Ei se oo mulle mitään niin kauan kun en kaikkea saa.

Edellisen kirjoituksen jälkeen on tapahtumaa ollut suhteellisen tehokkaasti. Viimeinen viikko kennellinjalaisena vietettiin leppoisissa tunnelmissa, ellei "hiillostavia" tasokokeita lasketa. Visa työskenteli koulutustasonsa mukaisesti, mutta ohjaajan mokista arvosanat laskivat jännästi... Esineruudut ovat sujuneet tehokkaalla sykkeellä. Jäljellä Vispi on aloitellut esineilmaisun opettelua; ajatuksen poikanen on ja intoa vähän liikaakin, jospa se siitä asettuisi kuurimuotoisen treenin jälkeen... Kulmat ja tyhjät toimivat kelvollisesti, mutta ongelmaksi on muodostunut namitetut suorat. Ensin vaivana oli kulmien ennakointi muutaman tyhjän jälkeen, mutta treenityylin muututtua ongelma siirtyi namitetuille suorille vaikka vaihtelua tallomisissa on ollut. Rytmin korjausta harjoitetaan seuraavaksi, jospa se siitä.
Tottiksessa ollaan keskitytty asennetreeniin. Jännästi alkoi koira takaisin aktiiviseksi ja röyhkeäksi itsekseen, kun ohjaaja koki asennemuutoksen ja alkoi suhtautua koiraansa sen ansaitsemalla tavalla. Treenit ovat olleet nopeatempoisia ja suhteellisen lyhyitä sekä helppoja, aletaan hiljalleen pidentämään.

Kuten huomata saattaa, totean jokaisen meille olennaisen lajin kohdalla, että pitäis vaan tehdä. Eli edelleen on saamattomuutta ilmassa, mutta osasyynä maastolajien vajaatreeniin on jokin hyvin outo ja harvinainen sairaus meilläpäin: agilitykuume. Visa ei ole lainkaan pahoillaan moisesta hairahduksesta, vaikka minusta sen turkkiin on putkahdellut lisää harmaita karvoja tumpeloivan ohjauksen myötä. Vähemmästäkin, tämän voivat kaikki meidän menon nähneet todistaa! :D Kaikki myötätunto yritteliäälle koiralleni, joka on kiltti ja kuuliainen, kun ohjaaja vain saisi itsensä liikkumaan, kääntymään ja keskittymään loogisiin ohjauksiin haparoivan huitomisen ja porkkanana tönöttämisen sijaan. Kenties "kilpajuoksuohjaus" taitamattomien shelttien moponsarvissa auttaisi saamaan vähän liikettä niveliin myös Visan kauhukahvassa.

Jos agilityyn on kuumetta, niin kelpieistä on muodostunut minulle krooninen flunssa (joka myöskin oireilee oikeasti ikiyskänä...). Asiaa ei tippaakaan parantanut neljän päivän leiri kelpieseurassa, eikä reilun viikon päästä alkava työssäoppiminen varmaankaan kohenna vointiani. Visa-rukka tosin menetti urosleimansa rippeet heti leirin jälkeen, kun esittelin sille herra Furminatorin. Tukka tippui ja kupeet kapenivat, se siitä massan tunteesta. Etäiset näyttelyhaaveet siirretään siis aikaan, jolloin koira näyttää vähemmän kuivalta kuubalaiselta katurakilta. Mutta nyt kelpaa Vekselin harjoittaa uutta hupiaan oransseissa surffishortseissaan (ne eivät irronneet yrityksistäni huolimatta), nimittäin uimista! :)

Shelttiläiset aloittivat kesäloman järvimaisemissa. Turkikset nauttivat leppoisasta olosta ja uimisesta, ovatpahan autuaan tietämättömiä Visan tiuhasta agilityn treenauksesta. Kujeella olisi tähän vääryyteen varmasti vastalause eikä Maknukaan mielipiteettömäksi jäisi...