Olet toistanut tuhannesti nuo eleet. Luet loitsuja, maanittelet onnetarta. Eikä mee, pois sun perkeleet.

Olen jo pitkään pyöritellyt päässäni ovelia ajatuksia blogiteksteistä, mutta sattuneesta syystä niitä ei koskaan ole ilmestynyt tänne. Kerrankin ei tarvitse syyttää saamattomuutta tai innon vajetta, vaan ajanpuutetta.

Teen heti alkuunsa tunnustuksen: olen parantumaton koirahaaveilija. Katselen, tarkkailen ja haaveilen uudesta koirasta ennenkuin edellinen on ehtinyt kisaikäänkään. Maailmassa on niin paljon hienoja koiria, joista jokaisesta voisin ottaa palasen siihen the Koiraani. Valitettavasti minun elinaikanani sellainen geeniyhdistely ilman haittavaikutuksia tuskin on mahdollista, enkä lopulta välttämättä tahtoisikaan sellaista rakenneltua koiraa. Sattumaa olisi niin mukava syyttää sitten siinä vaiheessa, kun pilaisin sen geneettisesti täydellisen yksilönKIN omilla virheilläni.

En vie tätä uuden koiran suunnittelua ajatustasoa pidemmälle, kunhan mietin ja mutustelen ajatusta milloin mistäkin laumanjatkeesta. Tähän väliin olisi täysin järjenvastaista hankkia yhtäkään elikkoa lisää monestakin syystä. Mutta kun ja miksi ei kuitenkin. No ei, ei nyt ihan oikeasti hetkeen, mutta mallataan aiheesta kuitenkin.

Kuje tuli pikahankintana Camin kuoleman jälkeen, siinä kohtaa olisi pitänyt miettiä tarkemmin ja malttaa rauhassa, jotta tilanne voisi olla nyt fiksumpi. Haaveilin jo silloin isommasta koirasta, mutta jätin ajatuksen hautumaan. Kuje-rukasta tulikin sitten väliinputoaja, hätävara, jonka potentiaali uhkaa jäädä käyttämättä. Häpeäkseni myönnän, että nyt kun lopulta käsissä on iso koira, maxiluokan edustaja, sheltit eivät tunnu enää miltään. Kokeilkaapa ajaa vuosi Audi R8:lla kaiket päivät ja vaihtaa sitten työmatka-autoksi vuosituhannen alun Toyota. Ei ihan samoja kutinoita tule?

Hassuinta tässä on se, että vielä vuosi sitten minulla riitti tavoitteita shelteillekin. Mino saavutti omansa ja siirrettiin varhaiseläkkeelle selkävaivoihin vedoten, Kujeelle jäi vielä tavoiteltavaa niin agilityn kuin tokon puolellekin. Vaan niin on Turkiksen treenaus jäänyt, vaikka koirassa ei todellakaan ole mitään vikaa miksi sen kanssa ei olisi hauskaa puuhata ja tiettyyn pisteeseen asti järkevää kisatakin. Kuikkis on oikeasti se porukan huipuin piski, vaikkakin hieman hukassa välistä. Ilmeisesti hauraat haaveet toisesta, isosta koirasta vievät Kujeelta mahdollisuuden yrittääkään.

Kerran aiheesta tilittäessäni minulta kysyttiin, miksi yksi ei riitä? Miksi sitä yhtä ei voi tehdä valmiiksi ja sitten vasta katsella seuraavaa. Niin, toden totta! Arvostan ihmisiä, jotka pystyvät saavuttamaan sen yhden ja samaisen koiran kanssa monet tittelit useasta lajista, ja tosissaan hyödyntämään koko kapasiteetin. Eläminen yhden koiran kanssa on sitä paitsi huomattavan helpompaa (tullut todettu taas tällä viikolla Kujeen ollessa hermolomalla ja Visan ainoana koirana), vaikka kyllä ne useampikin menee ihan asiallisesti. Mutta ei, minä en kykene tyytymään vain yhteen koiraan kerrallaan - kun aina jossain on parempi ja se seuraava voisi sattumalta olla juuri sellainen! Ja isomman kanssa olisi enemmän lajivaihtoehtoja (sydämiä metsälajeille)

Mitä parempaa minä sitten haluan? Naurettavaa mutta totta, en osaa nimetä niitä. Kuje on sellainen sheltti, jollaisen voisin välittömästi ottaa uudelleen. Hyppysellinen supernopeutta ja keskittymistä ei olisi pahitteeksi, mutta muuten Pooh on hieno turkiseläin. Visa on kelpie minun käteeni, pursuaa potentiaalia ties mihin lajeihin ja on vieläpä huoleton arkikoira. Ehkä siksi haluankin nopeasti toisen samanmoisen, yhtä hienon ja vielä ehkä version Visa 2.1. kevyillä lisäosilla ja parannuksilla. Riskinsä siinäkin olisi: en voi koskaan tietää saisinko seuraavaan kelpieen niitä asioita, joita Visassa on, mutta keskivertokelpiessä ei yhtä paljon. En nyt lainkaan väitä, että Kiesi olisi mikään ihmekoira tai keskivertoa parempi kelpie, vaan että sillä on vain esimerkiksi kelpieksi vahva otekäyttäytyminen ja lelupalkkautuminen (jotka ovat minulle todella olennaisia asioita!). Miksi en voi keskittyä tähän yhteen hienoon koiraan tosissani?! Ei sen kanssa niin suuria virheitä ole tehty, että niitä pitäisi seuraavan koiran kanssa päästä korjaamaan. Vaikka olen iskenyt jo silmäni johonkin, hienoja pentueita tulee toistekin, on aina tullut, eikö? Tein virheen jo Kujeen kanssa jättämällä sen väliinputoajaksi, voisin kerrankin oppia virheestäni ja olla tosissani Visan kanssa - ja muistaa Kujeenkin.

Kuten huomaatte, kaikki palikat ovat kohdallaan ja aivan käden ulottuvilla. Minä en vaan arvosta niitä, enkä tartu tarpeeksi. Potkaiskaa joku minua, please.