Shepot saapuivat eilen kansoittamaan Kansasia. Kuljen typerä hymy naamalla 24/7 varmaan seuraavan viikon, on ne vaan niin sulosia. Kun syksyn on viettänyt vain Visan kanssa täällä, tuntuvat sheltit niin oudoille tässä ympäristössä. Niiden hömelyydelle ei voi olla nauramatta, armottoman hupsuja turkiseläimiä ei voi katsoa vakavalla naamalla!
Vuorokauden kokemuksella on tullut huomattua seuraavat asiat.
- huone on liian pieni
- sänky on liian pieni
- en ikinä suostu ottamaan neljättä koiraa, kolmenkin lenkitys hihnassa on tuskaa vaikka kaikki osaavat käyttäytyä kohtuullisesti
Mulla on ahdistus shelttien terveydentilasta. Olen vakuuttunut, että molemmat ovat umpijumissa, Minolla on selän luupiikki mennyt pahemmaksi, Kujeella on mahassa kasvain, takajalassa tai selässä jotain vikaa ja lanne kummallisen leveä. Tuo viimeisin on isoin huoli, se on oikeasti kumma. Olen ihmetellyt sitä jo lomilla kotona, mutta nyt pelottaa vielä enemmän. Ei se voi olla vain nesteitä tai läskiä, eikä kyllä lihaksiakaan... Ja kyllä, olen hysteerinen. Jos vain ikinä olisi rahaa, veisin molemmat kokovartalon röntgeniin, ultraan, magneettikuviin, varjoainekuviin ja verikokeisiin. Saisinko mielenrauhan sillä? En.
Tänään olen potenut pelottaa onnellisuutta arjen pienistä asioista, en niinkään koirien treeneistä. Lenkki talvisessa säässä metsäteillä ja käpertyminen elokuvaa katsomaan kaikki koirat vieressä on aivan normaalia ja silti niin mukavaa. Kuka laittoi mun päähän vaaleanpunaiset piilolinssit??
Kun viimeaikojen treeneistä puhutaan, niin pinkit linssit ovat kyllä kaukana. Ainoastaan noudon takaperin ketjutuksen aloitus eli luovutusasennon opettaminen sujuu hyvin Visan kanssa. Esineruutu oli liian kauan hyvänä, joten nyt se kosahti. Olen treenannut väärin, koko ajan vaikeuttaen. Palataan taaksepäin ja koetetaan muistaa vaihtelevat treenit jatkossa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti