Maaseutuopiston ja lukion yhteistyötä ovat toitottaneet Mission Possible -julisteet. Vaikka yksi vuosikurssi ennen meitä suoritti jo kaksoistutkinnon, ihan joka ikinen päivä ei tämä peli ole sujuvalta tuntunut - mahdolliselta kylläkin. Nyt se on kuitenkin ohi, loppusilausta vailla. Tulevana lauantaina painan päähäni ylioppilaslakin kaksoistutkintonauhalla ja täriseviin käsiin tungetaan 3 todistusta yhteenvedoksi viimeisestä neljästä vuodesta. Ylioppilas ja kennelalan maaseutuyrittäjä, näyttääkö pätevälle? Nojaa, mutta skumpalle ja kakulle se kyllä maistuu!
Minua harmittaa valtavasti, etten ole säästänyt yhteishakuajan ja aivan ensimmäisen vuoden alkuaikojen blogipostauksia - nyt niitä olisi hassun hauskaa lukea. Niin paljon tahdoin, toivoin ja pyrin tähän kouluun. Monesti olen tullut miettineeksi, miten paljon helpompaa olisikaan ollut jäädä kotiin lukioon tai lähes vastaavaan ammattikoulutukseen. Toisaalta, tällaista elämänkoulua ja koiraharrastuksen väripalettia en olisi kokenut missään muualla. Ei, en kadu päätöstäni hetkeäkään matkan varrella vuodatetuista sadatteluista huolimatta.
Muistan vieläkin pääsykoepäivän tapahtumat ja sen hetken, kun kesälomalla postiluukusta kopsahti hyväksymiskuori. Olin revetä riemusta, kun edessä oli pelkkää uutta ja hillittömästi odotuksia. Jotain omaa, itsenäistä ja täsmälleen sitä, mitä tahdoin eniten tehdä - koirailla. Maan kamara tuli kuitenkin tutuksi pilvilinnojen sijaan, mutta niinhän se on, että mikä ei tapa, vahvistaa.
Rahtasin tavarani Peltolan huoneeseen aika erilaisena tyttönä kuin mitä nyt olen. Neljä vuotta ikää lisää tekee sinänsä jo "ihmeitä" vaikka sementtisellissä aikansa viettäisi, mutta Pohjanmaa on löysyttänyt lisää tiettyjä ruuveja ajan patinan lisäksi. Ja opettanut niiiiiiin paljon.
Päällimmäisenä mieleen ovat tietenkin jääneet ne isoimmat jutut ja tapahtumat. Kennelvuoroviikot ovat jokainen olleet omanlaisensa sirkus, mutta kaikesta huolimatta ehkä niitä hulvattomimpia muistoja. Kymmenen viikkoa pitkiä päiviä koirahoitolan pyörteissä, erilaisten persoonien (niin vuorokaverit kuin hoitokoiratkin) kanssa, ajoittain infernaalisissa sääolosuhteissa ja juhlapyhinä sekä kofeiiniyliannostuksessa jättää jälkensä, uskokaa pois! Reissuviikko (vierailut eri virkakoiratahoille) yltää lähes kennelvuorojen tasolle. Luokan yhteiset projektit koirakerhon pyörittämisestä mätsäreiden ja lopulta pentunäyttelyn (yritystalouden projekti) järjestämiseen eivät sujuneet ilman huutoa, harmaita hiuksia ja (tuskan)hikeä, mutta nyt saavat väkisinkin hymyn huulille. Joulumätsärin uniikki koiraryhmänäytelmä oli ehkä hienoin ikinä!
Mutta tärkeämpiä ovat ne pienet, arkiset muistot. Lenkit metsissä, peltoteillä, yksin, isolla porukalla ja maailmanparannus-duoina. Ensimmäisen vuoden hillittömät pakkasaamut. Opiston aamupalahetket ja villit pöytäkeskustelut. Muutto kylälle uusiin maisemiin. Kävelyt ja pyöräilyt (kärryn kanssa!) koululle. Lukemattomat treenit vanhempien opiskelijoiden kanssa, iltatreenit hallilla. Yölenkkeilyt ja metsiin eksymiset (terveisiä Jennille ja Kaisalle :D). Pääsykoehaastateltavien ja uusien oppilaiden kyttäys. Illanvietot hyvässä seurassa ruuan ja myöhemmin juomankin kanssa. Raksatunnit, etenkin kahvipaussit ja niiden henkevät keskustelut. Junamatkat, joita kertyi kutakuinkin 50 arviolta heittäen. Kannuksestä lähdöt ja sinne palaamiset vaihtuvine fiiliksineen.
Mitä neljässä vuodessa opittiin? Tekisi mieli todeta, että "mItän en O opinu", sillä tiedon lisääntyessä tuntee itsensä entistäkin tyhmemmäksi. Erilaista koiraoppia tankattiin päähän opistolla, lisäksi tutustuttiin lampaan ruuansulatukseen, lehmärotuihin, maanäytteiden ottoon ja ties mihin. Ajettiin traktoria ja työmönkijä-Gatoria. Navettaviikolla putsattiin utare jos toinenkin ja lampaiden "minuutintarkka" ruokinta kuului ahkerien kennelvuorolaisten iloisesti suorittaa.
Mutta mitä niistä koirista lopulta opittiinkaan. Voin myöntää, että jos minulta tullaan kyselemään värien periytymisestä tai kantavan nartun kalkintarpeesta, en osaa vastata. Mutta tiedän, mistä haen luotettavaa tietoa. Enemmän kuin tiukkoja faktoja, kallon koloihin on uponnut asenteita, ajatuksia ja periaatteita - niin hyvässä kuin pahassa.
Jonkinlainen tarve menestyä ja paine onnistua on luotu, kenties käytännöntuntien vaatimuksilla ja tasokokeilla. Piti edistyä, piti treenata ja kehittyä monella osa-alueella. En todellakaan olisi tullut opettaneeksi Minolle rullailmaisua ja lähes kisatasoista jälkeä pellolla tai Kujeelle haukkuilmaisua, ellei koulu olisi antanut niihin eväitä, innostusta ja vähän pakkoakin. Tuskin olisi myöskään tullut kisattua tokossa niin paljon ja tavoitteellisesti. Huonona puolena on alituinen paine, että kun kerran on Kannuksen kasvatti, niin pitäähän sitä osata ja kaikki katsovat suurennuslasilla... Vaikka en ammatinharjoittaja varsinaisesti olekaan.
Koirien yleinen pito on muuttunut. Alussa minulla oli ihme hitleröintejä shelteillekin, nyt säännöt ovat vähentyneet, mutta tulleet ehkä vielä vähän ehdottomammiksi. Toiminta lenkeillä, kisoissa ja treeneissä on saanut kannusleiman. Kouluaikoina tuntui hassulta, miten porukka ihmetteli suuren koiramäärän sopuisuutta ja toimintaa käytännöntunneilla, vaan nyt sen syyn kummasteluihin huomaa, kun on palannut "ulkomaailmaan"... Harmittaa vaan niin vietävästi, ettei perusporukoissa (niihin "parempiin" ei ole menemistä...) sellaisia häiriömääriä ole mitenkään saatavilla yhtä automaattisesti, vakiona ja ilmaiseksi. Parhaimmillaan on ollut kaksi luokallista (n. 30) koirakkoja tekemässä tottista pienellä kentällä, rotuja laidasta laitaan. Siinä sitten rivipaikkamakuu lisähäiriöillä, luoksetuloja sikinsokin makuulle jätetystä ryhmästä toisten koirien ylitsekin, samaan aikaan kaikkia mahdollisia liikkeitä. Ryhmäjäljestykset tulevat hyvänä kakkosena.
Ei olisi tullut mieleenkään opettaa raivauksia tai suuttumisleikkiä koiralle, ellei eräs käytännönopettaja niistä ja monista muista koulutusvinkeistä olisi meitä valaissut. Vaikka Visa ei suuttumisleikin takia olekaan ronskikouraisten miesten rapsutettavissa ilman käskytystä ja aina saa selitellä, että "se vaan leikkii kun se on opetettu niin", tulen opettamaan moiset villitykset seuraavillekin koirilleni.
