Being happy doesn’t mean everything is perfect. It means you have decided to look beyond the imperfections.

Uuden vuoden puolella ollaan. Kaikki mahdollisuudet taas auki, pöytä puhdas ja tilastot tyhjillään. Tai no ei aivan, johan me eilen aloitettiin vuoden agilitykisailut vähemmän mairittelevilla suorituksilla, kahden kuukauden kisatauko näkyi niin ohjaajassa kuin koirassakin. Mutta tästä se lähtee, vuosi 2012.

Monet tutut ja ystävät ovat jo analysoineet kuluneen vuoden hienoilla, hyvin kirjoitetuilla teksteillä blogeihinsa. On mahtavaa lukea tunnelatauksella tehtyjä muisteloita kuluneesta vuodesta. Meille vuosi ei tarjoillut tuloksia, mutta oppia ja kehitystä ehkä sitäkin enemmän.

Tammikuussa lähdettiin uuden seuran lisenssillä kisaamaan innolla kolmosluokkien ihmeelliseen maailmaan. Nöyrällä mielellä oltiin liikkeellä, mutta silti tultiin lujaa vähäisistäkin luuloista alas niin kisoissa kuin ohjatuissa treeneissäkin. Onni onnettomuudessa, meille sattui koko vuodelle erinomainen kouluttaja! Vetokoiralajit olivat kuukauden huvitus uuden vyön myötä.

Helmikuussa kisattiin lisää ja alettiin nähdä jo onnistuineita, ehjempiä ja teknisesti kohtuullisia suorituksia! Etenkin kontakteihin ja keppeihin olin tyytyväinen. Pakkanen varjosti treenaamista (2 viikon tauko agilitystä) ja lenkkeilyä, samoin ohjaajan sitkeä flunssa. Kuje oksenteli sappea..

Maaliskuussa Kujeen mahalaukku tähystettiin, diagnoosina mahalaukun lymfosytäärinen gastriitti, johon liittyy rauhasten atrofia. Minun huoleni Kujeesta ja osaamattomuuteni ohjaajana näkyi Visan tottisten vireessä, joista ahdisteltiin. Agilityä treenattin ahkerasti ja nautittiin kevättalvesta lenkkeillen paljon.

Huhtikuussa palattiin kisaamaan agilityä 3 startin verran ja käytiin Turussa kelpiekierroksella. Kaikki koirat viettivät syntymäpäiviään; Mino 8v., Kuje 6v. ja Visa 3v. Esineruutukausi startattiin hyvässä hengessä.

Toukokuun aikana käytiin kisaamassa 5 starttia, avattiin jälkikausi hienoilla suorituksilla ja jatkettiin esineruutua. Tyytyväisyyden puutetta Visan kanssa näkyi tosin jokaisessa lajissa... Pojat pulahtelivat uimaan onnessaan ja retkeilimme Taruksella. Aktiivisuus alkoi näkyä lenkkimääristä treeneihin saakka. Visa kävi luonnetestissä hyvällä tuloksella, joskin koulutus näkyi koirassa ja jättishipperke puuhkassaan leikki huomattavasti normaalia huonommin.

Kesätöiden alettua kesäkuun alussa alkoivat viikot toistaa toisiaan aina heinäkuulle saakka. Agility jäi kesätauolle ohjattujen treenien osalta, enkä minä pyrkinyt arvokisoihin kuin joukkueSM-kisaan käväisemään - treenattiin siis hyvin laiskasti. Sitäkin enemmän tehtiin töitä maastossa, juostiin, pyöräiltiin ja erityisen paljon uitiin! Kesäkuun helteessä Visa kävi kokeilemassa avoimen luokan jälkikoetta sillä seurauksella, että ohjaaja menetti luottamuksensa jälkikoiraansa ja passivoitui sekä ahdistui jäljen osalta loppukesäksi... Pettymysten käsittelyä ei tähän malliin ole asennettu kovin hyvin. Maiskis-kasvattien kanssa leireillessä saatiin ulkopuolisen kouluttajan näkemys meidän peltojäljen tilasta ja päästiin hakumetsään haikailemaan säännöllisen treenaamisen mahdollisuutta.

Elokuu sai meidät ryhdistäytymään, agilityssä alettiin tehdä töitä uuden kauden innolla ja kisoissakin käytiin hakemassa ensimmäinen A-serti. Visa kävi myös epiksissä, teki tottista, esineitä ja agilityä ahkeraan. Kuje puuhaili mukana ja etsiskeli sopivaa lääkitystä sekä ruokavaliota.

