Vapaudelle ei oo hintaa, villi sielu tietää sen.

Avataanpa kesälomareissua Lappiin hieman enemmän, varoitan kuvapaljoudesta ja tekstitulvasta.

Halusimme lähteä Lappiin tänä kesänä, kun lomatkin saatiin sovitettua samalla ajankohdalle. Kohteita arvottiin lännestä itään ja suomineidon päälaesta kainalotasolle saakka, mutta lopulta kehiteltiin mieluisa reittisuunnitelma; Lahti-Kilpisjärvi-joku paikka Norjassa-Muonio-Pohjanmaa-Lahti. Majoitusten suhteen jätettiin pelivaraa; majoitukset olivat Kilpisjärvellä ja Muoniossa, mutta niiden välissä ja sekä meno- että paluumatkapäivälle ei ollut varattu mitään, jotta halutessamme voitaisiin kehittää lisää tekemistä tai lähteä aiemmin paluumatkalle. Lopulta reittisuunnitelmaan tuli tietenkin muutoksia, niitähän haluttiinkin.

Ajatuksena oli käydä päiväretkiä maastoon ja yöpyä joko majoituspaikoissa tai teltassa, kuitenkin auton lähettyvillä - varsinaista vaellusreissua ei siis vielä lähdetty tekemään. Tämä tietenkin helpotti tavaroiden kanssa pelaamista, kun niitä sai lappaa mukaan sen verran mitä Passatin sisään mahtui ja valikoida päiväretkille mukaansa kullekin retkelle sopivat varusteet ja eväät. Nyt harmittaa, etten ottanut kuvaa Passatin sisällöstä, hallittu kaaos olisi ollut ylistys kuvaamaan parhaimpia hetkiä...
Koska retkeilymeiningillä oltiin liikkeellä, ei Visan tai meidän ruokiin tarvinnut paljoa panostaa keveyttä ajatellen. Kylmälaukkuun pakattiin huolella Visan raakaruokapötköjä, joista suurin osa oli jäässä vielä Kilpisjärvelläkin, yli vuorokauden matkustuksen jälkeen. Toki lisäksi oli mukana kuivalihaa ja jopa nappuloita, mutta ilmankin olisi pärjätty.

Mutta, nyt kuvien kautta matkaan!

Tajusin ottaa kuvan vasta 40km ajon jälkeen, tässä vaiheessa oli viety muut koirat hoitoon ja suunnattiin moottoritielle.

Kuten huomata saattaa, Passat oli aika täynnä... Vispi sai tietenkin säilyttää oman matkustustilansa ja aika hyvin karttaa ja pullomerta lukuunottamatta myös apukuskin paikka pysyi roinattomana.

"Koska syödään? Joko ollaan perillä?" Jopa matkustuksesta nauttivalla Vispillä tuntui loppuviikosta menevän hermo ainaiseen ajamiseen.

Illalla ajaessa kohti pohjoista pysähdyttiin ihastelemaan Vuennonkoskea Ylitorniossa. Lämpötila tipahti semmoisen 20 astetta alaspäin lähtöhelteestä...

Vaikka yöttömässä yössä tuntui, että ajan vaikka Kilpisjärvelle saakka yhtä kyytiä, tehtiin kuitenkin fiksu päätös laittaa sateen rauhoittuessa teltta pystyyn Tornionjoen rantaan, johonkin Aavasaksan ja Pellon välille. Vispi-parka sai makuulla odottaessaan reissun ainoat mäkäränpuremat, jotka onneksi paranivat nopeasti. Pakkomielteisenä hiustenpesijänä minä suoritin hyisen aamu"suihkun" Tornionjoessa.

Kunhan kaupat aukesivat, alkoi ajo maittaa soijarouherahkan voimalla ja vielä kun Muonion ST1:ltä saatiin kahvit, eivät kilometrit enää tuntuneet missään. Vähitellen alkoi maisemat parantua ja tuntureita näkyä, myönnän hihkuneeni ihan pähkinöinä kun ensimmäiset Norjan puolen lumihuiput ilmaantuivat horisonttiin. Onhan se nyt siistiä!

Perillä Kilpisjärvellä oltiin iltapäivällä, joten aikaa Saanan valloitukselle oli runsaasti.

Rappusosuus suoritettu!