Menin kouluun agilityfriikkinä, vielä b-maajoukkueen jäsenenä ja vähän tokoilleena sekä temppuilleena. Mino oli aikarajan täyttymistä ja viimeistä nollaa vaille agilityvalio 3-vuotias, Kuje vasta vuoden ja vielä ihan noviisi nassikka. Pk-lajit olivat hämärästi tuttuja, suojelu lähinnä koirien kiusausta ja noutajahommista en tiennyt sitten yhtikäs mitään. Matkan varrella lajit vaihtuivat, kaikenlaista on kokeiltu ja koiravalikoima kasvoi monien mutkien ja mietinnän kautta. Projektikoiraa en kokenut, jätin tilaisuuden käyttämättä, koska pennun saaminen olisi (luultavasti) venynyt aikalailla. Kaduttaa ja ei kaduta, projektikoiran ottaneena minulla ei olisi Visaa, mutta olisin kokemusta rikkaampi ja kenties uusiin tuuliin hurahtanut. Ja toisaalta Visan sijaan voisi olla aivan eri koira tällä hetkellä käsissä...
Agilility tippui lajeista pois hiljalleen Minon valioiduttua ja Kujeen noustua kakkosiin, mutta palasi lopulta takaisin treenauslistalle. Tokosta tuli pakollinen, en osaa enää olla koiraharrastaja ilman tokoilua ja tokotuloksia - vaikka en kyseisestä lajista pidäkään. Mutta tokoa vaan pitää tehdä, pitihän koulussakin... Neuroosi? No ei kai! Kyseisen viirauksen ansiosta Minolle leivottiin valiokakkua tokonkin puolelta, Kuje omaa menolipun EVLään ja Visa VOIhin. Ja kaikki kolme kävivät kouluaikanani BH-kokeen erinomaisin arvosanoin. Sheltit opettelivat pk-puuhia ja siinä samalla opettivat minua kouluttamaan uusia asioita - vähän vähemmän kysymysmerkkejä Visan kanssa samoja asioita painiessa.
Kannus motivoi valtavasti treenaamaan ryhmäpaineen avulla ja olihan seuraakin saatavilla helposti, sekä treenimahdollisuudet poikkeuksellisen hyvät. Pellot ja metsät vieressä, lämpimälle mattohallille 2km, koulun kentille 2km. Olen ymmyrkäisenä ihmetyksestä, kun luen vanhoja blogejani: miten olenkaan treenannut tarkkaan, paljon, monipuolisesti, fiksusti ja viitsinyt vielä kirjoittaakin kaikki ylös!! Mihin se nyt on kadonnut vai olenko minä saanut elämää koirien ulkopuoleltakin? Ei nyt sentään.
Yleinen treenilaiskuus iski tokotavoitteiden täyttymisen jälkeen, vaikka tuloksia onkin syntynyt ja kaikennäköistä tehty sen jälkeenkin, mutta vastaavaa tappavaa järjestelmällisyyttä ja nöyryyttä vääntää asioita ei ole sen koomin näkynyt. Voi kumpa saisin sen takaisin, voisi tästä saamattomasta sekasotkusta syntyäkin jotain. Sami totesi eräänä iltana, että onko teillä liikaa lajeja ja se syynä saamattomuuteen. En tiedä, voi ollakin, mutta viimeisen vuoden "ois tarttenu tehrä jotai" asian suhteen jos mielii väittää olevansa tavoitteellinen koiraharrastaja.
Tulipas tästä kamala oksennusripuli. Mutta miten voisikaan tiivistää neljä vuotta yhteen tai edes kymmeneen postaukseen? Mikäli jotakuta kiinnostaa, tässä on vanhat blogit kouluajalta aikajärjestyksessä, alkaen talvesta -07.
http://mukamas.vuodatus.net/
http://vinkeys.vuodatus.net/http://lottorivi.blogspot.com/
Nomutta, eihän me nyt edes niin pahasti eksytty kun ei edes niitä kaavailtuja apujoukkoja tarvinnut. Olipa hauska lukea noita sun vanhoja blogejas, niiden syövereistähän löytyi vaikka ja mitä jännää.
VastaaPoistaEhkä ihanin postaus ikinä! :D Saa niin Kannusfiilikselle, ettei mitään rajaa! :))
VastaaPoistaOnnea valmistumisen johdosta ja tsemppiä jatkoon! :)
Tämän postauksen luettuani tuli kyllä taas sellainen olo, että tuliko valittua vuosi sitten oikein. Kannus oli aina kiinnostanut, mutta tuntui, että se on niin kaukana ihan konkreettisesti ja vähemmän konkreettisestikin. Ehkä sinne vielä joskus päädyn, jos muulle eläinalalle eivät ovet aukea.
VastaaPoistaKirjoitat kyllä mahtavasti!