottiksessa fiilistelyä vain, ihan kivaa touhotusta.
Suoraan kennelin aamutöistä hypättiin autoon ja hurautettiin Poikkoon työssäoppimaan. Shelttejä ehdin sentään pikaisesti halailemaan ruttuun ja pussaamaan puhki. Visan kanssa todettiin heti PK-leirin ohessa harmittavan monta treenattavaa kohtaa. Janatreeneihin ja esineilmaisuun saatiin oppia, sekä päästiin hakuilemaan oikein urakalla meidän normiin treenimäärään nähden! Esineruudut eivät suju sitten mitenkään, niissä on suurin työnsarka. Viime syksynä rakennettu palkkaussysteemi ei enää toimikaan, vaikka ennen kesälomaa tehdyissä ruuduissa ei hommassa ollut moitteen sijaa. Mielenkiintoista, eikö? No, nöyrrytään ja korjaillaan, muuta lääkettä ei oikein ole.
Haussa etsintätyöskentely saatiin etenemään kivasti loppuviikon treeniputken aikana; Keesihän näytti jo lähes hakukoiralta puikatessaan suoria pistoja ilman vaikutteita ja haukun kajahtaessa metsässä! Mutta elämä olisi liian helppoa, ellei ilmaisu olisi kosahtanut. Aiemminkin esillä ollut ongelma saatiin tosissaan esille vasta toisiksi viimeisenä päivänä: Visa peruuttaa ja venkoilee haukkuessaan pahimmillaan parin mersin säteelle maalimiehestä. Ei ole hyvä tämä. Vinkkejä, syypohdintoja ja ratkaisuehdotuksia löytyi ämpärillinen; koetin valita niistä sopivimmat ja alkaa korjailemaan hommaa. Katsotaan mihin päädytään ja kuinka monesti vaihdetaan työstämistapaa :D
Kokonaisuudessaan leiri oli antoisa ja mukava kokemus, vaikka meidän treenit ei ihan putkeen menneetkään. Vaan eipä sitä opi, ellei voi virheitään näyttää ;) Kiitoskumarruksia kouluttajille (Kaisa Hilska ja Esa K. Viitala) sekä leiriläisille.
Nähtävää ja tehtävää riittää seuraavan kolmen viikon ajan, joten päivityksiä en lupaile. Treenipäiväkirja-systeemini vuotaa säännöllisin väliajoin laiskuuden ja "ajanpuutteen" vuoksi, nytkin olisi parin päivän oikeasti olennaiset asiat kirjoittamatta... Eihän niitä enää kohta muista, mutta nyt kutsuu Nukkumatin maa paljon mielummin.
12. kesäkuuta 2009
Ei se oo mulle mitään niin kauan kun en kaikkea saa.
Edellisen kirjoituksen jälkeen on tapahtumaa ollut suhteellisen tehokkaasti. Viimeinen viikko kennellinjalaisena vietettiin leppoisissa tunnelmissa, ellei "hiillostavia" tasokokeita lasketa. Visa työskenteli koulutustasonsa mukaisesti, mutta ohjaajan mokista arvosanat laskivat jännästi... Esineruudut ovat sujuneet tehokkaalla sykkeellä. Jäljellä Vispi on aloitellut esineilmaisun opettelua; ajatuksen poikanen on ja intoa vähän liikaakin, jospa se siitä asettuisi kuurimuotoisen treenin jälkeen... Kulmat ja tyhjät toimivat kelvollisesti, mutta ongelmaksi on muodostunut namitetut suorat. Ensin vaivana oli kulmien ennakointi muutaman tyhjän jälkeen, mutta treenityylin muututtua ongelma siirtyi namitetuille suorille vaikka vaihtelua tallomisissa on ollut. Rytmin korjausta harjoitetaan seuraavaksi, jospa se siitä.
Tottiksessa ollaan keskitytty asennetreeniin. Jännästi alkoi koira takaisin aktiiviseksi ja röyhkeäksi itsekseen, kun ohjaaja koki asennemuutoksen ja alkoi suhtautua koiraansa sen ansaitsemalla tavalla. Treenit ovat olleet nopeatempoisia ja suhteellisen lyhyitä sekä helppoja, aletaan hiljalleen pidentämään.
