Don't you know is a game and do you got what it takes?

Terveisiä syyslomalta! Tosin hitusen talviselta alkaa jo tuntua, kun eilen satoi eräällä ajomatkalla räntää taivaan täydeltä. Tänään matkalla fysioterapeutille katselin ihania maisemia moottoritien varrella; ihan kuin kuvanmuokkausohjelmalla olisi mustavalkoiseen maisemaan (maa, taivas, havupuut) lätkäisty värikorostettuja lämpimänsävyisiä lehtipuita ja pensaita. Takaisin ajellessa syksy oli kuitenkin palannut ja kaikki jälleen "ruskaväristä".

Ennen lomaa nautin kolmen viikon jaksosta auton haltijana. Aina yhtä tyrmistyttävän kallista puuhaa, vaikka minun niskoillani oli vain dieselit... Auton ansiosta päästiin lenkkeilemään vaihtelun vuoksi erilaisiin maastoihin ja saatiin vuorostaan kuskata kavereita lenkille sekä treenaamaan, eikä aina vaan pummia kyytiä. Kauimmaisella lenkillä käytiin Kalajoella meren ääressä, hiekkasärkillä tallustelemassa. Kamerat tosin hylättiin kotiin, ihania kuvia tallennettiin vain verkkokalvoille.

Auto vei myös jälkipellolle, mutta liian harvoin. Minulle on iskenyt vähän kaikissa lajeissa, mutta etenkin jäljen osalta ihmeellinen paine. Pitäisi pitäisi pitäisi, mutta ajaudun aina vain suurempaan saamattomuuteen. Voisi olla parempi lopettaa tuo mantra ja jättää homma suosiolla talvitauolle. Koko kesän laiskuutta ei voi paikata enää, ainakaan kunnolla. Sentään ne asiat, mitä on uutena opeteltu / vaikeutettu tänä kautena, ovat kunnossa; tyhjät sujuvat hienosti ja esineet ilmaistaan tarkasti + varmasti, eikä vinotuskaan ole enää niin suuri riesa.

Esineruutu jaksaa kummastuttaa minua tällä hetkellä. Tämän treenirupeaman varrelle on mahtunut hyvin erilaisia ruutuja. Välillä koira on tehnyt aivan loistavaa työtä toimittamalla minulle tiuhaan esineen toisensa jälkeen, mutta välillä homma on ollut yhtä juoksemista. Etsimisen näköistä, olen kuulevinani nenänkin käyvän ja hyvin pitkäkestoista yritystä, mutta mitään ei nouse. En voi käsittää. Jatketaan harjoituksia, ei tässä muukaan auta. Loppupalkan kanssa on vain tasapainottelemista, että koiran itsevarmuus pysyy yllä, mutta onnistumisprosentti ei saa nousta itsestäänselvyyden tasolle.

Agilityyn ollaan upottu oikeen tosissaan, ehkä päättötyötä myöten. Miten menikään se sanonta porsaasta, joka palaa kotiin roudan saattelemana... Treeniseura ja valvova silmä ovat ehdoton apu tässä hommassa, ISO kiitos siitä!! Hetkittäin meno tuntuu jo agilitylle. Lisävauhtia treeniin antoi Lotta Vuorelan huippu koulutus, jonka osallistujista enemmistö oli kelpieitä. Ryhmätuki pelitti ja ideoita kera innon pakattiin autoon kotimatkaa varten.
On hurjaa tajuta, kuinka "vaan agility" vaatii oikeasti asioita. Minon kanssa homma on ollut niin helppoa; minä vain juoksen, ehdin ja huidon suunnilleen oikein, ja kiltti koira ehtii voittoaikoihin. Kuje on tuottanut harmaita hiuksia hupsuudellaan, mutta menetellyt sekin. Vaan sitten tulee Visa, jonka ei pitänyt kuin huvitella agilityssä. Koira onkin kiva ja ohjaaja tahtoo (vähintään!) kaiken sujuvan. Mitä, pitääkö agilityssä opettaa muutakin kuin kepit ja kontaktit ajatuksella?? Taitoluistelun Suomen mestaruutta ei mennä voittamaan vain etu- ja takaperin sirklaamalla. Ilmeisesti ei sitten vastaavasti agilityssä riitä edes kolmosluokassa pärjäämiseen (enempäähän emme myönnä tavoittelevamme), että koira osaa esteet ja ehkä tulla käteen... Keppien opetukseen olen uhrannut ajatustyötä ja aikaa, niitä on radalla vain yhdet. Miten oikein kuvittelin selviäväni radalla enemmistönä esiintyvistä hypyistä (ja niiden kiemuroista) vasemmalla kädellä tehdyllä esteopetuksella? Jaa-a. Lisätään tämä selvittämättömien matten mielen mysteerien kirjaan.

Visa kävi tänään fysioterapeutilla. Vaikka muuta veikkailin, suoliluut olivatkin suorassa! Jumitusta löytyi, mutta jospa ne taas siitä.
Loman aikana on tarkoitus vielä treenailla mahdollisimman monessa seurassa eri lajeja, katsotaan onnistutaanko :) Agilityä ainakin on luvassa! Kameran ulkoilutus on suoritettava, ehdottomasti.