 Meille sattui erinomainen sää kiivetä Saanalle; pilviä sai etsimällä etsiä, oli suhteellisen lämmintä ja tuuli huippua lukuunottamatta ei haitannut. Seuraavaksi kuvavyöryä Saanan näkymistä...

 Iso-Malla, Pikku-Malla ja Norjan huiput.

 Kohti huippua!

Vetovarusteita ei voi moittia, hyvin pelittivät. Ylöspäin mennessä vyö luonnollisesti tuppasi nousemaan lonkkien liikkeen vuoksi, joten sitä piti kiristellä ja laskea tasaisin väliajoin.

Kelpie löysi toiseksi parhaan jutun matkan varrelta, vettä! Sisukkaasta tuijotuksesta huolimatta uimalupaa ei herunut.

 1029 metrissä, Saanan laella!

Ihan muutama muukin kulkenut?

Vispi lähetti terveisiä Saanajärvi taustallaan.

Haltilla saivat retkeilijät tuohon aikaan kuulemma kahlata reittä myöten lumessa, joten löytyihän sitä Saanaltakin. Kelpien kesä oli pelastettu, lumipalloja heinäkuussa!

Kuten kuvassa näkyy, Vispi oli hoikassa kunnossa kun reissuun lähdettiin. Minä onnessani tehostelin sen ruokintaa niin, että kelpi taisi vain lihoa matkalla... Eipä se liinan nokassa kulkeminen niin paljoa kuitenkaan kuluta kuin normaalit vapaana lenkkeilyt.

Oltiin oltu jopa sen verran fiksuja, että otettiin tietokone mukaan matkaan, ei tarvinnut ihan Samsungin netin varassa elää. Kilpisjärven lomakeskus Oy:lle (Tundrea Holiday Resort) pisteet hyvästä Wi-Fistä, sen avulla selviteltiin reaaliaikaisia säätietoja, retkikohteita ja reittejä! Päätettiin lähteä heti maanantaina Norjan puolelle, kun sää oli lupaavin ja aikaakin riittäisi. Onneksi haimme neuvoja Kilpisjärven luontotalolta, erinomainen henkilökunta osasi neuvoa hyvät nähtävyydet ja sopivan retkikohteen, suosittelen!

Maisemat alkoivat parantua heti Norjan puolelle päästyämme, menomatkan Sami sai keskittyä ajamaan mutkaisia teitä ja minä huokailemaan maisemille. Vain parikymmentä kilometriä Norjan puolella, Kilpisjärveltä kohti Skibotnia, oli ensimmäinen pysähdys hienolle vesiputoukselle.

Ajelua jatkettiin Skibotnin kylään ja siitä hetken matkaa kohti Tromsota E6 tietä pitkin. Levähdysalueelta lähti Bohlmannsveien, 2. maailmansodan aikainen sotatie, jonka varrella perehdyttiin Lyngenlinjan historiaan. Reitti kulki kohti Falsnesfjelletin (1157m) huippua, varsinainen opastettu polku päättyi 550 metrin korkeuteen rakennetulle bunkkerille.

Maisemat olivat huikean vihreät ja mitä ylemmäs noustiin, sitä uskomattomammiksi värit meressä muuttuivat. Minun kuvaustaidoillani niitä ei saanut välittymään täysin kameraan, mutta yritys oli kova.

Polku vaihteli leveästä tienpohjasta aivan kinttupolkuun ja mutkitteli rinnettä ylös. Pohdittiin kävellessä, että kuinka ylös esimerkiksi hevosilla on mahdettu tulla...

Huippua kohti kiivetessä maasto meni aikamoiseksi kivikoksi.

Ikijäätä vuonon toisella puolella vuorien välissä.

Jopa minä jouduin vetämään vaatetusta päälle kesken nousun, sen verran kolea oli vuonosta puskeva tuuli. Aivan huipulla ei hanskat ja pipokaan olisi olleet pahitteeksi...

Skibotn kylä.

Vähän väliä polku tuli mahtaville tasanteille.

Jossain sumun peitossa on Falsnesfjelletin huippu, sitä kohti oli tavoite!

Bunkkerille johtavaa polkua. Tässä kohtaa tavattiin ilmeisesti paikallinen nainen, kuntoilumielessä liikkeellä. Kuinka mahtavaa olisi joka päivä lenkkeillä tämmöisissä maisemissa ja voisi olla aika tikissä kunnossa jalat... 

Bunkkerin viereinen kivikieleke oli kuin tehty kuvaamiseen, kelpie vaan alkoi olla eri mieltä jatkuvasta poseeraamisesta.