Kuten huomata saattaa, totean jokaisen meille olennaisen lajin kohdalla, että pitäis vaan tehdä. Eli edelleen on saamattomuutta ilmassa, mutta osasyynä maastolajien vajaatreeniin on jokin hyvin outo ja harvinainen sairaus meilläpäin: agilitykuume. Visa ei ole lainkaan pahoillaan moisesta hairahduksesta, vaikka minusta sen turkkiin on putkahdellut lisää harmaita karvoja tumpeloivan ohjauksen myötä. Vähemmästäkin, tämän voivat kaikki meidän menon nähneet todistaa! :D Kaikki myötätunto yritteliäälle koiralleni, joka on kiltti ja kuuliainen, kun ohjaaja vain saisi itsensä liikkumaan, kääntymään ja keskittymään loogisiin ohjauksiin haparoivan huitomisen ja porkkanana tönöttämisen sijaan. Kenties "kilpajuoksuohjaus" taitamattomien shelttien moponsarvissa auttaisi saamaan vähän liikettä niveliin myös Visan kauhukahvassa.
Jos agilityyn on kuumetta, niin kelpieistä on muodostunut minulle krooninen flunssa (joka myöskin oireilee oikeasti ikiyskänä...). Asiaa ei tippaakaan parantanut neljän päivän leiri kelpieseurassa, eikä reilun viikon päästä alkava työssäoppiminen varmaankaan kohenna vointiani. Visa-rukka tosin menetti urosleimansa rippeet heti leirin jälkeen, kun esittelin sille herra Furminatorin. Tukka tippui ja kupeet kapenivat, se siitä massan tunteesta. Etäiset näyttelyhaaveet siirretään siis aikaan, jolloin koira näyttää vähemmän kuivalta kuubalaiselta katurakilta. Mutta nyt kelpaa Vekselin harjoittaa uutta hupiaan oransseissa surffishortseissaan (ne eivät irronneet yrityksistäni huolimatta), nimittäin uimista! :)
Shelttiläiset aloittivat kesäloman järvimaisemissa. Turkikset nauttivat leppoisasta olosta ja uimisesta, ovatpahan autuaan tietämättömiä Visan tiuhasta agilityn treenauksesta. Kujeella olisi tähän vääryyteen varmasti vastalause eikä Maknukaan mielipiteettömäksi jäisi...
Tottiksessa ollaan keskitytty asennetreeniin. Jännästi alkoi koira takaisin aktiiviseksi ja röyhkeäksi itsekseen, kun ohjaaja koki asennemuutoksen ja alkoi suhtautua koiraansa sen ansaitsemalla tavalla. Treenit ovat olleet nopeatempoisia ja suhteellisen lyhyitä sekä helppoja, aletaan hiljalleen pidentämään.
Kuten huomata saattaa, totean jokaisen meille olennaisen lajin kohdalla, että pitäis vaan tehdä. Eli edelleen on saamattomuutta ilmassa, mutta osasyynä maastolajien vajaatreeniin on jokin hyvin outo ja harvinainen sairaus meilläpäin: agilitykuume. Visa ei ole lainkaan pahoillaan moisesta hairahduksesta, vaikka minusta sen turkkiin on putkahdellut lisää harmaita karvoja tumpeloivan ohjauksen myötä. Vähemmästäkin, tämän voivat kaikki meidän menon nähneet todistaa! :D Kaikki myötätunto yritteliäälle koiralleni, joka on kiltti ja kuuliainen, kun ohjaaja vain saisi itsensä liikkumaan, kääntymään ja keskittymään loogisiin ohjauksiin haparoivan huitomisen ja porkkanana tönöttämisen sijaan. Kenties "kilpajuoksuohjaus" taitamattomien shelttien moponsarvissa auttaisi saamaan vähän liikettä niveliin myös Visan kauhukahvassa.
