Minne katosi päivät?

Reilussa kuukaudessa ehtii tapahtua hämmentävän, pelottavan ja ihanankin paljon.

Ehtii juosta itsensä tyytyväiseksi ja turraksi, kävellä metsissä nähden kevään heräävän. Riemastua katoavasta lumesta; sulista kentistä, poluista ja metsistä. Saa ihastella vihertyvää maisemaa ja vapaata järven selkää. Voi jättää toppatakin ja villasukat pois treenirepusta, lähteä lenkille aina vain vähemmässä vaatetuksessa. Saa sovittaa kesävaatteita (ja yllättyä, ne sopivat sittenkin!) ja tuskailla mihin lykkää tavarat lenkeillä, kun taskullisia vaatteita ei enää tarkene käyttää.

Ehtii yhdistää koiran ja opiskelun ilahduttaen ikääntyneitä. Yrittää päätellä onko kelpien uusi fysioterapeutti mitään verrattuna totuttuun. Silittää ja suukotella nelikuukautisia pikku-kiistaviipaleita, nähdä niiden olevan sitä mitä kuvittelin.

Voi yllättää itsensä tokon kisakalenteria katsomasta, palata tottelevaisuuden maailmaan tositarkoituksella. Innostua ja hämmästyä, mutta myös saada napautuksia nähdä metsä puilta, määränpää matkan takana. Ottaa pakotettua etäisyyttä agilityyn, miettiä menemisen sijaan ja asettaa kyseenalaiseksi itsestäänselvyyksiä kisakalenterissa. Joutua nöyrtymään, ottaa osumaa renkaasta rystyseen kun oikein yrittää, vaikka seinään juokseminenkaan ei riittäisi korjaamaan pipon vinoutta. Olla salaa tyytyväinen siihen, kuinka hienon pupen omistaa. Säikähtää luovuttaja-asennetta, ottaa niskalenkkiä itsestään miljoonannen kerran. Antaa aikaa asioille.

Ehtii juhlia kahdet karvaiset syntymäpäivät. Kutittaa 10-vuotiasta sutivaa ja sätkivää shelttiä silmät loistaen, mielessä ne lukemattomat yhteiset hetket ja yhdessä kuljettu, kasvettu matka. Olla kiitollinen jokaisesta päivästä lisää. Katsoa 5-vuotiasta kelpietä tajuten ajan juoksun, yrittää antaa ehkä elämänsä koiralle sen arvoinen ohjaaja.

 Mino 10 vuotta. Suurensuuri sydän.

Ehtii aloittaa harjoittelun, erilaisen ja epämääräisemmän. Suorittaa suunnitelmaseminaarinsa. Inspiroitua, tarttua opinnäytetyöhön täynnä lisää ideoita ja tarmoa, kuitenkin vain laskeakseen sen käsistään sijaistoimintojen tieltä. Tehdä muttei toteuttaa, suorittaa muttei soveltaa. Tehdä töitä iloisena, mutta uupuen. Kokea ihana, kamala kiire pyörittäessä palettia harjoittelun, työn, harrastuksen ja elämänmuutoksen väreissä. Huomata kuinka rutiinit tekevät tyytyväisyyden ja hyvän olon, kuinka niiden rikkoutuessa rapistuu.

Ehtii luovuttaa, antaa periksi. Nähdä kipeiden kyyneleiden takaakin, että joskus irti päästäminen on oikeampi ratkaisu kuin kiinni pitäminen. Hypätä yksin tuntemattomaan ilman takuita, laskeutua pehmeästi läheisten syliin. Hyväksyä riittämättömyytensä, ettei aina tarvitse jaksaa ja pystyä kuten pitäisi ja tahtoisi. Nähdä kuinka aika katoaa "eimihinkään", kun tilanne on tietynlainen. Saada olla valtavan kiitollinen ja onnellinen niistä kantavista käsistä, jotka pitävät sinut pystyssä ja tekevät tietä tasaiseksi.

Vapaus ja varanviejä, mutta silti vain minulle.

Ehtii aloittaa uuden arjen. Sisustaa elämäänsä ulkoa ja sisältä itselleen. Saada yksi suurimmista haaveista toteen; vapaus liikkua ja matkustaa, minun näköinen auto - oma auto. Rakentaa palasista päiviään, kuukausiaan kalenteriin ja käytäntöön. Käydä kotona vain kääntymässä, humaltua mahdollisuuksista, vapaudesta, onnestakin. Tehdä päätöksiä ja suunnitelmia, jotka saavat hymyn nousemaan silmiin saakka. Kutinaa vatsanpohjassa, sydämiä ja (lento)suukkoja. Jännitystä, odotusta, huippuja hipovia haaveita ja harmaita hiuksia niiden mukana.

Ylpeä sydän, kantavat jalat ja hymyilevät kasvot kohti tulevaisuutta; kohtaamisia, kokemuksia ja kysymysmerkkejä.