Failure is success if we learn from it.

Tiedättekö sen fiiliksen, kun juokset vapaaehtoisesti (ja vieläpä jollain sairaalla tapaa menosta nauttien) lähes vaakatason kaatosateessa, jokainen vaatekappale märkänä ja jossain metsän keskellä ulkoilureittien verkostossa vastaan tulee joku yhtä hullu naama iloisessa hymyssä, tervehdyksen huutaen? Sillä fiiliksellä nousee tossu loppulenkinkin kevyesti!

Viime viikolla käytiin moisen itsensäylittämislenkin lisäksi vielä toisen kerran tekemässä agilityä, torstain ryhmätreeneissä. Jälleen kaikki sujui vähän pelottavan hyvin, ohivientiansoista ei ollut huolta ja valssitkin onnistuivat. Yksi syy helppouteen tosin saattoi olla Vispin normaalin vauhdin puuttuminen, se tavallinen terävin kärki oli poissa. Ilmeisesti 6 päivän lepopäivätön jakso oli liikaa jopa kelpielle, tassu alkoi painaa.

Perjantai pidettiin suosiolla tepastelulenkkilepoa ja niin oli normaali vauhti palannut lauantain kisoihin. Valitettavasti kisoista kotiuduttiin jälleen ilman valiokakkua, dieetti jatkuu edelleen.. Jokainen rata kaatui riman pudotukseen. Myönnän, että positiivisten asioiden etsiminen radoista oli aikamoista saven syömistä, kun valioituminen jäi niin pienestä kiinni. Lauantaina en vielä keksinyt muuta hyvää kuin sen, että säästyipä rahat läheisille luvatusta ravintolaillallisesta, jolla valioitumista olisi juhlittu... Nyt löydän niistä jo paljon muutakin hyvää, videot tosin ovat vielä näkemättä. Päälimmäiseksi ajatukseksi jäi kuitenkin, että meidän ajat olivat kärkiporukassa ja meno tuntui hyvälle, Visan kanssa oli todella mukava kisata!

Jatketaan siis treenejä, kyllä sitä kakkua joskus vielä päästään syömään.

Vispi kiittää Mummoa lohtu-lohikäärme-Cuzista. Huomatkaa puhtoinen koira, ohjaaja ja lelu treenin jälkeen..