Jos agilityyn on kuumetta, niin kelpieistä on muodostunut minulle krooninen flunssa (joka myöskin oireilee oikeasti ikiyskänä...). Asiaa ei tippaakaan parantanut neljän päivän leiri kelpieseurassa, eikä reilun viikon päästä alkava työssäoppiminen varmaankaan kohenna vointiani. Visa-rukka tosin menetti urosleimansa rippeet heti leirin jälkeen, kun esittelin sille herra Furminatorin. Tukka tippui ja kupeet kapenivat, se siitä massan tunteesta. Etäiset näyttelyhaaveet siirretään siis aikaan, jolloin koira näyttää vähemmän kuivalta kuubalaiselta katurakilta. Mutta nyt kelpaa Vekselin harjoittaa uutta hupiaan oransseissa surffishortseissaan (ne eivät irronneet yrityksistäni huolimatta), nimittäin uimista! :)
Shelttiläiset aloittivat kesäloman järvimaisemissa. Turkikset nauttivat leppoisasta olosta ja uimisesta, ovatpahan autuaan tietämättömiä Visan tiuhasta agilityn treenauksesta. Kujeella olisi tähän vääryyteen varmasti vastalause eikä Maknukaan mielipiteettömäksi jäisi...
21. toukokuuta 2009
Tarttis tehrä jotain...
Ei ole nyt yhtään hyvä tämä. Saamaton mä olen ollut koko ikäni (ja Kannus on pahentanut tätä oireyhtymää entisestään), mutta näin laiskaksi ei saisi heittäytyä. Sheltit eivät ole treenanneet aikoihin mitään, hubailleet vain joskus jotakin. Vaan kun ei kelpien kuvatuskaan ole saanut asiallista treeniä osakseen... Vähän kaikkea (tottis, agi, sisähaku, jälki) tehty, mutta mitään ei kunnolla ja nekin vähän vailla järjen häivääkään.
Mutta mistä ihmeestä tämä johtuu? Ja mistä johtuu se, että minusta on tullut totaalinen lusmu ja lahna koirien ohjaamisessa? Päässä jäätää, palkkaus on passiivista, ajoitukset ojassa ja suunnitelmallisuus suli pois lumien mukana. Joku voisi takoa vähän ohjaajaa päähän jollakin kättä pidemmällä, eihän koiraparka voi toimia hyvin tämmöisen puolitehoisen sähkötolpan kanssa.
Treenaamattomuutta on kokeiltu parannuskeinoksi, mutta eipä näytä tulosta tuottavan ajatustasolla ja jää ne kisakirjojenkin tulokset tekemättä tällä menolla! Päätin nimittäin tukea erään palveluskoiraseuran toimintaa BH-koemaksun verran, mutta jättää menemättä. Me ei vaan toimita yhteen Visan kanssa nyt, ei missään lajissa eikä kyllä oikein arjessakaan.
Tämän pessimistisen paatoksen jälkeen on pakko antaa tunnustusta kivoille koirillensa. Kuje kävi nimittäin luonnetestissä suunnilleen viikko sitten ja yllätti positiivisesti niin minut kuin tuomaritkin.
Tuomareina Pirjo Ojala-Laine ja Jorma Lankinen.
Toimintakyky +1 kohtuullinen
Terävyys +3 kohtuullinen ilman jäljellejäävää hyökkäyshalua
Puolustushalu +1 pieni
Taisteluhalu +3 suuri
Hermorakenne +1 hieman rauhaton
Temperamentti +3 vilkas
Kovuus +1 hieman pehmeä
Luoksepäästävyys +3 hyväntahtoinen, luoksepäästävä, avoin
++Laukauskokematon
Loppupisteet 182 ja lisäarvosana "kivuus" +3 suuri :)
Tänään käväistiin Kouvolassa saamassa jotain lohtua tähän tuskaiseen elämään, agilityn osalta tällä kertaa. Ohjaajalla on ne samat ikuiset ongelmat kuin aina ennenkin - nyt vaan reilusti korostuneena treenaamattomuuden ja uuden, erilaisen koiran kanssa. Visa on aivan kiltti koiralapsi, mutta tarvitsisi paljon hiomista perusjutuissakin kun joku lehmäilevä silakkapeppu (lue: ohjaaja) on yrittänyt päästä tekniikoiden opetuksessa aidan matalimmasta kohdasta. Mutta olennaisinta on se, että nyt tietää perusmokat ohjauksessa ja yrittää välttää edes niitä! Treeniseura olisi tosi jees, tässäKIN lajissa.
