A great pleasure in life is doing what people say you cannot do.

Kesä on taittunut syksyn kautta jo talven suuntaa - ja sen huomaa. Ikuiset pimeyskauden oireet ovat jälleen täällä. Kuinka hauskaa, mutta samalla turhauttavaa olikaan lukea tätä postausta varten treeniblogin postauksia kesän kuukausilta palauttaakseni mieleen, mitä onkaan tehty ja tapahtunut. Niin, Lottorivi on vetänyt kieltämättä erinomaisesti kesäkuusta saakka. Jos joku vielä on halukas sitä lukemaan, kannattaa lähestyä kommentilla tai sähköpostilla. Olen suorastaan ylpeä itsestäni, vähintään olalle taputuksen ansainnut, sillä olen todellakin jaksanut kirjoitella Lottoriviin päivittäin treenit ja liikunnat. Myös kuukausittaiset tavoitteet ja niiden saavutukset sekä "tilastot" ovat olleet toimiva tapa seurata treenaamista. Tällä systeemillä jatketaan, josko saisin aina ne kuukausittaiset tarinat kirjattua tänne :)

Heinäkuun helteistä selvittyämme elokuu meni aikalailla aktiivissa merkeissä. Nyt kaamoslaiskuuskaudella on huojentavaa lukea, kuinka paljon ja hyvin me ollaankin liikuttu silloin - nykyhetkeen mennessä se kunto onkin jo kadotettu... Osittain koulun ja osittain treeniryhmän inspiroimana tehtiin jopa liikkuvuusharjoitteita, erilaisia nopeusvoimaa ja räjähtävää voimaa!
Maastolajeihin en saanut koko syksynäkään enää kunnollista paloa, lähinnä pakottavan paineen tehdä edes jotain paremmaksi ja sehän tiedetään, kuinka hyvää jälkeä niin kehittävällä tavoitteella ja motivaatiolla saadaan aikaan. Onneksi totesin jossain vaiheessa järkevämmäksi jättää treenaamisen sikseen, kunnes saan oman pääni kasaan. Visan jälkikausi taputeltiin lokakuun lopussa kahden peltojäljen ryppäällä. Mitään en enää koe järkeväksi alkaa kouluttamaan tälle syksylle eikä minulla kieltämättä ole aikaa tai motivaatiotakaan talvea vasten alkaa väkertämään. Kaikki jäi ihan kohtuuhyvään malliin niin metsässä kuin pellolla; aina voi viilata ja parantaa, etenkin metsässä, mutta murehditaan ne keväällä. Viimeinen esineruututreeni on tehty elokuussa, harkitsen tekisinkö vielä pienen rupeaman...

Elokuussa elätin vielä haaveita mahdollisesta toisesta jälkikisasta tälle kaudelle ja tuon ajatuksen myötä vein koiraa väärään suuntaan niin siellä metsässä kuin tottiksessakin. Ajattelin tulosta, en matkaa. Kun maltoin luovuttaa tulostavoitteesta, alkoi homma luistamaan. Meillä on ollut kivaa treenata yhdessä, hetkittäin Visa löytää vielä jumin, mutta siitä voidaan päästä yli ja mikä tärkeintä, minun maailmani ei kaadu siihen - ja myös Visa on huomanut sen. Erään viimeviikkoisen metallinoutotreenin myötä sain koiran taas muistamaan, että ohjaaja saattaa olla epäreilu stressierkki, mutta kyllä me löydetään se yhteinen flow vielä toistamiseen. On kamalaa ja samalla kiehtovaa, kuinka paljon vain ajatuksen voimalla voi tehdä toisin. Kun uskon ja luotan koiraan, pidän siitä ja nautin tekemisestä, on kaikki aivan toisin. Saako tämän tunteen purkittaa ja ottaa suonensisäisesti aina kun se meinaa unohtua?

Elokuun lopussa aloitettiin agilityn kisakausi. Avattiin nollatili heti komealla voitolla ja sertillä, jatkoa sille on tähän mennessä kasaantunut 5 nollaa sisältäen toisenkin A-sertin ja voittoja 3. Vaan se tupla uupuu vielä ja näillä näkymin antidobingsäännöt (Visan selkä kuvataan uudelleen) jättävät meidät kisatauolle ensi vuoden kisoihin saakka. Startteja on tullut 15 ja nollia 5, aika noh... säälittävää, mutta ompahan parantamisen varaa! Mukana on myös oikein hyviä ratoja pienellä tyhmällä virheellä sekä yhdet ihan kaaoskisat, missä ei saatu nollaakaan aikaiseksi. Muuten on tehty joka kisapäivänä vähintään 1 nolla.
Visan keppipelleilyt loppuivat kun ohjaaja lopetti epäilynsä koiran suhteen ja toisaalta muistaa olla reilu (lue: ei hosu tai provosoi). Kontaktit ovat olleet vaihtelevia, välillä todella erinomaisia ja välillä semikivan alarajoilla. Niiden kanssa koen joutuvani tasapainoilemaan ikuisesti nopeuden, tarkkuuden ja toisaalta pysymisen kanssa. Työtä on tehtävänä etenkin itsenäisen etenemisen kanssa. Muutoin meno tuntuu ajoittain jopa erinomaiselta, olen oppinut valssaamaankin useimmiten oikein - vihdoin!

Ja sitten turkisosastoon. Mino voi hyvin ja on välillä vieraillut lenkkiseuranamme. Maknu on oikein vireä tätikoira!
Kujekin on kilpaillut ja saanut vihdoin, kuusivuotiaana, ikioman treeniryhmän! Tosin vain yhden kurssin ajaksi.. Kuje läväytti semmoista menoa pöytään syksyn ekoissa kisoissa, että minä aloin ahneeksi. Halusin sen ehdottomasti kolmosiin äkkiä, koira tuntui niiden omien piilotreenien onnistumisien lisäksi kisoissakin kumman hyvältä. Onhan Kujeelle saatu syksyn 6 startista 2 nollaa, mutta se viimeinen antaa odottaa itseään ohjaajan liian suuren voitonhalun takia. Vaan nyt Visan kisatauolla voisi olla Kujeen näytönpaikka kisa-areenoilla.
Kuukelo on tokoillut ja aksannut säännöllisen epäsäännöllisesti, agilityä nyt sentään pääasiassa kerran viikossa. Kuje kävi lääkärissä suhteellisen hyvin sujuneen kesän jälkeen kontrollissa: lääkitys vaihdettiin suojalääkkeestä takaisin happosalpaajaan, loppui kellontarkka ruokkiminen ja koira voi edelleen ihan hyvin. Pelästyin, että vahvempiin aineisiin siirryttäessä antidobing tulisi esteeksi kisaamiselle, mutta vaikka kuinka yritin etsiä, en löytänyt Kujeen nykyistä lääkettä/lääkeryhmää antidobinglistasta. Kilpailla siis saa! Katsotaan keväällä, josko tähystys kertoisi yhtä hyvää kuvaa vatsan tilasta kuin koira antaa ulospäin näkyä.

Niin ja se Visan näyttely. Elättelin jo toiveita, kun ilmoittautuneita kelpejä oli vain 3, että josko olisimme ainoa uros. Vaan ei, näyttelypaikalle ilmaantui kevyt narttu ja toinen uros, semmoinen Uros. Tämän koiran käytyä kehässä ei siima-Visalla aamun tankkauksesta huolimatta ollut mitään jakoa. Rintakehä on niin kehittymätön, se kun loppuu ennen takajalkoja. :D