Minä saan sinut nauramaan, vaikka itket nyt ja uskot ei huominen tulekaan.

Kahdessa viikossa ihminen sopeutuu, vaihtoehtojakaan kun ei ole. Ensimmäiset päivät hajosin jokaiseen tilanteeseen, jossa Kuje oli ollut mukana jollain tapaa erityisesti - ja niitä oli todella paljon. Kun herään, eikä kukaan tulekaan hoputtamaan eikä Visan lehteä hakiessa kukaan touhota itselleenkin palkkaa. Jokainen lenkille lähtö ja takaisin sisälle tuleminen, autoon meneminen tai poistuminen. Iltaisin kävelen varoen, mustia kohtia lattialla väistellen, etten vain astu Kujeen päälle tai osu siihen sängyssä. Vieläkään en nuku jalat suorana, on oltava Kujeelle kolo.
Mutta kun ei ajattele, toimii vain, on helpompaa. Olen itsekin yllättynyt, miten olen pystynyt ilman purkauksia puhumaan Kujeesta, kertomaan koko tarinan ilman hajoamista, kun kisoissa ihmiset kysyvät olenko kisaamassa medeissäkin. Niin kauan kun tekee vain asioita ajattelematta, pysyn koossa. Ja sitten kuitenkin se hetki, kun Sami kysyy käytänkö pojat aamulla, saa minut rikki. Ei ole enää poikia.

Aika parantaa ja tekeminen pitää pään koossa, näillä mennään. Varsin agilitypainotteista on tämä loppukesä ollut eikä muutosta ole tulossa, sillä jätin käyttämättä sen ainoankin koepaikan, jonka olin meille maastolajeihin hankkinut. Jos ei ole intoa treenata lajin kiinnostavuuden ja siinä kehittymisen vuoksi, on turha lähteä titteli silmissä vääntämään ja tekemään hallaa ensi kaudellekin. Tämä oli nyt tällainen kesä, vähällä maastotreenillä ja ilman yhtäkään koetta, mutta siitä jäi kuitenkin hyvä maku. Kenelle muulle minä tätä harrastusta teen, kuin itselleni? Tulosten pakkomielteisen tavoittelun seuraukset voi nähdä koirassa, minun päässäni ja lukea vähän koiranetistäkin, mikään niistä ei varsinaisesti kannusta enää sille tielle. Minulle riittää, että tiedän mihin Vispi pystyy ja jokainen siitä kiinnostunut saa tulla katsomaan koiraa, ei tulosriviä.

Onnesta ovaali kelpie uimisen jälkeen rallaamassa.

Eilen käytiin jälleen kisaamassa. Jos verrataan viime viikonlopun fiilikseen, nyt minulla ei ollut edes sama koira mukana. Oltiin Visan kanssa ihan eri kaistoilla, mistään ei oikein tullut mitään ja hommassa ei ollut tuntumasta tietoakaan. Tiedä sitten kumpi oli sattumaa, tämä vai viime viikonloppu. Ensi viikonloppuna uudelle fiiliksellä, toivottavasti.
Osin eilisen huonoon menoon saattoi vaikuttaa myös minun reisiongelmani. Kannattaisi vissiin joskus venytellä, sillä jo viikon tukkoiselta tuntunut etureisi päätti torstain treeneissä krampata oikein huolella ja nyt se ilmoittaa itsestään aina yhtään napakamman liikunnan yhteydessä. Toisin sanoen en uskalla juosta, kun odotan koska kolmen lyijykynän paksuinen putki reidessä päättää katketa...

Pitkon kuulumisista sen verran, että neiti kävi toisen kerran onnistuneesti, oma-aloitteisesti uimassa - ja pysyi pinnalla! Aiempien yritysten (ja putoamisten) tulos kun on ollut pystysuorassa uppoava mäyrä... Vaan eipä olisi itse kullekaan helppoa uida, jos kaikkia raajat olisivat olkavarren mittaiset.