Mutta mistä ihmeestä tämä johtuu? Ja mistä johtuu se, että minusta on tullut totaalinen lusmu ja lahna koirien ohjaamisessa? Päässä jäätää, palkkaus on passiivista, ajoitukset ojassa ja suunnitelmallisuus suli pois lumien mukana. Joku voisi takoa vähän ohjaajaa päähän jollakin kättä pidemmällä, eihän koiraparka voi toimia hyvin tämmöisen puolitehoisen sähkötolpan kanssa.
Treenaamattomuutta on kokeiltu parannuskeinoksi, mutta eipä näytä tulosta tuottavan ajatustasolla ja jää ne kisakirjojenkin tulokset tekemättä tällä menolla! Päätin nimittäin tukea erään palveluskoiraseuran toimintaa BH-koemaksun verran, mutta jättää menemättä. Me ei vaan toimita yhteen Visan kanssa nyt, ei missään lajissa eikä kyllä oikein arjessakaan.
Tämän pessimistisen paatoksen jälkeen on pakko antaa tunnustusta kivoille koirillensa. Kuje kävi nimittäin luonnetestissä suunnilleen viikko sitten ja yllätti positiivisesti niin minut kuin tuomaritkin.
Tuomareina Pirjo Ojala-Laine ja Jorma Lankinen.
Toimintakyky +1 kohtuullinen
Terävyys +3 kohtuullinen ilman jäljellejäävää hyökkäyshalua
Puolustushalu +1 pieni
Taisteluhalu +3 suuri
Hermorakenne +1 hieman rauhaton
Temperamentti +3 vilkas
Kovuus +1 hieman pehmeä
Luoksepäästävyys +3 hyväntahtoinen, luoksepäästävä, avoin
++Laukauskokematon
Loppupisteet 182 ja lisäarvosana "kivuus" +3 suuri :)
Tänään käväistiin Kouvolassa saamassa jotain lohtua tähän tuskaiseen elämään, agilityn osalta tällä kertaa. Ohjaajalla on ne samat ikuiset ongelmat kuin aina ennenkin - nyt vaan reilusti korostuneena treenaamattomuuden ja uuden, erilaisen koiran kanssa. Visa on aivan kiltti koiralapsi, mutta tarvitsisi paljon hiomista perusjutuissakin kun joku lehmäilevä silakkapeppu (lue: ohjaaja) on yrittänyt päästä tekniikoiden opetuksessa aidan matalimmasta kohdasta. Mutta olennaisinta on se, että nyt tietää perusmokat ohjauksessa ja yrittää välttää edes niitä! Treeniseura olisi tosi jees, tässäKIN lajissa.
2. toukokuuta 2009
Kiskoilla vai renkailla?
Kuluneella viikolla sheltit lomailivat etelässä, mutta Visa sen sijaan tottisteli, hakuili, jäljesti, agilitasi ja oli epävirallisesti luonnetestattavana (koulutehtävä).
Tottista tehtiin samanaikaisesti tärppipäiväisen nartun kanssa, mutta kiltisti Vispilä lopulta unohti ihanaisen naisen kun aiheesta tarpeeksi ensin keskusteltiin. Taidetaan pitää tottistreenit harvassa ja pääasiassa hauskoina ennen koetta.
