Se on masentavaa, pelkkää perkelettä.

Ja taas lankesin siihen, itsenäisen opiskelun ansaan. Ilmiö on tullut turhankin tutuksi ennen tenttejä, tehtävien deadlinejen lähestyessä, edellisen opinnäytetyön kanssa, kirjoituksia ennen ja nyt vuorostaan verkkokurssin tehtävien ollessa käsillä. Hienosti on kaikki tarvittava auki näytöllä, mutta vielä paremmin onnistun niitä pakoilemaan. Koti kiiltää, juuri nyt piti tehdä Visalle kasvispuuroa, laittaa erikoisempaa ruokaa ja jouluksi on ehkä pakko tehdä pari kakkua suunniteltua enemmän. Agilityhallin ovi on mitä ilmeisimmin koulutöiden tekemisen kannalla, sillä treenit jäi suorittamatta lukon ollessa jäässä - eikä mukana tietenkään ollut lukkosulaa tai edes mitään tulen lähdettä. Siihen ei iPhonekaan auta.

Kasvismössö lähtee syntymään; puolukkaa, mustikkaa, parsaa, kukkakaalia, porkkanaa, pinaattia, kuivattua persiljaa ja jauhettuja kananmunankuoria.

Limaksi haudutetun kaurariisipuuron kylkeen kananmunat.

Soosit sekaisin...

.. ja kohti purkkeja.

Seuraavaksi odottaa kuratiski...

Kuten edellisessä postauksessa viittasin, ei talvilenkkeily ole oikein mun laji. Jollain sadistisella tavalla pidän siitä hetkittäin, että saa ottaa itsestään mittaa painumalla pimeään metsään yksin koiran kanssa tarpomaan hangessa pariksi tunniksi. Mutta niitä hetkiä on hyvin harvassa. Huomattavasti tutumpaa on armoton turhauma siihen, että lenkkireitit joko lyhenevät merkittävästi tai katoavat kokonaan. Lahti, hiihdon luvattu kaupunki, pitää huolen siitä, ettei yksikään ulkoilureitti jää tamppaamatta laduksi. Loput lenkkipaikat ovat joko umpihankea, raivostuttavaa autonrengasmuhjua tai lyhentyneitä polkureittejä.

Ainoa mukava puoli talvilenkkeilyssä on, ettei hyvän lenkin aikaansaamiseksi tarvita kymmeniä hehtaareja metsää. Tehot on ihan eri luokkaa polvia myöten umpihangessa möyriessä; tunnin umpihankilenkki tällä lumitilanteella vastasi sykkeiltä ja energiankulutukselta 10 kilometrin juoksemista samassa ajassa.

Viikko sitten pääsi aiemmin aurattua tietä vielä hyvin...

Viime viikonloppuna oli metsässä jo kunnon kinkkujumppaa sekä koiralle että ohjaajalle!

Juokseminen näiden tuulten ja lähes katkeamattoman lumisateen kuorruttamilla jalkakäytävillä ei ole ihan joka kohdassa kovin mielekästä, mutta luonnettahan se vaan kasvattaa. Ja olisihan se nyt liian kätevää, jos voisi lähteä tuosta sadan metrin päästä kotiovelta hiihtämään - koiran kanssa! Itsensä lenkittäminen hoituu varsin hienosti tuossa latuverkostossa, mutta jollain tapaa pitäisi kelpiekin saada liikutettua. Ratkaisuksi ajallisesti nopeaan ja kunnon kannalta kehittävään koiran lenkitykseen mun hiihtolenkin jälkeen jäävät vetolajit. Koska joulupukki ei tänäkään vuonna tuo Kicksparkia, on tyydyttävä uhmaamaan fysiikan lakeja polkupyörän selässä. Tai sitten tosiaan hankin ne minisukset, laitan laskettelulasit päähän ja annan kelpielle luvan rynnistää...