I'm living on such sweet nothing.

Treenihiljaisuuden myötä blogikin sai olla hetken rauhassa. Sen sijaan tein jotain niinkin harvinaista kuin keskityin kouluun! Opinnäytetyö on vihdoin saatettu alulle ja vuoden päähän asetetut valmistumishaaveet eivät ehkä tunnukaan niin saavuttamattomilta... Välissä tulee olemaan luvattoman paljon tekemistä ja kiirettä, mutta läpi lähdetään menemään.

Visan silmä on parantunut päällisin puolin erinomaisesti! Tällä hetkellä sille menee enää yksi silmätippa ja tiistaina mennään kontrollikäynnille kaikki sormet ristissä ja peukalot pystyssä toivoen, että sarveiskalvo olisi korjaantunut ja päästäisiin suunnittelemaan kevään kisapäiviä lääkkeiden varoaikojen loputtua.

Viime viikonloppuna nautittiin hiihtämisestä kahtena päivänä. Vaikka kuinka jaksan kiukutella lumesta, kylmästä ja turhaumasta talvella liikkumiseen, on jäällä hiihtäminen vaan niin parasta! Vielä aavistuksen hienompaa se on vetohiihtona toteutettuna, mutta koska sekä koiran että hiihtäjän kausi suksilla vasta avattiin, tyydyttiin menemään ihan vapaasti ensimmäiset lenkit. Nyt jäällä luisteluhiihtäminen onkin taas mahdotonta uuden lumikerroksen takia...

D-vitamiinitauko mökkirannassa.

Laiturinnokan kohdalla, kesä tule jo...

Hiihtokausi avattu!

Tällä viikolla rikoin lupaukseni treenaamattomuudesta jo kolmesti, itsekurittomuutta voi siis olla myös näin päin... Käytiin tekemässä agilityn tekniikkatreeni, osallistuttiin tokon kimppatreeniin sekä seuran agilityvalmennusryhmän koulutukseen. Eikä olisi kannattanut. Jos treenejä ei viitsi suunnittella huolella, toteuttaa ajatuksella ja objektiivisesti, on parempi suosiolla kerätä itseään ja päätään kasaan vain lenkkeilemällä.
En ole onnistunut tekemään oikeasti asiallista suunnitelmaa kehitystavoitteineen keväälle edes agilityn osalta, saati tokon. Olen kyllä listannut viime vuoden videoilta poimitut virheet, ongelmakohdat ja parannettavat asiat, mutta siihen se jääkin. On julmaa törmätä siihen tosiasiaan, että ajatteluaan ei voi rakentaa virheiden varaan, nähdä aina vain parannettavaa, viilattavaa ja kehitettävää - ei ainakaan jos haluaisi joskus olla parempi. Jotta voisi onnistua, pitäisi itsekin vielä uskoa siihen.

Kiistan ja Visan pennut ovat nyt kahden viikon ikäisiä ja kaikilla silmät auki! Kuvien perusteella yksi on ihan pikkuViipale, vaikka suloisiahan ne ovat koko joukko. Ei malttaisi odottaa niiden kasvamista, jotta pääsen näkemään millaisia tyyppejä ne ovat... Ruoka kuulemma maistuu rajattomasti ja kun jonnekin tahdotaan, sinne mennään rääkymisen saattelemana vaikka väkisin. Emän päättäväisyys, isän äänitehosteet?