Minkä taaksen jättää, sen edestään löytää

Vuotta 2008 on enää kolme päivää jäljellä, palataanpa pohtimaan sitä ja samalla tämä on vähän Visan tasontarkistus. Luin blogeistamme (puolet vuodesta täällä) vuoden tapahtumia ja on pakko todeta, että ei olla saatu shelttien kanssa aikaan oikeastaan mitään edistystä viime vuoden aikana – ainakaan tuloksellista. Osittain päästiin vuodelle asetettuihin tavoitteisiin.

Kevättalvi meni treenatessa Minoa tokokokeisiin. Meillä oli mahtavaa treeniseuraa (ja lenkkiseuraa) hallilla koko kevään, pitää oikein kiittää erästä belgistiä ja muitakin meidän kanssa treenanneita. Kaksi koetta jäi kakkostuloksen puolelle, toisessa tuli kummia liikevirheitä ja toisessa ohjaaja oli liian dagen efter-moodissa. Tuli siis todistettua, että me voidaan koirakkona tehdä agilityssä hyvää tulosta krapulapäivinä, mutta tokossa ei… Kolmas kerta sanoi lopulta toden; saatiin ykköstulos kasaan.

Pääsiäisenä molemmat koirat kisasivat agilityssä vuoden ainoat startit, tuloksilla ei päässyt kehumaan, mutta meillä oli kivaa. Kovaa agilitymotivaatiota ei kuluneena vuonna ohjaajalla ole ollut kuin vasta nyt loppuvuodesta. Agilityn treenikerrat ennen marraskuuta voidaan helposti laskea sormilla, mahtaako tarvita edes kahta kättä. Nyt on intoa, niin treenata kuin kisatakin. Tämä on kummallista, ja toisaalta äärimmäisen tuttua ja kivaa. Saa nähdä riittääkö motivaatiota koko ensi vuoden ajan…

Maastotreeneissä edistyttiin eniten Minon jäljen esineilmaisun kanssa. Esineilmaisua aloitettiin ensin sisätiloissa, sitten siirryttiin ulos ruutuihin ja lopulta jälkiin. Ilmaisun opetus jäi kylläkin kesken; koskaan ei edes yritetty edetä pelkkiin esineisiin, vaan parhaimmillaankin Mino ilmaisi vain erikokoisia muovipurkkeja. Itse jäljestys ei ollut aina askeltarkkaa esineisiin panostamisen takia. Kulmat sun muut sujuivat kyllä, mutta voi sitä hössötystä muutoin. Pääasia, että meillä oli hauskaa ja opettavaista tuunailla yhdessä jäljen parissa - molemmat oppivat uutta. Tässä kuvaus kevään vaikeimmasta jäljestä: ”Mino ajoi 554 askelta pitkän jäljen, joka vanhentui reilun tunnin tuulisessa säässä. Matkan varrella oli kaartelua, 6 kulmaa, 15 esinettä, metsäkaistaleen ja hiekkatien ylitys.”
Esineruutua tekivät molemmat sheltit jossain määrin, kuitenkaan edistymättä oikein mitenkään. Mino treenasi rullailmaisua, joka saatiin toimimaan etsinnän yhteydessä ja vielä kesälläkin extempore-treenissä sujui tökkimättä irtorullalla! Kujeen haukkuun ei saatu lisättyä kestoa (25 maksimi hyvällä rytmillä), ohjaajan lähestymisen kestäminen edistyi jossain määrin. Jälkeä ei Kujeelle tehty kuin pari kertaa, suotta kiusata toista kun Kuikkis ei jäljestä pidä.
Toukokuussa sain pitää sekä Minoa että Kujetta koulussa mukana, molempien kanssa opeteltiin uusia tokoliikkeitä ja käytiin Leena Välimäen tokoviikonlopussa saamassa ideoita.

Sitten tulikin vuoden suurin tapahtuma ja muutos. Visa. Koko talven jahkasin väliä projektikoira, oma koira, ei mitään uutta koiraa. Erityyppisiä rotuvaihtoehtoja pyöriteltiin. Lopulta tuli eteen tilaisuus ja tartuin siihen. En voi väittää kirkkain silmin, että en koskaan olisi jossitellut tätä päätöstä (onko oikeastaan mitään asiaa, mitä en ole jossitellut?). Mutta toisaalta en voi toivoa tai vaatia tuolta suklaapähkinältä, ensimmäiseltä pk-koiraltani, yhtään enempää kuin mitä Visa on. Se on yhdellä sanalla sanoen sopiva.

Kesäkuun 7. päivän jälkeen sheltit aloittivat ”toimettomuuteen totuttelu ”-loman, koska niiden julmaksi kohtaloksi tuli jäädä syyslukukaudeksi kotiin, Visan tullessa mukaan kouluun. Totaalista toimettomuutta vietti myös ohjaaja; pennun kasvatuksesta ei paljoa rahaa tai top-tunteja herunut. Visa sen sijaan opetteli kesän aikana oikeaa elämänasennetta, leikkimistä, tottista ja nenänkäyttöä, sekä tutustui erilaisiin pintoihin, paikkoihin, ääniin ja eliöihin – aina maatilasta Helsingin keskustaan ja ostoskeskukseen asti.

