Kun kuitenkin aina on elämä laina.

On päiviä, jollaisia ei haluaisi elää ikinä ja jokaisella on elämässään ollut päiviä, jotka ovat siihen astisen elämän kamalimpia. Minulla nämä molemmat sattuivat peräkkäisille päivämäärille, viime viikonlopulle.

Tullessani kotiin töistä viime viikon perjantaina oli Sami käyttänyt koirat paria tuntia aiemmin, ihan tavallisen päivätepastelun ja lähtenyt sitten töihin. Minun tullessani ovella ei ollut vastassa kuin Visa, Pitko oli omassa aitauksessaan kuten kuuluukin, mutta Kuje ei tullut moikkaamaan lainkaan. Se oli hyvin kivuliaan näköinen, läähätti ja hengitti nopealla tahdilla eteenpäin tuijottaen, ei ottanut kontaktia eikä suostunut syömään edes leikkelettä - kyseessä oli siis todellinen hätä. Paria tuntia aiemmin koira oli ollut normaali, joskin normaalia hitaampi. Soitin Lahden eläinlääkäriasemia lävitse yrittäen saada aikaa ennen päivystykseen siirtymistä ja onnistuin, luojan kiitos.

Päijät-Hämeen eläinlääkäriasemalla pahenevasti kipuileva Kuje sai kipulääkettä, nestettä ihon alle ja siitä otettiin haiman pikatesti. Koiran tila paheni koko ajan avuista huolimatta, odottaessani tuloksia haimatestistä itkin jo avoimesti kyljellään makaavan, silmät puoliummessa tärisevän, apaattisen koirani vieressä. Vaikka kuinka yritän, en saa pois mielestäni Kujeen katsetta - se oli niin tyhjä, luovuttanut ja toivoton. Ensimmäistä kertaa koko Kujeen elämän aikana näin sen luovuttavan ja silmien pilkkeen olevan poissa.
Jos vain olisin tiennyt, mitä on edessä, olisin päästänyt Kujeen pois jo tuolloin. Haimatestin näyttäessä tulehdusta otimme kuitenkin lähetteen Hattulan Vethaus 24h eläinklinikalle.
Kuje jäi tietenkin Hattulaan tehohoitoon yöksi, toistaiseksi haimatulehduksen diagnoosilla. Jollain tavalla tiesin jo jättäessäni sen sinne, että en tule saamaan sitä enää syliini. Viimeisistä silityksistä ja suukoista Kuje tuskin enää tiesi mitään kipunsa takaa, niin poissaoleva se oli.

Illalla otetut verikokeet eivät kertoneet mitään hälyttävää, vain vähän lymfosyyttien ja yhden maksa-arvon muutoksista. Seuraavan päivän varjo-ainekuvauksissa löytyi lopulta todellinen syy Kujeen jatkuvasti heikkenevälle tilalle; varjo-aine ei edennyt vatsalaukusta pidemmälle lainkaan. En jaksanut uskoa vierasesineeseen, joten leikkaus oli ainoa vaihtoehto tilanteen selvittämiseksi. Olin jo valmis antamaan eutanasiapäätöksen Kujeen tilan vuoksi, mutta päädyimme kuitenkin leikkaukseen.
Ehdimme äidin kanssa ajaa Hattulaan juuri leikkauksen alkamiseen mennessä. Tunnin odottaminen klinikan aulassa oli kiduttavinta; tiesin edessä olevan vain yhden tien, mutta pyörittelin mielessäni, miksi siihen jouduttaisiin. Silti se hetki, kun leikkaava lääkäri tuli potilashuoneeseen kertomaan Kujeen toivottomasta tilanteesta, oli musertava. Kujeen haima oli pahoin vaurioitunut ja sillä oli haimakasvain, joka oli luonut kiinnikkeitä ympäröiviin elimiin ja kudoksiin sekä lopulta tukkinut mahaportin ohutsuoleen. Vaihtoehtoja ei tietenkään ollut, Kuje päästettiin nukkumaan lopullisesti.

Tuo hetki oli pahin tähänastisessa elämässäni. On kamalaa ja surullista joutua luopumaan koirastaan, mutta vielä kammottavampaa on ajatus siitä, kuinka kauan ja millaista kipua Kujeen on täytynyt kärsiä minun tietämättäni. En pysy antamaan itselleni anteeksi, että se joutui taistelemaan kivun kanssa päivästä toiseen ihan vain minun sokeuteni vuoksi. Ei sen olisi tarvinnut olla niin urhea, niin väärän asian takia.

