Mene sinä siili takaisin metsään!

Eilen tehtiin ihmeitä kahdessa asiassa; minä suostuin sittenkin käärmeahdistukseni keskellä lähtemään metsään lenkille ja Canon kaivettiin kaapin perältä ulkoilemaan oikein kunnolla (edellinen kuvausreissu oli helmikuussa...)! Kyllä kannattaa omistaa järjestelmäkamera, kun sillä ei kuvaa ikinä, ja silloin harvoin kun sattuu moisen erehdyksen tekemään, jälki on huonompaa kuin halvalla pokkarilla... Mutta hei, yritys on tärkeintä! Pakko ottaa Minosta ja Kujeestakin kuvia kun kotiin päin jälleen suuntaan, eihän sitä voi ikäväänsä katsoa mitään talvisia kuurakuonoja.

Lenkille suunnattiin eräällä luontopolulle neljän koiran voimin. Visa sai nauttia naisseurasta ja uimaankin pääsi matkan varrella useampaan otteeseen. Kiitos Jennille ja tytöille!

Saida, Valo, Visa, Daisy

Tässä viimeisin uimalätäkkö suon keskellä (on siellä kuvassa kaksi koiraa).

Visa selkästi nautti päästessään kiesittämään metsään, alkaa tylsät hiekkatiellä hölkkäilyt puuduttaa poikaparkaa. Kyllähän juoksulenkit tekevät hyvää molempien kunnolle, mutta henkisesti homma on varsin köyhää endorfiinihuuruista huolimatta. Vaan kun matte odottaa liian kauhulla sitä päivää, jolloin kelpie kohtaa kyyn... Puhumattakaan, että karvanopat joutuisivat purruksi! Sain elää varsin vanhaksi, ennen kuin näin ensimmäisen kyyn lenkillä, mutta sitten (kiitos Kannuksen) niitä on tullut bongailtua tiuhemmin. Kesälomalla näin vaivaiset kaksi kyytä, mutta lomilta palattua, ensimmäisinä päivinä Kannuksessa tapasin heti neljä lieroa... Jostain kumman syystä mieleni ei tee metsään, hiekkateillä pahimpia käärmekohtia väistellen uskallan sentään liikkua. Kyllä, ne kyyt voivat vaania ihan missä vain, mutta silti en mene metsään yhtään ylimääräistä kertaa ennen yöpakkasia.

Perjantai-iltaisin jahdataan naisia!

Visan tyylinäyte sulavan saukkomaisesta veteenmenosta...

Matkan varrella poikettiin lintutornissa.

Kas vain, kuinka blogi alkaa päivittyä, kun kouluhommia pitäisi tehdä. On oikeastaan aika siistiä kirjoitella epämääräistä liplatusta sen sijaan, että lukisi ruotsia tai terveystietoa. Kiire tulee niidenKIN kanssa. Yhtälailla Visaa pitäisi treenailla, sillä erehdyin ilmoittamaan sen tokokokeeseen avoimeen luokkaan ensi viikolle.

Yksi homma lisää To do -listaan on treenisuunnitelman teko. Enkä nyt meinaa mitään toistomäärien pohdintaa ja esineiden määriä ruudussa, vaan että mihin lajiin panostetaan milloinkin. Kun on nuori koira, jolle on runsaasti opetettavaa useassa lajissa (ja se pirulainen on vielä sopiva joka ainoaan hommaan) ja ohjaaja, joka tahtoisi kaikessa kovaa ja korkealle, ei lopullinen liemi mahdu edes armeijan soppatykkiin. Jotain järkeä tähän pitäisi saada, jotta edistystä tapahtuisi oikeasti ja koiralle reilulla tavalla. En usko olevani ainoa, joka on törmännyt tähän lajikirjon vitsaukseen, joten ideoita selvitä sumasta otetaan vastaan.