Voiko onnettomuudessa oikeasti olla onnea?

Koululla on muhinut kennelyskä jo tovin, nyt se sitten tuli Visallekin. Se siitä hakuleiristä ja tyhmä tyhmä minä en lähtenyt etelän suuntaan edes kuunteluoppilaaksi. *lommoja seinään* Nakertaa, etten sanoisi. Mulle pedattiin huippuluokan viikonloppu valmiiksi nenän eteen ja alan pihistellä vastaan, suoranaista hulluutta! Ja seuraava tilaisuus vastaavaan... ööö... tuleeko sellaista edes?

No, sille asialle ei voi enää mitään, joten pitää ajatella positiivisesti: junalipussa säästetyt rahat voi käyttää esimerkiksi shelttien lihashuoltoon, kisamaksuihin, shelttien kämpillä pidosta aiheutuvaan maksuun... Niinpä, shelttien tarpeisiin. Sillä sheltit tulevat tänne!! Etelän huoltaja rampautuu uhkaavaa vauhtia, joten shelttien tie käy tänne heti kun Visa paranee yskästä.

Lassiet pääsevät tekemään kaikkea ja minä saan rutistaa niitä joka päivä. Huoltajalle ikävä vaiva tuo positiivisen asian mukanaa, ironista jälleen kerran. Vaan miten mahtaa sujua kolmen koiran treenaus useassa lajissa... Sitä sopii pohtia ja ihmetellä, en itsekään vielä tiedä miten. Mino nyt ei välttämättä treenaa kuin tokoa, mikäli selkä ei kestä agilityn harjoittelua, mutta Kujeen kanssa olisi tarkoitus tahkota sekä agilityä että tokoa. Eipähän tule kenenkään kanssa treenattua liikaa, sillä aika ja oma jaksaminen tuskin riittävät armottomiin treenisulkeisiin.

Visan kanssa vietetään hiljaiseloa etenkin liikunnan suhteen nyt jonkin aikaa, että saadaan yskä parannettua. Kaikkea pientä aivojumppaa on pakko puuhata, että Vatkainta jaksaa katsella sisätiloissa.