Oppii pitään pään ylhäällä, katseen kohti taivasta ja vaik kaikki ei ain onnistu, pitää panna parasta.

Nyt on kuulkaas luvassa harvinaista herkkua! Ajattelin kehua koiriani, myös Visaa, ihan julkisesti ja vilpittömästi.

Kuje nyt on aina yhtä suloinen, hauska ja harmiton treenikaveri -mutta ei treenivuoron odottaja. Kesällä teurastettu kevythäkki ei tainnut jäädä ainoaksi, vaikka en enää ole tehnyt sitä virhettä, että jättäisin häkin oven suljetuksi, edes alas lasketuksi läpäksi. Kuitenkin Kuukula on tuunannut häkin sisärakenteita ja vällyt saavat aina kyytiä. Uusimpana oivalluksena (tai nyt se vasta näkyy) Kuje pompottaa etutassujaan takaikkunan reunuksella sillä seurauksella, että lasi on räästä sumea ja kuraiset tassunkuvat koristavat ovea... Tietääpähän mitä teen ensimmäiseksi kun kevätsää sallii ulkona puuhastelun imurin, veden ja rätin kanssa :)

Kuje ei ole tokoillut sitten syksyn ajatuksen kanssa kovinkaan monesti. Satunnaisia tokopätkiä lenkkien ohessa tai kotona ruuan eteen on tehty, eikä niistä sen suurempia voi päätellä. Paitsi, metalli on selätetty!

Agilityssä olen aina huolissani Kujeen vauhdista. Ymmärrettävistä syistä medikoira ei tunnu oikein miltään maxin jälkeen, etenkään kun Kubbe ei ole niitä tykimpiä tapauksia. Mutta niillä onnistuneilla hyppylinjoillaan se voittaa paljon! Koska Visan kanssa agilityä on tehty ties mitä filosofioita yhdistellen, ei Kuje tajua minun ohjaustani aina. Olisi helpompi opettaa uudelle pennulle samat ohjaukset kuin aikuisellekin, mutta minä menin tässä takaperin, koska maxikoiraa ei ohjattukaan kuten shelttejä... Tekniikkakertaus ei sinänsä ole pahitteeksi Kujeelle muutenkaan, onhan tässä agilityn totisesta treenistä taukoiltu jo tovi. Ei ainakaan oppilaan innokkuudesta jää vajaaksi tämä projekti :) Kepit olisivat toinen paneutumisen aihe, Muhku kun ei kulmia muista aina oivaltaa...

Jotkut jo lukivatkin rivien välistä edellisestä postauksesta, että hyvin pyyhkii kelpierintamallakin. Parantumattomana pessimistinä en uskaltaisi oikein myöntää tätä, mutta kieltämättä Visan kanssa nyt on palaset kohdillaan, yhteisymmärrystä riittää jopa tottiksen puolelle saakka. Agilityssä ei voi paljon vaivattomampaa treenattavaa voi olla, mutta ohjauksellisesti se ei enää niin helppo olekaan. Visalta ei koskaan lopu menohalut (eikä mölyäminen...), vaikka ohjaaja tuskailee tumpeluutensa kanssa toiston toisensa perään. Odotan tulevaa maastokautta ehkä turhankin optimistisesti, mutta se jos mikä on Vispin kanssa mukavaa treenattavaa!

Tänään fysioterapiassa oli aikaa puhua kaikenmoista. Tässä pentukuumeen kiirastulessa lojuessani pohdin ääneen, mitä haluaisin siitä seuraavasta koirasta. Kovin montaa asiaa en tullut luetelleekseni, mitä Visassa ei jo olisi. Ainoana on se "sopiva, iloinen ja positiivinen tyhmyys", mikä esimerkiksi Kujeessa on. Visa on suorittaja, virkamies, vanhemmiten vielä enemmän totisesti tekemiseen suhtautuva ajatuspeili. Myönnän ohjaajana virheeni tässä(kin) kohtaa; olen epäilemättä lietsonut koiraa vaatimuksilla vahtaamaan minun tyytyväisyyttäni, treenannut väärin ja vääränlaisia treenejä ja sitä kautta ajautunut tähän päällimmäiseen virekesto-ongelmaan. Ei, en sanoisi sitä koiran ominaisuuden puutteeksi, sillä kaikessa muussa tekemisessä ei vireongelmaa ole olemassa - tai sitten muissa lajeissa olen osannut kouluttaa oikein, sopivassa suhteessa vaadetta ja vahvistetta.

Auttamatta tottikseen vaikuttaa myös minun asenteeni. Syksypuolella vuodatin jopa kyyneleitä kentällä turhautuessani koko touhuun, olin jo kättelyssä tyytymätön koiraan ja odotin luumuilevaa liiskattajaa ennen ensimmäistäkään seuruuaskelta. Jotenkin kaivauduin siitä uskostani ulos ja kas kummaa, johan on koirassa yritystä ja ryhtiä... Jos vielä joskus pääsisimme takaisin tähän aikaan, jolloin koira oli korrekti ja kieltämättä minun silmääni (kyllä, omakehu käryää!) käsittämättömän kivan näköisesti suorittava.

Jollain ilveellä olen saanut koiran pilattua monelta osa-alueelta ja ajettua sen surkeisiin vireisiin kisatilanteissa. Pääsin sitten käyttämään sitä perimmäistä syytä, miksi opetin koiran liian tiiviiksi seuraajaksi treeneissä - kisoissa se oli korrektissa kohtaa ahdistuksissaan. Tämänhetkistä tilannetta en tiedä, mutta syksyn parasta seuruuta oli tämä kamalalta näyttävä puujalkakävely.

Oho, jännästi ajauduin angstin äärelle... :D Mutta kun tämä on se ainoa (koulutuksellinen?) ongelma muuten niin käsittämättömän kivassa koirassa, en saisi valittaa. On todella mukavaa lukea muiden bloggareiden kirjoituksia aikuisista koiristaan tai uusista pennuistaan, mistä todella välittyy tyytyväisyys ja ylpeys omaan koiraan. Minä en sellaista osaa kirjoittaa, osaan vain lukea kevyen kateuden kaivertaessa takaraivoa. Vispi on niin automaattisen hyvä, etten voi käsittää sen olevan etuoikeus. Että joka ikinen kelpie ei osaakaan seistä pallon päällä kahdella jalalla tuosta vaan, hakea silmät loistaen aamuisin lehteä minulle pöydän ääreen kahvinkeittimen alkaessa porista, palkkautua millä vain leikillä täysillä koska vaan, kykene kulkemaan ja treenaamaan missä vain, juokse täyttä vauhtia suljettuna kentän sivussa olevaan pussiin välittämättä pätkääkään (ohjaajan ollessa sydän syrjällään kauhukuvat niskan katkeamisesta mielessä). Eivätkö kaikki kelpiet kipaise ilmoittamaan lenkillä vastaantulevista ihmisistä, rakasta räyhäämispaineja uhkailevan ohjaajan kanssa tai pönötä suklaasilmät lautasina kunnes saa luvan sukeltaa kainaloon kieli edellä? Sehän on vain Visa, ei sen enempää, eihän se ole erikoinen tai hyvä.