Sinappisiirappia

Reilu vuosi elämää suklaapähkinän kanssa. Tunneskaala on vaihdellut useammassa sävyssä kuin irtokarkkihyllyssä on vaihtoehtoja. Äklömakeasta vaniljafudgesta karvaankirpeään pääkalloon, mutta ehkä eniten sitä suklaata on saanut maistella.

Visalle asetettiin vaatimuksia enemmän kuin tavoitteita. Ei ole kiire kouluttaa tai saada TVA nimen eteen 15kk koiralle, mutta sillä on ollut valtavasti väliä MITEN koira tekee. Olen pohtinut, tuskaillut ja ahdistunut täysin merkityksettömistäkin asioista, sekä tapani mukaisesti ylianalysoinut lähes viiksikarvojen virheasentojakin. Huima määrä mustia aukkoja, missä vilkkuu silmiäsärkevillä strobovaloilla: "Kuka on syylllinen, missä vika? Ohjaajassa vai ehkä koirassa?" Mokasin monessa asiassa (ja tulen tekemään niin jatkossakin, valitettavasti), mutta aiheuttavatko ne virheet yksin kaiken? Uskallanko sysätä edes häilyvän osan koiran ominaisuuksien syyksi? En halua lähtökohtaisesti soimata koiraa, koska ohjaajan kuuluisi osata viedä koiraa eteenpäin sille sopivimmalla tavalla ja saada heikkoudet paikattua hyvillä ominaisuuksilla. Täysin päämäärätöntä, julmaa ja abstraktia ajatustyötä! Ei se ketään hyödytä tietää "syyllistä", vaan löytää keinot tehdä asiat paremmiksi. Mutta kun minä haluan. Kaikella lapsellisella tahdonvoimallani tahdon tietää, etten tee samoja virheitä toiste.

Peikon nimi on rohkeus, tai tarkemmin sen puute. En tehnyt tarpeeksi töitä koiran itsenäisen ongelmanratkaisukyvyn, fyysisen ronskiuden ja jännitysten peittoamisen taidon eteen. Tai tein alkuun, mutta lopetin liian aikaisin kesken, eikä koira niissäkään treeneissä työskennellyt yksin riittävän usein. Tuloksena koira, joka menee käskytettynä kaivoon, mutta etsinnässä empii hypätä lautapinon päälle tai edetä pilkkopimeässä. Ei, Visa tuskin koskaan tulee kilpalajeissaan törmäämään asioihin, joiden kohtaamisessa sen tarvitsisi koetella rohkeuttaan, mutta Kannuksen vaikutuksesta minä vain haluan. Enkä siltikään vaivautunut tekemään tarpeeksi töitä sen eteen, kröhöm... Hieman lohduttaa kokeneemman tahon kommentti, että Visa ei vaikuta olevan perusluonteeltaan erityisen rohkea koira. Mutta olisiko silti vahvisteiden voima voinut muuttaa sitä missä määrin? Onhan Visa vielä nuori koira, paljon voi muuttua suuntaan ja toiseen. Ei peli ole menetetty, mutta taakse jäänyttä tietä ei saa kulkea uudestaan.
Ja sitten ne äänet. Ilotulitusepisodi olisi saanut jäädä tapahtumatta. Ohjaajan ahdistus tässä on se suurin kompastuskivi, sillä Visa kyllä kestää ne paukut mitkä pitääkin. Rakettien katselijaa tai rauniokoiraa en halunnutkaan, mutta silti voin piiskata itseäni tästä loputtomiin.

Naurettavaahan tämä jossittelu ja jahkailu on; koirassa on tasan kaksi miinusta, jotka peittyvät plussapallomeren alle. Visa on oikeasti mukava koira. Hyväksi koiraksi en sitä kehtaa mainostaa, sillä jokainen määrittää oman hyvän koiransa. Ehkä olisi jo aika lopettaa asioiden puntarointi ja peloissa painiminen, ja keskittyä nauttimaan koirastaan. (Tässä kohtaa tiedän kaikkien tuttujen nyökyttelevän kärsivä ilme naamallaan. :D) Olen yrittänyt ja väitän jopa edistyneeni siinä, olkoon tämä viimeinen vuodatus aiheesta.

Moni tuttu kyselee, että sainko mitä hain, oliko kelpie sellainen kuin kuvittelin ja miltä se tuntuu shelttien jälkeen?
Visa on sellainen kelpie, minkä halusin ja tarvitsin. Vasta kuluneena vuotena olen tullut ajatelleeksi, miten olisin hukassa toisen tyyppisen kelpien kanssa. Olen hankala ohjaaja, sen todistaa jo Minon harmaakarvainen takatukka. Visa on onnistunut kestämään minua hienosti, toivottavasti kestää jatkossakin. Halusin rairai-äijäilyyn kykenevän, huumorintajuisen ja työintoisen koiran, jolta ei paukut loppuisi kesken. Toiveet ovat tähän mennessä täyttyneet, ja kaupanpäälle tuli rakkaus rotuun. Vispi on aika amor, luottokortti ilman saldorajaa.

Mutta jotain sain, mitä en tilannut tai ainakaan odottanut: ällistyttävän kiltteyden ja helppouden. Suorastaan halusin mielummin röyhkeän ja hankalamman koiran, joka ei hätkähtäisi pienistä ja pitäisi pitää kurissa. Ja sitten minulle sattui tämmöinen lälly luttana! Ei, se ei ole lainkaan paha asia, että Visa on pienestä pitäen ollut kuulainen, asiallinen ja mutkaton koira arjessa. Eihän sille ole tarvinut opettaa olemista tai tiukkoja käytöstapoja, siinä se menee kuin muutkin. Ja itseasiassa paremmin; shelttejä pitää ojentaa omista viirauksistaan samalla, kun nuori kelpie kulkee mutisematta mukana. Mutta se on hassunhauskaa, että samaan pakettiin tuli paineenkesto arjessa ja treenissä. Visa kestää painetta koulutuksessa ja (vaaditun asian ymmärtäessään) osaa myös kääntää paineen oikeaan suuntaan. Tätä minä halusin.

Kaikinpuolin kätevä, helppo ja hauska. Kukapa ei sellaista koiraa haluaisi? Tai vaikka kahta, sitten joskus... ;)