Syyskuussa tuli Kujeenkin vuoro loistaa! Nastolan hienoista radoista riemastuneena ilmoitin Kujeen toiseenkin kisapäivään, jäätiin yhtä nollaa vaille kolmosluokkalaisiksi niiden jäljiltä. Juoksemista jatkettiin reippaina ja muutenkin lenkkeiltiin hyvin. Visa kisasi 6 starttia saaden niiden joukosta toisenkin A-sertin. Seuran valmennusryhmällä oli ensimmäinen koulutuskerta vierailevan kouluttajan opissa.

Lokakuu oli jälleen Kujeelle ilon kuukausi, se sai vihdoin oman treeniryhmän, joskin vain yhden kurssin ajaksi. :) Kovilla odotuksilla ja toiveilla kisattiin taas pari starttia, vaan viimeinen nolla antaa odottaa itseään. Agilityn osalta  myös Visa kisasi yhden kisapäivän verran, treenasi vielä vähän jälkeä kauden päätteeksi Outi Hermiön jälkikoulutuksen innoittamana ja tottiksessa meidän yhteistyö alkoi asettua uomiinsa. Tässäkin kuussa käytiin valmennusryhmän kautta koulutuksessa ja lenkkeiltiin runsaasti, vaellusmittaisiakin kävelyjä.

Marraskuussa ei kisattu lainkaan, mutta treenattiin sitäkin ahkerammin agilityä ja tokoa. Molemmissa lajeissa alkaa olla todella hauskaa tehdä töitä Kiesin kanssa, mikä pääsi näkymään myös valmennusryhmän koulutuksessa ja toisessa "koulutuksessa". Visa kävi uudelleen kuvattavana selästään ja samalla silmäpeilauksessa, terveenä edelleen.

Joulukuu alkoi olla aikamoista leppoistamista; kisoja ei käyty ja lenkkeilykin laiskistui kurjien säiden vuoksi, syytin kouluakin kiireestä. Agilityä ei tehty yhtä paljon kun muina syksyn kuukausina, mutta laatu taisi korvata määrän; valmennusryhmän treeni oli oikein innostava, samoin viimeisen viikon kimppatreenit. Tottis luisti kuin itsestään ihastuttavalla ilmeellä!

Kaikenkaikkiaan vuoden agilitykisatilastot näyttävät tältä:

Visa
agilitystartteja 29
nollia 8 (27,5%), sijoituksilla 3x1., loput 8 parhaan joukossa.
Vuoden 2010 nollaprosentti oli 30,4... Hups.

Kuje
6 starttia
2 nollaa (33,3%).

Vuoden alussa kaavailin tavoitteeksi Visan kanssa yhteisymmärryksen löytymisen, "tasaantumisen". Keväällä ja kesällä nähtiin vilauksia tästä seesteisestä tilasta, hyvästä suhteesta, mutta aina jotenkin sain paineita kasattuani pilattua sen etenkin tottiskentällä, välillä kovinkin huonoksi. Nyt se tuntuu löytyneen, monta syyskuukautta on ollut hyvä fiilis Vispin kanssa. Iso kiitos tästä henkisestä kasvusta kuuluu Minnalle, joka on jaksanut tuputtaa oikeita, positiivisia ja rakentavia ajatuksia minulle. Vuoden aikana on ehtinyt valjeta, kuinka mielettömän hieno koira minulla on, monessa mielessä. On vaikeaa osata olla sen ja sen luottamuksen arvoinen. Visa on kuin ajatus, minun kolmas käteni, kun vaan muistan tosissani tykätä siitä joka hetki. Koira, joka toteuttaa aivan kaiken, jos vain muistan sanoa sille, että luotan sen osaavan ja pystyvän. Menee ihan siirapiksi, mutta nyt on vain niin hyvä olla Vispin kanssa, niin kentällä kuin kotonakin. :)

Agilityä kaavailin meille vuoden lajiksi. Seuranvaihdos on vienyt meitä osaltaan eteenpäin huimasti erilaisten mahdollisuuksien lisääntyessä ja treeniseuran siivittämänä. Vaikka kesän arvokisoihin ei tuloksia kasattu, oli jo keväällä menossa oikeanlaista tekemisen meininkiä ja (uskallanko sanoa sen ääneen..) osaamistakin. Kesän tauko taisi tehdä hyvää, sillä syksyn mittaan koen kehityksen vain parantuneen. Sen verran moni on sanonut, että meissä on ainesta, että alan itsekin pikkuhiljaa uskoa siihen. Silti minusta on ihan järjetöntä ja uskomatonta, miten meidän räpellyksestä joku voi nähdä jotain hyvää, uskoa meihin ja jaksaa aina vain kannustaa, opastaa ja tsempata, silloinkin kun minä en luota mihinkään ja teen kaiken 5 kertaa peräkkäin ihan väärin. Olen todella iloinen, että olen saanut vuoden aikana kohdata moisia ihmisiä ja jatkaa yhteistyötä vielä tänäkin vuonna. :)

Pivoilin meille sertien metsästystä, perähikiältä viimeistään, vaan niitä tulikin yllättävän helpolla kaksin kappalein agilityradoilta. Hyppyratanollat ovat aika kiven alla, mutta lämmittäähän tämä yksikin valiokello jo. Koulutuksellisia tavoitteita saavutettiin keppien ja kontaktien suoritusvarmuudessa, opittiin teknisesti taitavammiksi ja saatiin se avainasia, yhteistyö, ajoittain jopa hyväksi.

Jäljellä haaveilin vähän liikoja, etenkin kun ohjaaja on kykenemätön kasaamaan itsensä yhden epäonnistuneen kokeen jälkeen ja pilaa kriisillään koko kauden olemalla treenaamatta tai treenaamalla väärin. Onneksi Visan janat olivat erinomaisia läpi vuoden ja pellolla jälki kulki ehdottoman hienosti joka kerta, mutta metsässä menoa ja koulutustapaa muutettiin - heikommanlaisin tuloksin. Tällä tiellä on kuitenkin pysyttävä, mikäli mielii saada metsäjäljestä toimivan, sinne eivät sovi samat säännöt kuin pellolle. Erikoisjälkikokeisiin yritin ilmoittaa meitä, mutta jäimme tällä kertaa ilman koepaikkaa. 

Esineruudun onnistuin epäjohdonmukaisuudella, liialla vaatimisella, paineella ja silkalla epäreiluudella rikkomaan kesän aikana. Välillä tehtiin ihan onnistuneitakin treenejä, mutta eihän minulle mikään riittänyt kesäkauden kaaoksessa. Onneksi viimeisten treenien perusteella Visan ajatus ruudusta on korjattavissa suhteellisen helposti, ohjaaja vaan pitää pinkit lasit silmillä ja pipon kylmänä.

Kuje tavoitteli tekemään pääsemistä. Puuhastelun puolelle Muhku-paran treenimäärä jäi, miten olenkin niin julma pientä, maailman hauskinta koiraa kohtaan. Kujeen vuotta varjosti mahan sairauden kanssa pelaaminen lääkityksineen ja erityisruokintoineen. Nyt on löydetty toimiva, helppohoitoinen tapa elää sairauden kanssa ja onnekseni Kujeen lääke ei ole dobingsäännöissä mainittu. Kuje on tokoillut sarjamuotoisesti, aina yhtä innokkaana. Omatoimitreenipainotteinen agilityvuosi huipentui ikiomaan treeniryhmään ja oikein onnistuneita kisasuorituksiakin tehtiin! Kolmosiin nouseminen ei toteutunut, eihän me kisattukaan kuin hassut 6 starttia, mutta kauas ei jääty.

Kuten huomata saattaa, tuloksilla ei röyhennellä vuoden 2011 osalta lainkaan, vaan ylpeyden aihe on jossain muualla. Minun on vaikea sanoa tätä julkisesti, mutta minusta me ollaan kehitytty, ihan oikeasti tultu paremmiksi. Opittu lajikohtaisi teknisiä asioita ja kouluttamista, kisaamista, mutta kaikkein eniten kehitystä on tapahtunut ohjaajan pään sisällä. Positiivisuuspistokset alkavat ilmeisesti tehota, kun osaan jatkaa hymyilyä, vaikkei aina suju lähellekään hienosti. Ei tällä tiellä voi päästä eteenpäin, jos on aina tyytymätön ja pettymyksistä toipuminen vie kuukausia. On pakko luottaa itseensä edes sen verran, että tietää pystyvänsä nousemaan sieltä kurasta, kunhan tehdään töitä hyvin ja yhdessä. Olen oppinut olemaan armollisempi niin koirille kuin itsellenikin, näkemään risukasan läpi ja nauttimaan jokaisesta treenistä. Vuoteen on mahtunut todella kurjiakin treenejä, joissa olen ollut kärttyinen kaikesta, mutta niistä ollaan päästy eroon ja alettu nauttimaan matkasta kohti tavoitteita. Ollaan päästy sen tärkeimmän, tekemisestä nauttimisen äärelle. Siitä se motivaatio, oppiminen ja ehkä lopulta onnistuminenkin on tehty.