Sinne piti päästä, ylös asti kun kerran on lähdetty! Visan kanssa lähdettiin kapuamaan ylöspäin kivikkoista rinnettä, nelivedolla sai mennä lopun matkaa...

Ja vielä jaksaa! 

Samikin lähti lopulta tulemaan perään. Alhaalla olevan tasanteen kyljessä voi erottaa bunkkerin.

Luovuttamaan jouduttiin kuitenkin huipulle kiipeämisen kanssa, eihän edes tiedetty tarkalleen mikä nyppylä se oikea huippu onkaan. Rinne meni todella jyrkäksi, neliveto oli ainoa vaihtoehto liikkua varmasti. Ja kyllähän se ylös meneminen luonnistui kaikilta, mutta minua alkoi hirvittää, kuinka Visa onnistuisi menemään alaspäin maltilla, rikkomatta tassujaan tai kaatumatta irtokivikossa. Ja kieltämättä meinasi mennä pupu pöksyyn, sen verran korkealla ja jyrkässä rinteessä oltiin...

Sykemittarin gps-lähettimen tallennuksen perusteella nettikartta näytti reitin käyneen 800m korkeudella, pettymys... Sitä luuli olleensa niiiiiin korkealla!

Kävelyn jälkeen etsittiin vuonon rannasta sopiva levähdysalue ja pistettiin trangiaan pöperöt tulemaan. Ruokailumaisemista ei voi valittaa!

Syömisen jälkeen lähdettiin ajamaan Tromsota kohti. Maisemat paranivat aina vain ja teiden mutkitellessa jykevien vuorien (ei ne voi enää olla tuntureita!) välissä, sitä tunsi itsensä aika olemattomaksi.

Tromso oli äkkiä vilkaistu, emme jääneet sen suuremmin katsastamaan kauppoja. Paluumatkalla kuviteltiin, että jäämeressä tarkenee uida, mutta vuonosta vauhtia ottanut tuuli ja illan viileneminen teki hyvin äkkiä selväksi, että jo kävely rannalla kuoritakit päällä oli tarpeeksi kolea kokemus.

Suomen puolella porotokka päätti talsia tiestä ylitse, joutuivatpa sitten kuvauksen uhreiksi. Minä onnistuin bongaamaan auton ikkunasta myös naalin, pistän vaikka pääni pantiksi, mutta eihän siitä kuvaa ehtinyt ottaa ja kelpien tiukasta jäljestyksestä huolimatta naali oli ehtinyt jo kauas, kun koetimme sitä nähdä uudelleen jalan.

Seuraavana päivänä päätettiin tempaista 24km reitti kolmen valtakunnan rajapyykille ja lisäksi käväistiin parin kilometrin pisto Pikku-Mallan huipulle.

Polku kulki Iso-Mallan kylkeä myötäillen.

Päätettiin syödä trangiaruokaa rajapyykillä, joten roinaa kasattiin mukaan vähän liiankin kanssa. Paluumatka pullollaan olevan mahan kanssa ei ollut oikein herkkua, ensi kerralla tyydytään minieväisiin eikä suotta aleta ruokailemaan, vaikka maisemat kuinka olivatkin mahtavat.

Vähän vaatimattomampi putous Iso-Mallan rinteeltä kuin Norjan puolen versio.

Kyllä silmä ja mieli lepäsi...

Lounastauko Kuohkimajärven maisemissa. 

Kelpi odottaa vuoroaan tiskata trangia.

Kolmen valtakunnan rajapyykki oli vekkulisti järvessä!

Norja?

Paluumatkalla aurinko porotti sen verran napakasti, että kelpielle annettiin lupa pulahtaa tunturijärveen. Voi sitä riemua :)

Pikku-Mallalle noustessa vastaan tuli porukka, joka kertoi isosta porotokasta matkan varrella. Muuten poroja ei paljoa näkynytkään retkillä, mutta tämä populaatio kyllä korvasi paljon! Kaikkia ei millään saanut samaan kuvaan, ainakin 100 niitä oli.

Kilpisjärvi Pikku-Mallalta.