Syksyllä treenattiin jälkeä, tottista, esineruutua ja hakua (ulkona ja rakennuksissa). Jälkeä tehtiin eniten, joten sitä luonnollisesti osataan eniten. Vuoden jälkisaldoksi jäi vajaa 60 kappaletta. Jäljet olivat pisimmillään lähes 400 askelta, vanhimmalla ikää 40min. Erilaiset jäljet ovat sisältäneet parhaimmillaan tiuhaa mutkittelua, max. 6 kulmaa (suoria ja teräviä kulmia), maastopohjan vaihdoksia, kävelyteiden, polkujen ja harhajälkien ylityksiä, tyhjiä pätkiä (korkeintaan muutama pätkä per jälki, max. 8 askelta peräkkäin), häirikköhenkilö hihhuloimassa koiran ympärillä ja paljon erilaisia alustoja kuivasta multapellosta pitkään heinään ja metsään. Pari jälkeä on tallonut joku muu kuin ohjaaja. Visa ajaa askeltarkasti, keskittyneesti ja motivoituneesti.
Esineruutu sujui kesän hienosti, mutta sitten marraskuussa takkuiltiin. Tämä on onneksi korjaantumassa. Vuoden mittaan tehtiin valmiita ruutuja, pari täysikokoistakin ja nostettiin enimmillään 8 esinettä. Näitä ei tietenkään tehty kaikkia samassa treenissä.
Henkilöetsinnässä Visalla on hyvä motivaatio ja se käyttää nenäänsä hyvin. Pistojen opettelu on ihan lapsenkengissä. Sisähakua on tehty erilaisissa paikoissa, pinnoilla, äänissä ja pimeässä. Visalla ei ole missään näissä ylitsepääsemättömiä ongelmia; se liikkuu useimmiten rennosti ja itsenäisesti, sekä säilyttää toimintakykynsä paineistuneenakin. Etsinnän yhteydessä se ei ryntää suinpäin esteistä läpi maalimiehen luo, vaan pyrkii ensin etsimään helpomman reitin. Tähän toivoisin ronskimpaa asennetta.

Talven tullen jätettiin maastotouhut vähemmälle ja alettiin käsitellä agilityesteitä muutenkin kuin erilaisiin pintoihin tutustumisen merkeissä. Tottiksesta ja agilitystä on videota, mistä näkee vähän meidän tasoa. Tottiksessa on treenin alla kaiken kaikkiaan: sivulletulo/seuraaminen, eteentulo, liikkeestä istuminen, maahanmeno ja seisominen, nouto (650g), eteenmeno, paikallaolo. Kisapaikallaolo on ollut luvattoman vähällä treenillä, mutta ilmeisesti arkipaikallaolon suuri määrä tukee sitä, vaikka kriteerit onkin erilaiset. Visa on ollut tiivissä ryhmäpaikallaolossa, missä muut koirat ja ihmiset liikkuvat aivan vieressä, pallot lentävät läheltä jne. Toki aikaa palkkaamisten välillä on ollut vain alle minuutti, koska kisoissa ilmeellä on väliä. Arkipaikallaolo nyt sujuu missä vain; häiriöistä, ajan pituudesta ja ohjaajan sijainnista tai liikkumisesta huolimatta.

Hämmästyn itsekin tätä lukiessani, minkä verran Visa loppujen lopuksi osaa ja sen kanssa on tehty sen 8,5kk pituisen elämän aikana. Toisten mielestä aivan liikaa tekemistä ja vaatimuksia, burnout tuommoisesta tulee väkisinkin ennen kolmen vuoden ikää. Joidenkin mielestä se ei ehkä osaa vielä oikeastaan mitään, koska mikään ei ole kisavalmista ja samoja asioita on jankattu kuukausia.
Toisaalta, on aivan samantekevää, mitä muut ovat mieltä. Itsellemme me tässä treenataan, siksi että se on mukavaa. Tavoitellaan ohjaajan hassuja ihanteita ja päähänpinttymiä eri lajeissa. Kaikki on kunnossa niin kauan kun meillä, ja etenkin Visalla, on hauskaa. Tärkein peili tekemisen määrästä ja laadusta on pieni kelpiepoika itse. Tuskin se treenaisi silmät kiiluen ja onnesta kartiona, jos sitä olisi työllä tai vaatimisella puudutettu.

Marraskuussa Mino ja Kuje tulivat Kannukseen, alkoi tokon ja agilityn treenaus kisoja silmällä pitäen. Tokoiikkeiden opettelua ja agilitykunnon kohotusta.
Vuoden aikana ohjaaja tuli täysi-ikäiseksi, sai ajokortin (harvinaisen tarpeelliseksi todettu!) ja oppi paljon uutta.

Me kiitämme treenikavereita, muita kavereita ja tuttuja, sekä kaikkia vuoden aikana meitä auttaneita ja tukeneita ihmisiä! Erityiskiitos äidilleni kaikesta mahdollisesta KeTyilystä.
Ja toivotamme blogin lukijoille tasapuolisesti mukavaa tulevaa vuotta!