Lauantaina käytiin pienellä porukalla lämpimämmässä hallissa treenaamassa paniikkikenraalit ennen sunnuntain kisoja. Vispi ei tuntunut ihan parhaalle mahdolliselle ja homma meinasi mennä koiran rikkomisen puolelle liukastelujen, kaatumisen ja lipsahtavien muurinylitysten vuoksi.
Sunnuntain kisoista päällimmäiseksi jäi mieleen hyvä fiilis. Oli kiva olla kisaamassa juuri Vispin kanssa, koira kulki ja tuntui hyvälle, meillä oli kivaa! Mutta tuloshyllykkö ei paljon lohduta tuplanollan metsästäjää... Vielä vähemmän lohduttaa se, että kahden radan alkukuvioiden ohjaukset kävin tekemässä lämppäesteillä ennen starttia aivan prikulleen hienoina ja koira kuuliaisena. Mutta kun radalla koetin samaa, en osannut edes perusasioita ja koira teki yhtä omaperäisiä toteutuksia. Pitäisi ottaa videolle nämä molemmat suoritukset ja ihan palikkaversiona katsoa, että mikä ihme siinä on erona. Saatiin keppimörölle lisää kasvualustaa, kun taas tuli virhe kepeiltä; hosuin kehumaan avokulmaan menevää koiraa liian aikaisin ja se oikaisi. Noin minä sen näin tai ainakin yritän kaunistella nähneeni.. Lohtuna muisteltakoon ensimmäisen radan kontakteja, jotka olivat Visalta optimaaliset suoritukset tämän hetken taitotasoon nähden! Pidän positiivisena myös sitä, että sain pääni pidettyä kasassa ja kisattua ilman angstimörköjä, vaikka onnistumisia sai etsiä aikalailla suurennuslasin kanssa. Ja siltikään ei hävettänyt startata siellä huippujen seassa, vaan koin (niin naurettavaa kuin se onkin ulkopuolisen silmin) olevani samalla viivalla, tasan yhtä kova vastus - jos sitä joskus vaan onnistuisi tekemään nollan.
Pakkasten aikaan huomasi taas yhden eron koirissa, niiden "pakkasenkäsittelyn". Vispilän ratkaisu pakkaseen (kuten moneen muuhunkin asiaan) on mennä aina vain kovempaa, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että normaalisti 30-50 metrin etäisyydellä tepsuttavaa kelpietä saa tähyillä vähintään tuplamatkan takaa ja luopuminen on entistä tärkeämpi taito. Visa nostelee tassuja vain remmissä tai pitkän pakkaslenkin jälkeen hidastettaessa tahtia, tänä talvena sille onkin ensi kertaa kasvanut tupot anturoiden väliin. Kujeella on pakkaskelillä (ja muulloinkin) kivaa niin kauan, kun sillä on keppi suussa. Miten voikaan koira, jolle metalli aiheuttaa ajoittain suunnilleen oksennusreaktion tehokkaan vastaehdollistamisen jälkeenkin, rakastaa niin kovin kantaa umpijäisiä keppejä koko lenkin ajan! Mikäli Kuje erehtyy tiputtamaan kepin kesken lenkin, sille tulee välittömästi mieleen, kuinka uhri pieni turkisrukka onkaan joutuessaan moisen jäätävän lenkin armoille. Ja yhtä nopeasti ilme kirkastuu, kun se bongaa seuraavan kalikkansa...
Treenaaminen on edelleen jäänyt vähemmälle, mutta jumppapallon päällä pojat ovat saaneet temppuilla ja eilen käytiin hiihtolenkillä koko porukan voimin kuutamon valossa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti