Sunnuntai ja hidas sää.

Kun Mino on meillä nyt hetken käymässä, kerrotaan senkin kuulumisia! Minohan asuu nykyään äidilläni, on asunut jo reilusti puolitoista vuotta. Podin pitkään huonoa omaatuntoa Maknustin "hylkäämisestä" ja eläkekotiin siirtämisestä, vaikka syyt olivat järkeenkäypiä. Mino ja Visa eivät ole oikein soveltuvat yhteiseloon. Visa on fyysisesti piittaamaton koira; sen mielestä on ihan ok ryysiä ovenkarmit kaulassa vessasta pois tassujen kuivauksen jälkeen, hypätä polulla lenkkeillessä toisten ylitse täydessä vauhdissa ja puskea milloin minnekin esteistä välittämättä. Pidän siitä, se on kiva ominaisuus harrastuskoiralle, mutta 17kg älyvapaata kelpietä ja 5kg herkkää ja fyysisestä tilastaan arkaa shelttiä ei ole toimiva ratkaisu. Kerran käytiin lääkärissäkin varomattoman kelpin ja kilpikonnaksi yllättäen maastoutuvan sheltin yhteensattuman seurauksena, fysioterapioita en edes laske. Ei ole reilua Minolle joutua kolhituksi arjessa eikä toisaalta ole reilua painostaa ja huomautella Visaa elämään vähintään 2m turvavälillä shelteistä.

Onni on äiti, joka tarjoaa Minolle mitä parhaimman kodin, jossa Maknusti saa toteuttaa itseään rikkaimurina, lenkkeillä ja puuhastella sopivasti, pitää jöötä äidin arjessa ja eritoten nauttia rauhasta ainoana koirana. Omatuntoni on lakannut kolkuttelemasta, kun huomasin kuinka hyvä Minolla on olla ja näenhän sitä lähes viikottain.

Mutta ne Minon kuulumiset. Isovanhempani kyselevät, miten se Mino jakselee, käykö se enää lenkeilläkään. Kun tätä kolmikkoa katselee, Maknu on itseasiassa se kaikkein rasittavimman virkein vipeltäjä! 8,5 vuoden ikä ei jaloissa paina, eihän sen todellakaan pidäkään. Ainoa harmi on keuhkoista löytynyt tulehdukseen viittaava muutos, joka ei talttunut antibiooteilla. Kortisonia kokeillaan nyt pienenä kuurina, pidempiaikainen syöttö on vielä ehdoton ei kaikkien kurjien sivuongelmien vuoksi. Satunnaiset yskähdykset levossa eivät Minoa itseään haittaa, mutta on hyvä pysyä kartalla, mihin muutos etenee.

Nyt kun äitiä päästiin kehumaan, mainostetaan samalla pantatehtaan tuotteita. Kaksi satsia pantoja äiti jo on koirille loihtinut, tässä viimeisin sarja, jokaiselle itsensä näköinen merkki koristeena. :) Lisäksi Visan BOT, Kujeen Pomppa ja Visan pk-liivi ovat saaneet tuunauksensa. Pk-liivin kaavalla tehtiin molemmille pojille Bolt-elokuvan innoittamat heijastinliivit, superkoirat näkyvät pimeässä!

Pantakokoelma, arvaa mikä on kenenkin.

Visan superkoiraliivi.

Eilen räntäsateisessa metsässä mietin meidän koirien kiintymyssuhteita. Joidenkin rotujen piirissä puhutaan "yhden miehen koirista" tai voimakkaasti perheeseensä kiintyvistä koirista. Minulla on tässäkin suhteessa "kerää koko sarja" -kokoonpano.
Cami oli perhekoira, sille tärkeitä olivat niin minä ja äitini sekä mummolan väki. Minon rakkaus on vain kahden ihmisen kokoinen ja tykkäämistäänkin se osoittaa vain harvoille ja pihistellen annosteltuna, sille olennaista on vain minä ja äiti - tätä nykyä ehdottomasti jälkimmäiseen kallistuen. Mummolan väkeä Maknu ei ole koskaan ottanut omakseen, vaikka siellä on vietetty runsaasti aikaa ja töitä asian eteen on tehty. Sami saa joskus suuren kunnianosoituksen, kun Mak suvaitsee hypätä hänen syliinsä tai tulla rapsutettavaksi oma-aloitteisesti... Kuje taas on kotonaan missä vaan ja kenen kanssa vain, kunhan pehmeä peti, ruokaa ja leikkiseuraa löytyy. Sille on aivan sama olla hoidossa missä vaan ja puuhastella vailla huolen häivää kaikkien kanssa, ihme sosiaalipummi. Kuje kyllä pitää joistakin ihmisistä enemmän, mutta kukaan ei ole the ihminen, millään tapaa korvaamaton vaan tärkeämmät tutut vaan moikataan kahden hännänheilutuksen enemmistöllä.
Sitten on tapaus Visa, ultimaattinen mammanpoika. Visahan ei ole asunut äidin luona minun kanssani kuin elämänsä ensimmäisen kesän (ts. pikkupentuajan) ja loma-ajat, mutta voisi olettaa sen olevan siellä kuin kotonaan. Vaan ei, ilman minua hoitoon jäädessään Vispi-rukka makaa ensin ulkooven takana ja sitten siirtyy sheltti-mitoitettuun koppaan potemaan uhriuttaan. Vaikka Visa on kovin sosiaalinen (sikailija), sille on yksi olemassa enemmän kuin muut.

Tämä viikonloppu on mennyt aikalailla räntäsadetta pidellessä ja laiskotellessa. Jouluostokset ovat pientä taputtelua vaille valmiit, se oli tämän viikonlopun suurin saavutus. Joulumarkkinoiden massakausisijoituksia (eräs hullu maksoi fudgekojun hurmassaan aikamoisen summan lisäkiloista..) mässyttäessä on hyvä aloitella keskiviikkona häämöttävään joululomaan asennoituminen. Tosin töihin meinasin mennä ja kevään kurssien ennakkotehtävät pitävät huolen to do -listan pituudesta...

Kuten huomata saattaa, tämän ja edellisen postauksen kuvien laadussa on ero (lukuunottamatta Visan kuvaa). Pokkarin ja järkkärin mentävä ero tarkalleen ottaen. Olin kesällä äärimmäisen järkivapaa myydessäni kaikkien varoituksista huolimatta "käyttämättömyyden" vuoksi ensimmäisen järkkärini ja kuvittelin, että pokkarissa on ne samat ominaisuudet (sarjakuvaus jne.) nykyään. Pah. Powershot oli pettymys, vaikkakin paikallaan myös tähän talouteen. Nyt pistin viimeisetkin kesätöistä säästetyt rahat likoon äidin avustuksella ja hankin meille yhteisomistuskameraksi Canon 550Dn. Nyt on hyvä, tätä mä haluun, vielä parempi linssi ja sitten ollaan asian ytimessä. Koirat sen sijaan eivät olleet kovin riemuissaan kuullessaan jälleen sulkimen äänen, Kujeen ilme muistutti lähinnä samaa mutrua, jonka se esittää metallinoudon yhteydessä.