Kevään ensimmäiset jäljet on ajettu ja meno on ollut ihan kelvollista. Ohjaaja vaan tumpeloi heti toisella jäljellä laittamalla väärin ajoitettua, liikaa painetta hieman aiheettomasti, josta Visalle tuli metallinoudosta tuttu epätoivo: "Apua en ole tarpeeksi hyvä, mokasin liikaa, anteeksi! Ohjaaja auta, niin kelpie kyllä tekee paremmin." Eiköhän tästä selvitä samoilla metodeilla kuin aiemmistakin osaamattomuus-ahdistuksista. Haussa Visalla on ylikivaa ja ohjaajalla sormi suussa. :D
En enää yhtään ihmettele, miksi ihmiset hankkivat isoja koiria agilityyn. Ei tarvitse itse työskennellä niin paljoa, kun koira liikkuu laajemmin ja tekee työn! Vaikka enemmän tuon kanssa on kiirettä ja pohtimista omassa sijoittumisessa. Hauskinta tässä on se, että Visan voi laittaa tekemään vaikeampia ratoja kuin sheltit, koska sille on sentään opetettu asioita. Mutta paljon pitäisi opettaa lisää... Hieman on pakko brassailla Visan kepeillä, kun ne ovat edenneet mahtavasti treenimäärän nähden. Kiesi painelee kiltisti oikeaan väliin keskellä rataa kovasta vauhdista, parhaimmillaan 45 asteen umpikulmaan ja 90 asteen avokulmaan. Itse kepitys on vielä hieman pystyasentoista ja vauhtiakin voisi olla enemmän, mutta virheitä ei tule enää lähes ollenkaan. Nautinnollinen fiilis, kun ei tarvitse kiirehtiä auttamaan koiraa oikeaan väliin omalla linjauksella, vaan sen voi vain lähettää etenemään yksin kaukaakin! Rimat ovat olleet radoilla 55cm, joitakin tiputuksia on tullut ohjaajan nytkähdellessä tai käskyttäessä huonoon aikaan.
Mino kävi katsastamassa esteitä viime tingassa ennen piirinmestaruusjoukkuekisaa. En tiedä kumpi oli enemmän hukassa; tosissaan oleva, täysiä pinkova pieni koira, vai sen tappomeiningille ja hulmuaville marsukarvoille naurava ohjaaja... :D Kujeen kanssa oli vähän sama fiilis. Mutta kunhan shelteillä on hauskaa!
Tottista tehtiin samanaikaisesti tärppipäiväisen nartun kanssa, mutta kiltisti Vispilä lopulta unohti ihanaisen naisen kun aiheesta tarpeeksi ensin keskusteltiin. Taidetaan pitää tottistreenit harvassa ja pääasiassa hauskoina ennen koetta.
Kevään ensimmäiset jäljet on ajettu ja meno on ollut ihan kelvollista. Ohjaaja vaan tumpeloi heti toisella jäljellä laittamalla väärin ajoitettua, liikaa painetta hieman aiheettomasti, josta Visalle tuli metallinoudosta tuttu epätoivo: "Apua en ole tarpeeksi hyvä, mokasin liikaa, anteeksi! Ohjaaja auta, niin kelpie kyllä tekee paremmin." Eiköhän tästä selvitä samoilla metodeilla kuin aiemmistakin osaamattomuus-ahdistuksista. Haussa Visalla on ylikivaa ja ohjaajalla sormi suussa. :D
En enää yhtään ihmettele, miksi ihmiset hankkivat isoja koiria agilityyn. Ei tarvitse itse työskennellä niin paljoa, kun koira liikkuu laajemmin ja tekee työn! Vaikka enemmän tuon kanssa on kiirettä ja pohtimista omassa sijoittumisessa. Hauskinta tässä on se, että Visan voi laittaa tekemään vaikeampia ratoja kuin sheltit, koska sille on sentään opetettu asioita. Mutta paljon pitäisi opettaa lisää... Hieman on pakko brassailla Visan kepeillä, kun ne ovat edenneet mahtavasti treenimäärän nähden. Kiesi painelee kiltisti oikeaan väliin keskellä rataa kovasta vauhdista, parhaimmillaan 45 asteen umpikulmaan ja 90 asteen avokulmaan. Itse kepitys on vielä hieman pystyasentoista ja vauhtiakin voisi olla enemmän, mutta virheitä ei tule enää lähes ollenkaan. Nautinnollinen fiilis, kun ei tarvitse kiirehtiä auttamaan koiraa oikeaan väliin omalla linjauksella, vaan sen voi vain lähettää etenemään yksin kaukaakin! Rimat ovat olleet radoilla 55cm, joitakin tiputuksia on tullut ohjaajan nytkähdellessä tai käskyttäessä huonoon aikaan.