Kujehan vaikutti täysin terveeltä; viimeisen yli puolen vuoden ajan se oli ollut täysin oireeton, pärjännyt hyvin ilman mahalääkkeitään (gastriitti talvella 2011), hassunhauska ja toiminnanhaluinen oma itsensä. Se ei joka päivä ollut yhtä reipas lenkkeilijä tai touhukas kotona, mutta olin pystynyt järkevästi selittämään kaikki aina jollakin; lihasjumeilla, huonolla ruokinta-ajankohdalla, väsymyksellä reissuista tai lenkeistä ja ihan sillä, ettei jokainen päivä voi kellään olla yhtä vauhdikas. Mitään loogista lisääntynyttä väsymystä tai kipua en ollut huomannut, eikä kukaan muukaan lähipiiristä. Turkki Kujeella oli kamalan näköinen vähemmän menestyksekkään trimmaukseni jäljiltä ja siitä rokottanut eläinlääkäri kysyikin, oliko koiralta otettu haimakoe mahan tähystyksen yhteydessä. Ei ollut, mutta koska muita haimavaivaisen oireita ei ollut lainkaan, asia jäi siihen ja kontrollitähystystä suunniteltiin syksylle. Kaiken piti olla hienosti, Kujehan eli jokaista päivää täysillä. Edellisellä viikolla oltiin uitu pitkiä lenkkejä onnesta ovaaleina, koirat saivat riehua mökkilaiturilla kilpaa uiden ja käydä mustikassa. Viikko sitten lauantaina Kujetta ei meinannut saada pois järvestä ringittämästä mökkirannassa, se oli niin onnellinen ja hyvässä kunnossa. En olisi tuona iltana voinut kuvitella, että viikon päästä se ei enää ole meidän kanssamme, ikinä.

Vaan ei ollut Kuuku kunnossa, ei sitten lainkaan. Miten sokea ihminen voikaan olla omalle koiralleen, pienille muutoksille sen käytöksessä tai ulkonäössä. Jossitteleminen ei enää auta Kujetta, mutta olisin voinut huomata ne pienimmätkin muutokset ja yrittää tutkia syytä niille. Tosiasiassa minun on myönnettävä, etten tiedä, millä tavalla olisin sitä halunnut tutkittavan, ehkä verikokeilla. Mikäli tarkka haimakoe olisi otettu, olisi Kuje säästynyt edes osalta kivuistaan, edes niiltä viimeisiltä päiviltä, jolloin näin jälkikäteen ajatellen sen käytös todella muuttui; se pyrki enemmän viileään, omiin oloihinsa ja oli lenkillä hitaampi.
En voi lakata ajattelemasta, miltä siitä on tuntunut nuo viimeiset päivät, mitä minä tein ja etenkin jätin tekemättä sen kanssa. Miksen kertonut sille joka ainoa päivä monta kertaa, kuinka verrattoman hieno se on, kuinka paljon sitä rakastan. Miksen antanut sille herkkuja, joita se kainon röyhkeästi tuli pyytämään. Miksen leikkinyt sen kanssa edes puoliksi niin paljon, kuin se olisi halunnut. Muserran itseäni kerta toisensa jälkeen uudelleen, miten saatoin aiheuttaa maailman iloisimmalle sheltille moisen elämän lopun.

Tänään on ensimmäinen päivä Kujeen kuoleman jälkeen, kun en ole vielä iltaan mennessä itkenyt, paitsi nyt tätä kirjottaessa. Visastakin näkee, että sillä on ikävä. Työpäivät sujuvat vielä jotenkin, mutta kotona en kestä elää tyhjyydessä ja hiljaisuudessa. Kuje löysi aihetta iloon mitä arkisimmista asioista ja teki ajatuksillaan jokaisesta päivästä erilaisen. Kuje oli niin suuri persoona, niin näkyvä koira arjessa.
Kukaan ei tule aamulla herätyskellon soitua hellästi pomppimaan päälleni, vikisemään henkilökuntaa toimittamaan herralle aamupalaa. Kukaan ei ota pantaa suuhun ulos lähtiessä ja kulje häntä tötteröllä asioista liikaa ajatellen. Kukaan ei kotiin tullessa venyttele minua vasten ja kiehnää puhisten jaloissani. Minulla ei ole enää viikonloppuaamujen massukoiraa, helliä lipaisuja kaulalla ja nenässä. En enää koskaan näe sitä rajatonta riemua ja loputonta yritystä Kujeen silmissä ja olemuksessa, kun se haluaa saada jonkun heittämään mitä tahansa esinettä yhtä uudelleen ja uudelleen. Ei ole enää terapiaturkista, jonka kanssa kaikki tekeminen saa hymyn huulille, ihan vain sen tekemisen ilon katsominen sai päivästä paremman. Kukaan ei enää huuda autossa kokemaansa vääryyttä, kun joku muu pääsee treenaamaan. Kuka nyt pesee meidän kanssa autoa fanaattisesti roiskuvaa vettä ja vaahtoa tuijottaen ja napsien? Ei ole enää piparinpaistajan kaveria, suklaanhimoista kulinaristia. Kaikkein kamalin ikävä iskee nukkumaan mennessä, kun sängyn jalkopää onkin tyhjä. En osaa nukkua jalat normaalisti, vaan on jätettävä aina paikka Kujeelle.

En usko, että tulen tapaamaan ikinä yhtä iloista, maailmaa halaavaa shelttiä, jolla olisi yhtä suuri sydän ja loputon pilke silmäkulmassaan. Kuje oli kuin Peter Pan, poika, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi, vaikka setämiehen elkeitä saikin. Yhtä urheasti ja sitkeästi kun Kuje kesti ja piilotti sairautensa, pitäisi kai meidänkin osata elää tästä eteenpäin. Yrittää säilyttää pala Kujeen täysillä elämisen halusta, taidosta tuoda hymy jokaiseen päivään. Sen Kuje on vähintäänkin ansainnut.

Nuku hyvin rakkain Kuje, veljeni Leijonamieli.

Bluemeadow's Ferrety Emblem, 8.4.2005-4.8.2012.