Take your passion and make it happen.

Tämän aamuinen vilkaisu lämpömittariin oli poikkeuksellinen, tälle syksylle ensimmäinen laatuaan - mittarissa oli miinusviiva ennen numeroita! Miten hauskaa vihdoin pukea pipo ja kunnon villapaita päälle, eikä tarvinnut koirien tassuja pyyhkiä sisään tullessa. Saisiko koko talven tämmöistä -7, aurinkoa ja taivaalta ei tipu mitään? Hyväkivakiitos! Mä kestän sopivan kirpeän pakkasen ja pimeyden vielä jotenkin, kun se näillä leveyksillä on pakollista ja koiratkin nauttii siitä rapsakasta kelistä. Toki joka syksy ne tutut kaamosoireet iskee (aktiivisuustaso laskee nollaan ja ärsyyntymiskynnys nousee tappiin..), mutta kai sitä kerran vuoteen saa pitää lusmumman kauden. Jopa Visalle sopii lisääntynyt muumeilu sohvannurkassa, kunhan agilityt ja metsälenkit pyörii sopivan usein. Mutta se kura, pakkanen, liukkaus... Ei ei ei ei ei ei. Tänään autoa raapatessa tuli mieleen ne hienot hetket viime talvelta, kun Audin takaluukku päätti olla menemättä kiinni liian pakkasen jumittaessa "padin", aamulenkit michelinukkona, järjettömät vaateröykkiöt reissussa mukana, lenkkipaikkojen katoaminen läpipääsemättömiksi lumen alle... Äh.

Mutta ei vielä hajota talveen, vaikka se mitä ilmeisimmin yritti tänä viikonloppuna aloittaa esiinmarssinsa. Rännän keskellä iloa antoi eilinen agilityvalmennusryhmän koulutus, joka oli kerrankin meidän osalta onnistunut. Useimmiten koulutuksista saa kotiinviemisiksi oppia, ajatuksia ja tehtävää. Välillä purraan hammasta jo treeniradan ensimetreillä ja usko siihen, että tämä koirakko koskaan sopisi samaan lauseeseen (hyvän) agilityn kanssa horjuu astetta enemmän. Aina löytyy toki jotain hyvääkin, mutta miten hauskaa olisi onnistua joskus vähän isommin, nauttia helppoudesta ja flowsta muidenkin silmissä. Eilen oli toivoa sellaisesta päivästä: me todella osattiin jotain heti, ekalla yrittämällä. Yleensä se osaaminen liittyy keppeihin, kuten tälläkin kertaa, mutta myös muihin juttuihin. Saatiin oikeutettua hyvää palautetta eikä mitään säälikehua! Visan kanssa on nyt jotenkin todella seesteistä muutenkin, molemmilla hyvä fiilis sekä arjessa että treenatessa. Kai se kriittinen reilun kolmen vuoden rajapyykki on nyt ylitetty? Koputetaan varoiksi puuta, ettei tämä eriskummallinen tunne katoa.

Hyvän treenin jälkeen kotia kohti ajellessa radiossa soi Flashdancesta tuttu What a feeling -kappale, josta otsikkokin sai osansa. Pienet on ilot, mutta niistä on lähdettävä kohti isompia. Olen todella perusnegatiivinen ihminen, joka jaksaa etsiä kaikesta parannettavaa, kaivaa itsensä ylittämisestäkin jonkin vian. Ystäväni koettavat kovasti kylvää positiivisuuden siementä tähän savimaahan, kiitos siitä. Siksi blogin otsikkokin vaihtui sopivasti potkivaan lausahdukseen, joka osuu minuun kuin nenä päähän. Kun käsissä on mitä hienoin kelpie (ja sheltti), ei saa jäädä nurisemaan nurkkaan, vaan ottaa se potentiaali irti, eikä jossitella ja odottaa jotain tulevaa.
Vaikka tapaan monia kelpieitä ja osan voisin viedä kotiin siltä seisomalta, ajattelen silti kovin erilaisia kelpejä katsellessa, kuinka Visa on usein vähintään yhtä hyvä siinä ja tässä ja tuossa. Niin monia asioita, joissa joillakin saattaa rodun piirissä olla ongelmia, ei tule edes ajatelleeksi tämän Kiesin ratissa. Eihän minulla kestänytkään tajuta sitä kuin reilu 3 vuotta, tuhat virhettä ja muutama laajempi moka. Ja silti Vispi on vielä erihieno, yrittää aina parhaansa mukaan olla mieliksi. Paljon voisin jäädä jossittelemaan (ja tulen jäämäänkin..), mutta valaistu tie on vain eteenpäin, eilisen tekoja en voi kuin korjata huomenna ja olla parempi kuin aiemmin, tehdä vähemmän, mieluiten ei yhtään, niitä perisyntejäni koirankoulutuksessa.

Eilen käytiin myös pitkästä aikaa koko perheen voimin lenkillä, seikkailumuotoisella. Kun suon jälkeen pitkospuut loppuivat, vaikutti erittäin hyvältä idealta lähteä kiertämään suon toista puolta takaisin metsiä pitkin. Lopulta pimeän lähestyessä, erilaisten hakkuuaukkojen, risukoiden, ojien ja hyvien arvausten jälkeen se ei ehkä ollutkaan kaikkein paras idea, etenkin kun löydettyä tietä pitkin kulkeminen ei onnistunutkaan vasikan kokoisen irtokoiran vuoksi, vaan oli palattava kengät märkinä suolle. Loppu hyvin kaikki hyvin, onneksi seikkailumieltä riitti tällä lenkillä molemmilla kaksijalkaisilla :D Vispi toki nautti kahden jäniksen jallittamisesta, Kuje ei ollut enää kovin mielissään...
Näitä seikkailulenkkejä on tullut kesän ja syksyn aikana harrastettua useampiakin, tosin enimmäkseen Evolla tai Pohjanmaalla käydessä. 3-5 tuntiset metsälenkit saavat Visan silmät vain loistamaan enemmän, se tuntuu pääsevän vasta vauhtiin 20 kilometrin kohdalla... Ihan joskus siellä metsän keskellä tulee mieleen, että voisihan jokin ökykallis Garmin tai muu gps-laite olla aika mukava joululahjatoive. Mutta pidetään jännitystä yllä ja seikkaillaan jatkossakin omin avuin, vai mitä Emilia? ;)