Mino kävi katsastamassa esteitä viime tingassa ennen piirinmestaruusjoukkuekisaa. En tiedä kumpi oli enemmän hukassa; tosissaan oleva, täysiä pinkova pieni koira, vai sen tappomeiningille ja hulmuaville marsukarvoille naurava ohjaaja... :D Kujeen kanssa oli vähän sama fiilis. Mutta kunhan shelteillä on hauskaa!
26. huhtikuuta 2009
Uudet urat aluilleen?
Kiitoksia kaikista onnitteluista! :)
Ja erityiskiitos parille itsestään ilmoittaneelle lukijalle, kiva kuulla että jotain oikeesti kiinnostaa mun jorinat. :D
Nyt kun on tokon osalta täytetty pari tavoitetta ja Kujeen kanssa tulosten tavoittelu laitettu jäihin moninaisista syistä, on aika siirtyä treenailemaan muita lajeja. Ja niitähän näin ulkotreeni- ja maastokauden alkaessa riittää liiankin kanssa! Lajivalinnoissa onkin pohdittavaa, sillä Mino on molemmista kisalajeistaan tavoitteensa täyttänyt ja jotain pitäisi kuitenkin puuhailla. Taidamme siirtyä koiratanssin pariin, siinä ei pieni sheltti ehdi ahdistumaankaan. Canicross, vetohiihto ja pelastuskoirapuoli eivät oikein minomaisilta harrastusmuodoilta kuullosta. ;)
Visa ilmeisesti toivoo pääsevänsä useamminkin näyttelykehään helppoja nameja ansaitsemaan, sillä tänään, ensimmäisestä näyttelystään poika pokkasi minun hämmästyksekseni ERIn ja sijoittui junnu-uroksissa toiseksi! Eli jälleen löytyi uusi osoite, mihin voi "ylimääräiset" rahansa syytää, jos tili tuntuu pysyvän liian täynnä kaikkien tarpeellisten kisamaksujen jälkeen.
Jo on aikakin kevään koittaa ja maastokauden alkaa, sillä sekä ohjaaja että koirat alkavat olla lopen kyllästyneitä tokoliikkeiden vääntämiseen. Kyllä koirat tekevät yhtälailla kuin syksylläkin, mutta huomaa, että lajivaihtelu ei tekisi pahaa.
Mino alkaa opettelemaan uusia temppuja ja ehkä välillä pääsee vähän agilitaamaankin. Kuje voisi kunnostautua agilityn parissa, josko se vielä joskus nousisi kolmosluokkaankin...
Visan kanssa aloitamme jäljestyksen luultavasti heti huomenissa ja tulevalla viikolla startataan myös esineruudun treenaus. Lisäksi tiedossa on tiukka kuuri sisäetsintää ja siinä sivussa kaiken ahdistavan (äänet, pimeä) treenaamista. Jostain kumman syystä ohjaajan agilitysormea on alkanut siihen malliin korventamaan, että radalla kaahotustakin koetetaan mahduttaa johonkin väliin. Eikä tottistakaan parane unohtaa, sillä BH-koe on vielä koettavana tälle keväälle. Sen jälkeen unohdetaan muutamaksi kuukaudeksi kaikki, mihin liittyy rautakanki selkärankana kävely ja vahvisteiden kanssa tasapainoilu!