Paluumatkalla porot olivat levittäytyneet polun kohdalle. Mikäs siinä, ohi vaan. Yllättävän vähän ne välittivät ihmisistä ja koirasta, vaikka mitäpä Visa niitä häiritsi sen enempää, kulki käskyn alla vieressä vain ohitse. Pillikurkkuaan Vispi tosin viritti päälle isoimmassa tohinassa, kun poroa rynnisteli viidentoista metrin päästä ohitse joka puolella, olisihan se nyt ollut aika siistiä kaahata niitä kokoon.

Tuommoinen reitti kuljettiin edestakaisin, Mallan luonnonpuiston läpi kulkeva sinipunainen polku.

Jalat tiesivät kävelleensä ja aurinkoisen päivän jälkeen oltiin aikamoisen hiessä ja pölyssä, mutta oli aurinkokin ottanut kiinni ihoon - minulla oli kivasti t-paidan rajojen lisäksi gps-vyö ja sykemittari kädessä rusketusrajoina... Onneksi päästiin käymään karavaanarisuihkuissa hotellilla, vaikka emme enää sisäänkirjautuneita olleetkaan. Ben&Jerryä ja muuta hyvää evästä matkaan kaupasta, sitten oltiin valmiita lähtemään ajomatkalle Muoniota kohti. Sopivaa telttapaikkaa bongaillessa ehti yö jo pitkälle, mutta lopulta kelvollinen mustikkapatja löydettiin veden vierestä.
Koska aamulla seuraavaan majoituskohteeeen ei vielä voitu kirjautua sisään, lähdettiin kuluttamaan aikaa Leville ja päätettiin pitää lepopäivä kävelystä. Levin rinteellä käytiin siis vain auton kyydittämänä katsomassa maisemia ja shoppailtiin autiossa lomakylässä. Ilta menikin palautuessa ja uni tuli aikaisin.

Seuraavana aamuna meinasi aamupala mennä väärään kurkkuun ensin ihmetellessä kummallisia ääniä ja sen jälkeen kelpien puuhalle nauraessa, raukka oli onnesta ovaalina katsoessaan porotelkkaria keittiön ikkunasta - porot hengailivat leirintäalueen pihassa tyytyväisinä useampaan otteeseen majoituksemme aikana. Vispi rynnisti ikkunasta toiseen häntä hölmönä heiluen ja tuijotti onnellisena elämänsä parasta aamuohjelmaa...

Päivän retken suuntana oli Pallas. Käsivarren maisemien jälkeen Pallaksen maisemat eivät enää tuntuneet oikein miltään, vaikka tietynlainen hienous niissäkin toki on. Kuvaamisinto lopahti ja keskityttiin vain kävelemään, ensin Taivaskerolle ja siitä kerojen jonoa pitkin kiertäen takaisin Pallastunturin luontokeskukselle. Lenkille tuli pituutta kuitenkin ihan mukavasti ja trangiaeväät nautittiin pienen ajomatkan päässä ihanassa kangasmaastossa ennen majoitukselle palaamista.

Taivaskero.

Poronpyydystyksen suunnittelua!

Viimeinen juomatauko Pallaskerolla. Ettei vaan olisi naama ottanut vähän aurinkoa?

Bongaa kuvasta riekko!

Yksi yö oltiin vielä mökissä ja heti aamusta lähdettiin ajamaan Pohjanmaalle viikonloppuvieraiksi käymään. Matkalla käytiin Haaparannassa tuhlaamassa ihan liian iso summa rahaa karkkeihin, pitihän mun jollain lohduttautua kun unelmakaupasta, Haglöfsin outletista, ei löytynyt mitään niin kivaa, että olisin maksanut itseni kipeäksi tai vaihtoehtoisesti semikivaa tarpeeksi halvalla... Lemmikkiliikkeen valikoima oli myös pienoinen pettymys ja Erätukku oli muuttanut eri paikkaan, eikä urheiluliikkeetkään tarjonneet mitään.

Mutta varsin hieno viikko vietettiin, kyllä tuohon lomansa laittaa mieluusti! Ensi kesää ajatellen kohteena on todennäköisesti vain tarpeeksi pohjoinen paikka, sillä ainakin tuohon aikaan kesästä käsivarressa, saati Norjassa, ei hyttysistä ollut minkäänlaista haittaa. Muonion korkeudella sen sijaan riitti peukalonpään kokoista paarmaa, hyttystä ja mäkärää... Ja minun käärmekammonikaan ei pääse niin valloilleen, kun mennään riittävän pohjoiseen, voin ainakin kuvitella ettei siellä esiinny kyitä. Mutta myös maisemien takia pohjoisempi osoite on ensi kerran valinta, mieluusti retkeiltäisiin Norjan puolella enemmänkin! Dieselin hinta pohjoisessa ja etenkin Norjassa pisti melkein itkemään, mutta mikä lomamatka nyt ei rahaa veisi, siihen pitää vain varautua. Huvikseen laskettiin, paljonko viikosta suunnilleen kertyi kuluja (majoitukset, dieselit, ruuat) ja todettiin, että sillä ei edes yksi ihminen lähde kunnolliselle etelän matkalle. Ja väitän, että näillä elämyksillä on enemmän arvoa kuin rantalomalla lojumisella.
Auton mittariin kilometrejä kertyi suunnilleen 3000 koko viikon ajalta. Sykemittarin gps sai kävellyiksi lukemiksi 53 kilometriä, mikä on todennäköisesti todellisuudessa enemmän, sillä gps huijaa vaihtelevasti jopa puoli kilometriä eroa meidän vakiolenkin pituuden vaihteluksikin...

Minulta kyseltiin tarvikelistaa etenkin koiraa ajatellen, mutta en tiedä onko siitä suurta iloa, me kun emme vaeltaneet täysipäiväisesti rinkat selässä maastossa. Tässä kuitenkin jotain.

Vetovyö, valjaat, vetoliina. Ilman en lähtisi edes yrittämään, niin vaivatonta oli kulkea näissä kamppeissa missä tahansa maastossa, etenkin kun koiralla on jo kokemusta ja osaaminen vetoliinassa menosta. Kaikkein kivikkoisimmissa paikoissa joko päästin Visan hetkeksi irti tai käskytin kulkemaan mukana, sen verran pienikin veto sekoitti tasapainoa keikkuvilla kivillä. Visa oppi nopeasti eron canicrossiin verrattuna, kävellessä se piti vain sopivan tuntuman liinassa vetämättä kuitenkaan varsinaisesti. Vyönä ZeroDC seatbelt, valjaina saman merkin Fasterit ja liina on Manmatin 1,5 metrinen.

Off punkki ja mäkärä -karkoite. Ensimmäistä yöllistä teltan kasausta lukuunottamatta Visan vatsa kyllästettiin joka aamu tällä tökötillä, eikä mäkäröitä sen koommin tarvinnut tavata.

Nutriplus-geeli, kuivaliha, Inupekt Forte. Tuolla combolla pysyi puppe kunnossa ja vatsa tasaisena, vaikkakin Inupekt oli hätävarjeluksi vain. Ruokinta tosiaan pysyi lähes normaaleissa raakaruuissa kiitos ensimäisen majoituspaikan pakastimen. Loppuviikon Visa söi kuivalihaa.

Pyyhe, Back on Track-topattu sadeloimi, metallikuppi, ensiaputarpeet (sis. Rimadyl varalta), punkkilasso, Bepanthen tassurasvaksi, hihna, panta. BOT-takki tuli tarpeeseen etenkin telttaöinä, jolloin lämpötila laski parhaimmillaan alle 5 asteen ja minä jo hytisin ohuehkossa makuupussissani. Vispi tuntui pärjäävän hyvin nukkuessaan takki päällä retkipatjan jalkopäässä.

Koska tiesimme menevämme Norjan puolelle käymään, minä kilttinä kävin syöttämässä matolääkkeet koiralleni eläinlääkärin nähden ja maksoin siitä 50e. Onneksi ensimmäinen lääkitys meni rokotuskäynnin yhteydessä maksetun klinikkamaksun alle ja toisesta ei sitä enää peritty, mutta astetta hintavampi matolääkitys tuli otettua. Vienti Norjaan on siis ongelmaton, mutta Suomeen palaamiseksi vaadittiin ekinokokkoosi-lääkitys päivää ennen paluuta tai 28 vuorokauden säännön mukaan (Eviran sivut). Kukaan tietenkään mitään kysellyt missään rajalla, mutta olipahan puhdas omatunto Norjan osalta.

Semmoinen reissu! Enempää omista varusteista tai ruuista en viitsi kirjoittaa, vastaavia listoja kun löytyy useasta sivustosta. Meillä oli aivan liikaa vaatetta mukana, kuten yleensäkin, mutta olipahan valinnan varaa. Ensi kesänä toivottavasti uudelleen, sitten ehkä vähän enemmän extremeä mukaan...