No matter how hard I try summer will end and the leaves will turn again.

Repsahduksen makua on ilmassa, molemmat blogit unohtuivat kesälomailemaan. Jotenkin sitä ei osaa hallita yhtälöä työt, koirat, koti, kesän menot ja blogin päivitys, ei sitten millään. Tekosyylista selviää jo aiemmasta lauseesta tai mikä tekosyy se on, oikeaa elämäähän tässä pitää kuluttaa eikä tietokoneen  näppäimistöä jos valinnan paikka tulee. Nyt on aikaa ja intoa vähän naputtaa tännekin, mitä ollaan tehty hiljaisuuden aikana.

SM-kisojen ja MM-karsintojen välisillä viikoilla treenattiin ratoja jonkin verran ja minulla ei meinannut hermo pitää sitten millään, saati sitten löytyä asennetta kisoihin mukaan. Hyvä, että edes ilmoittauduin koko karkeloihin. En käsitä mistä moinen huvittamattomuus kumpusi, mutta aika musertavaa se oli - koko hemmetin talven on treenannut, ajanut lukemattomia kilometrejä kisaamaan pakkasessa ja tyhjentänyt tiliään ihan vain päästäkseen kesällä kisaamaan kahtena viikonloppuna ja  kun se hetki tulee, ei nappaa sitten tippaakaan. Tai ehkä syy löytyykin juuri tuosta edellisestä lauseesta, siksi koetetaan tämä kausi pedata vähän paremmin heti alkuunsa...

Yksi viikko oltiin aivan agilityvapaita, käytiin Lapissa semmoinen 3000km kierros. Visa oli ainoa mukaan lähtenyt koira, Kuje ja Pitko saivat jäädä hoitopaikan hermoja koettelemaan.
Reitti vei yhden telttayön kautta ensin Kilpisjärvelle, jossa vietettiin kolme päivää. Niiden aikana ehdittiin kiivetä Saanalle, käydä ajamassa Norjassa Skibotnista Tromsohon ja kiivetä Falsnestindenille (1000m) sekä kävellä kolmen valtakunnan rajapyykille. Näinpä naalinkin Kilpisjärvellä, kuvatodistetta ei vaan autosta ehtinyt napata.
Kilpisjärveltä pudottauduttiin Muonioon, jossa vietettiin toinen yö teltassa ja seuraava päivä pidettiin lepoa kävelystä, valloitettiin Levi vain Passatin kyydittäminä. Seuraavana päivänä käveltiin tunturiseikkailu Pallaksen maisemissa, jotka tosin tuntuivat Norjan ja Kilpisjärven jälkeen vähän pliisuilta, suuruudenhulluus pääsi iskemään. Viimeisen yön jälkeen ajettiin Pohjanmaalle viikonloppuvieraiksi.
Kilometrejä kertyi sykemittariin 50, paikalliset kartat väittivät reittejä pidemmiksi, mutta ehkä luotetaan Polarin GPS:ään. Teen Lapin reissusta ihan oman postauksensa, luvassa on tsiljoona kuvaa kelpistä edestä ja takaa eri maisemissa...

Viimeisen viikon valmistautuminen sisälsi Visalle fysioterapian ja yhden ainokaisen treenin, joka sekään ei mennyt ihan kuin elokuvissa. Karsinnoissakaan ei saatu omia tulostavoitteita täyteen eli lauantain kisapäivän jälkeen saatiin yöllä ajaa kotiin pelastamaa Sami kolmen koiran hoitovelvoitteesta (Mino lomaili meillä viikon).
Ensimmäisellä radalla jätin Vispin epätavallisen pitkän matkan päähän ekasta hypystä ja kelpipä lataa aloituksen mitä ilmeisimmin lihasmuistista eikä arvioi matkaa hyppyyn ollenkaan, rimahan siitä tuli. Fiilis lössähti, mutta yritin tehdä edes kivaa aikaa ja päästä kokeilemaan hankalaa avokulmaa kepeille, mutta meno päätyi hylkäykseen jo ennen keppejä olleeseen hyppykuvioon, en yksinkertaisesti tehnyt mitään ohjausta. Toisella radalla pudotettiin ahkerasti rimoja eikä käännökset pysyneet oikein koossa, mutta kontaktit olivat ihan hyvät. Toisen riman pudotus vie kummasti sen viimeisen terän ohjauksesta...
Mutta fiilis ekoista arvokisoista jäi hyväksi. Visa nosti kierroksia kattoon vielä normaalia enemmän, se tuntui nauttivan isompien kisojen ilmasta.
Annetaan julkisen häpeän jälleen opettaa:



Heinäkuussa treenattiin muutama esineruutu ja jälki, uitiin paljon, käveltiin ja juostiin. Pitko on kasvanut hurjasti, se ei enää mahtu kyynärvarrelle kuten tullessaan - itseasiassa sen kantaminen portaissa on jo aika roikottamista yhdellä kädellä kantaen, mutta vielä toviin ei mäyrä portaita kävele ainakaan alaspäin. Pitko on ajanut verijälkiä kymmenisen kappaletta, harjoitellut arkielämän käskyjä, seuruun alkeita ja paikallaan istumista. Pitkis on varsin sopiva tyyppi tämän perheen menoon, vaikkakin ajoittain rasittavan erilainen mäyräkoiramaisuudellaan ja onhan se vielä ihan pentu. :)