Olen tässä viimeaikoina kriiseillyt Visan ääni- ja (yllättävää kylläkin!) paikkaongelmien kanssa. Pohdittuani kuluneita kuukausia ja selattuani treenimerkintöjä on pakko myöntää, että olen mokannut jälleen kerran aikalailla pohjamutia myöten. Ei pieni ihminen ole muistanut, että sosiaalistumista pitää myös ylläpitää ja vahvistaa pidemmällä aikavälillä, lyhyt tehoboosti (vaikka olikin oikea-aikainen) ei riitäkään... Lohdullista tässä on se, että Visa on riittävän koira ja pohjat on sen verran kunnossa, että ongelmista luultavasti selvitään treenillä. Siihen suuntaa viittaavat ainakin viime päivien treeneissä nähdyt muutokset. Huomattava lisäapu olisi, jos ohjaaja lopettaisi kriiseilyn ja ongelmien olemassaolon ajattelun (vai kuvittelun?). Ei voi koira olla paukkuarka, jos se seisoo 15m päässä haulikkoampujasta laukausten suunnasta kiinnostuneena, korvaakaan väräyttämättä ja paineistumatta.
"Give me reason but don't give me choice. 'Cause I'll just make the same mistake again."
James Blunt - Same mistake
Ja erityiskiitos parille itsestään ilmoittaneelle lukijalle, kiva kuulla että jotain oikeesti kiinnostaa mun jorinat. :D
Nyt kun on tokon osalta täytetty pari tavoitetta ja Kujeen kanssa tulosten tavoittelu laitettu jäihin moninaisista syistä, on aika siirtyä treenailemaan muita lajeja. Ja niitähän näin ulkotreeni- ja maastokauden alkaessa riittää liiankin kanssa! Lajivalinnoissa onkin pohdittavaa, sillä Mino on molemmista kisalajeistaan tavoitteensa täyttänyt ja jotain pitäisi kuitenkin puuhailla. Taidamme siirtyä koiratanssin pariin, siinä ei pieni sheltti ehdi ahdistumaankaan. Canicross, vetohiihto ja pelastuskoirapuoli eivät oikein minomaisilta harrastusmuodoilta kuullosta. ;)
Visa ilmeisesti toivoo pääsevänsä useamminkin näyttelykehään helppoja nameja ansaitsemaan, sillä tänään, ensimmäisestä näyttelystään poika pokkasi minun hämmästyksekseni ERIn ja sijoittui junnu-uroksissa toiseksi! Eli jälleen löytyi uusi osoite, mihin voi "ylimääräiset" rahansa syytää, jos tili tuntuu pysyvän liian täynnä kaikkien tarpeellisten kisamaksujen jälkeen.
Jo on aikakin kevään koittaa ja maastokauden alkaa, sillä sekä ohjaaja että koirat alkavat olla lopen kyllästyneitä tokoliikkeiden vääntämiseen. Kyllä koirat tekevät yhtälailla kuin syksylläkin, mutta huomaa, että lajivaihtelu ei tekisi pahaa.
Mino alkaa opettelemaan uusia temppuja ja ehkä välillä pääsee vähän agilitaamaankin. Kuje voisi kunnostautua agilityn parissa, josko se vielä joskus nousisi kolmosluokkaankin...
Visan kanssa aloitamme jäljestyksen luultavasti heti huomenissa ja tulevalla viikolla startataan myös esineruudun treenaus. Lisäksi tiedossa on tiukka kuuri sisäetsintää ja siinä sivussa kaiken ahdistavan (äänet, pimeä) treenaamista. Jostain kumman syystä ohjaajan agilitysormea on alkanut siihen malliin korventamaan, että radalla kaahotustakin koetetaan mahduttaa johonkin väliin. Eikä tottistakaan parane unohtaa, sillä BH-koe on vielä koettavana tälle keväälle. Sen jälkeen unohdetaan muutamaksi kuukaudeksi kaikki, mihin liittyy rautakanki selkärankana kävely ja vahvisteiden kanssa tasapainoilu!
