Sä voit nauraa läpi päivät, sä voit huutaa läpi yön.

Saako kirjoittaa toisen "epämääräisen tiivistystekstin"? Jälleen siihen olisi aihetta, liikaa asiaa sanottavana ja lisää vain tulee...

Opiskelujen toiseksi viimeinen harjoittelujakso on ohitse! Perjantai, viimenen päivä harjoittelua kului Loviisassa SuomiMies sekkailee -rekkakiertueella testejä tehden ja oli mitä mainioin päätös harjoittelulle. On myönnetttävä, että tämä harjoittelu oli kaikkea muuta kuin raskas ja aikaavievä. Kun laiskalle annetaan mahdollisuus soveltaa, tarttuu se siihen turhankin tehokkaasti... Mutta edestäni löydän, tiedetään. Arjen rutiineista ei ole voinut puhua koko harjoittelun aikana, niiden alkamista odotan todella, vaikka vapaiden aikojen mahdollistaminen tarvitsemiinsa hetkiin onkin ollut luksusta. Tähän väliin tällainen harjoittelu oli osuva monella tapaa, uudenlaista näkökulmaa tuova ja tärkeimpänä edisti kahta asiaa kerralla.

Viikot humahtelevat läpi nopeammin kuin huomaakaan ja vauhti sen kun kasvaa... Vasta aivan heinäkuun lopussa kalenterin sivut näyttävät vihdoin valkoisilta, toistaiseksi, kunnes ne on täytettävä väkisin opinnäytetyön tekemisellä (tai sijaistoiminnalla...). Tulevien kuukausien karusellin jälkeen hengähtäminen on enemmän kuin tervetullutta, pieni irtiotto arjesta on tuon ajankohdan suunnitelmana ennen opparimateriaalin pariin palaamista. Ensi viikosta starttaavat pari viikkoa koulua, yksi työ tuplaantuneella tuntimäärällä, toinen työ ja pari muuta muuttujaa pitävät huolen siitä, että rutiineja on alettava löytyä jotta jaksaa. Niin paljon kuin nautin elää hetkessä täysillä ei se pidemmän päälle toimi. Voidakseen hyvin täytyy pitää kiinni peruspilareista; sopivasti liikettä, oikeaa ruokaa riittävän usein ja tarpeeksi unta. Repaleisina ja kiireisinä viime kuukausina on saanut huomata, mitä yhdenkin osa-alueen ontuminen saa aikaan, että on olemassa sellainenkin kiire ettei omaa hyvinvointia ole mahdollista laittaa ykköseksi (voi naiivius -parkaani tästä osumasta...).

Mino oli edellisen viikon minulla hoidossa, pitkästä aikaa pidemmän jakson satunnaisten viikonloppuvierailujen oheen. Maknusti oli mitä ihanin reipas itsensä alkuviikosta, mutta loppuviikosta liikkeelle lähtenyt huoli terveydentilasta vie meidät kohta toistamiseen lääkäriin... On niin raastavaa nähdä koiran voivan huonosti, mutta olla avuton auttamaan tai löytämään syytä. Toivotaan mummokoiran olon kääntyvän parempaan ja syyn selviävän...

Visan kanssa ollaan päästy asialliseen treenitahtiin kiinni. On kamalaa huomata ja vielä vaikeampaa myöntää, kuinka treenaamattomuus on kroonistunut ja joutuu todella tekemään töitä rikkoakseen laiskuuden kaavaa. Vielä hävettävämpää on tajuta, että ei enää osaa treenata ja kouluttaa hyvin, järkevästi tai oikein... Ei auta kuin lähteä aakkosista ja ajaa itsensä pois mukavuusalueelta muhimasta, kohti sitä mitä haluaisi olla ja tehdä. Motivaatio on oikeasta suunnasta lähtöisin ja tarvittavat resurssit käytössä, joten eihän tästä voi tulla kuin hyvä, kun vain päätän niin!

Tokon osalta on lähdetty kokoamaan EVL-pakettia. Hieman verenmaku suussa treenaamista (kelpie haukkailee omaa kieltään...) ohjatun noudon opettelu vaatii, tunnaria en ole uskaltanut kaivaa naftaliinista paria onnistunutta eläinkoetta enempää ja muutkin heikommat liikkeet on vielä avaamatta, mutta yleisilme on vallan hyvä. Keskeneräisen paketin kanssa olisi tarkoitus suunnata epävirallisiin kisoihin katsastamaan tilannetta ja opettelemaan sitä vaikeinta, pipon hallintaa kisatilanteessa.

Kuollut Cuz. Kelpie ehti siivota verisen kielensä ennen kuvaajan ehtimistä mukaan.

Maastokauden avaus tapahtui vasta kuluneen viikon maanantaina, nyt tehtynä on kaksi peltojälkeä. Koira vastaa muutettuun treeniajatukseen mukavasti eikä jäljestys näytä lainkaan pahalta. Jatketaan harjoituksia ja avataan piakkoin myös metsäareenat.

Agilityn SM-kisat ovat kolmen viikon päässä. Valmistautuminen niihin ei ole sellaisessa kunnossa tai toteudu kuten ajattelin ja haluaisin. Paljon olisi pitänyt tehdä kevään mittaan enemmän ja erilailla. Ahdistelen myös sitä, miten ennen SM-kisoja pitäisi hakea kisatuntumaa paljon enemmän kuin tällä hetkellä on mahdollista. Kisatatsin hakeminen on meille koirakkona tärkeää; opetella se vireen hakeminen, ehjät suoritukset ja kisaaminen kokonaisuudessaan. Mutta viimeisten viikkoen kisaaminen ei ratkaisisi isointa puutetta, sitä ei korjata tekemisellä vaan miettimällä ja puhumalla. Suurin ongelma on minun korvieni välissä ja nyt on auttamattoman myöhäistä tehdä sen suhteen muutoksia tämän kesän kisoihin. On aivan turha ahdistua viimeisten viikkojen valmistautumisesta, jos yksi palikka kolmesta (tekninen osaaminen, fysiikka ja psyykkinen puoli) on kokonaan työstämättä. Kukaan ei ole niin hölmö, että lähtisi maratonille mielikuvaharjoittelun, hyvien varusteiden ja juoksutekniikkatreenien voimalla harjoittelematta varsinaista kestävyyskuntoa lainkaan. Mutta minä olen niin typerä, että kuvittelen korvaavani määrällä laatua lajitreenaamisen, kuntoharjoittelun ja kisaamisen osalta, jättäen kokonaan työstämättä päätäni. Oman asenteen ja ajatusten käsittely on vallan vaikeaa ja välttelen sitä parhaani mukaan, kärsien seurauksista; ilman sitä ei tästä pidemmälle voi päästä ja se on tänä(kin) vuonna hyväksyttävä. Tällä mennään nyt, ehkä vielä joskus voin lähteä kisaamaan tietäen tehneeni parhaani valmistautumisessa.

Kisattu ollaan pääsiäisen jälkeen vain kahdesti; oman seuran kisoissa kaksi starttia ja viime sunnuntaina Kotkassa kolme starttia. Kontaktit liukuu hitaasti ja rumasti, enkä meinaa onnistua keskeyttämään radan rullausta huomauttaakseni koiralle... Rytmi on myös hukassa. Oman seuran kisojen videot ovat vielä ystävän kamerassa, tässä Kotkan räpellykset.