Olen tässä viimeaikoina kriiseillyt Visan ääni- ja (yllättävää kylläkin!) paikkaongelmien kanssa. Pohdittuani kuluneita kuukausia ja selattuani treenimerkintöjä on pakko myöntää, että olen mokannut jälleen kerran aikalailla pohjamutia myöten. Ei pieni ihminen ole muistanut, että sosiaalistumista pitää myös ylläpitää ja vahvistaa pidemmällä aikavälillä, lyhyt tehoboosti (vaikka olikin oikea-aikainen) ei riitäkään... Lohdullista tässä on se, että Visa on riittävän koira ja pohjat on sen verran kunnossa, että ongelmista luultavasti selvitään treenillä. Siihen suuntaa viittaavat ainakin viime päivien treeneissä nähdyt muutokset. Huomattava lisäapu olisi, jos ohjaaja lopettaisi kriiseilyn ja ongelmien olemassaolon ajattelun (vai kuvittelun?). Ei voi koira olla paukkuarka, jos se seisoo 15m päässä haulikkoampujasta laukausten suunnasta kiinnostuneena, korvaakaan väräyttämättä ja paineistumatta.
"Give me reason but don't give me choice. 'Cause I'll just make the same mistake again."James Blunt - Same mistake
22. huhtikuuta 2009
Mino vaatii tokovaliokakkua!
Pikapäivitys tuloksia:
Mino FI TVA (290,5p, sij. 1.)
Visa ALO1 (186,5p, sij. 4.)
Kujeella oli vaan ylikivaa, ei siis tulosta :)
Voi minkä meni pieni Magnusti tekemään, se teki lähes optimisuorituksen (paitsi tunnarin pelleilyt) ja oli hirmun reipas. Kolmella peräkkäisellä ykkösellä ja voitoilla valioksi, ei olisi vuosi sitten ihan uskonut että tänään kainalooni käpertyy kaksoisvalio. Ihan vielä ei tajua, että Bugin tokouran huipennus on oikeasti tässä, on vain harvinaisen onnellinen fiilis :))
Kuje piti vähän turhan hauskaa kehässä, alkuliikkeet meni hienosti, mutta muutama nolla livahti mukaan. Ei voi olla pettynyt, koska toinen oli vain niin riemukas ja hömppä :D Ja tunnari oli oikein mainio!
Visa oli jo ennen kisaa yllättävän laiskan oloinen (ottaen huomioon lepopäivät ennen koetta), enkä saanut sitä ihan normiin moodiin kehäänkään. Teknisesti kivaa tekemistä, mitä nyt ohjaaja venkoilee ties miten päin, mutta vireessä toivomisen varaa. Toisaalta, saman vireen piti koko kokeen ajan - se vaan tarvitsee kokonaisuudessaan nostaa 100% röyhkeilyksi. Pikkuhiljaa se siitä lähtee, nyt on aikaa treenata kun siirto AVO(hoitoon) on saatu :)
Mino FI TVA (290,5p, sij. 1.)
Visa ALO1 (186,5p, sij. 4.)
Kujeella oli vaan ylikivaa, ei siis tulosta :)
Voi minkä meni pieni Magnusti tekemään, se teki lähes optimisuorituksen (paitsi tunnarin pelleilyt) ja oli hirmun reipas. Kolmella peräkkäisellä ykkösellä ja voitoilla valioksi, ei olisi vuosi sitten ihan uskonut että tänään kainalooni käpertyy kaksoisvalio. Ihan vielä ei tajua, että Bugin tokouran huipennus on oikeasti tässä, on vain harvinaisen onnellinen fiilis :))
Kuje piti vähän turhan hauskaa kehässä, alkuliikkeet meni hienosti, mutta muutama nolla livahti mukaan. Ei voi olla pettynyt, koska toinen oli vain niin riemukas ja hömppä :D Ja tunnari oli oikein mainio!
Visa oli jo ennen kisaa yllättävän laiskan oloinen (ottaen huomioon lepopäivät ennen koetta), enkä saanut sitä ihan normiin moodiin kehäänkään. Teknisesti kivaa tekemistä, mitä nyt ohjaaja venkoilee ties miten päin, mutta vireessä toivomisen varaa. Toisaalta, saman vireen piti koko kokeen ajan - se vaan tarvitsee kokonaisuudessaan nostaa 100% röyhkeilyksi. Pikkuhiljaa se siitä lähtee, nyt on aikaa treenata kun siirto AVO(hoitoon) on saatu :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
