Myös onni on perintöä.

Nopeasti viikot humahtelevat, samaa tahtia kuin Suomen suvi vaihtaa säätään. Enää yksi kokonainen viikko työssäoppimista jäljellä, sitten kahden viikon "loma" ennen koulun alkua, joka sisältää erinäisiä rästissä olevia ja aikataulunmukaisiakin koulujuttuja. Ja kas vain, kesäloma olikin siinä. Mutta ei voi valittaa, etteikö se olisi ollut mukava kesä.

Nyt on jälleen se hävettävä hetki joka postausta; treenipäiväkirja ei ole päivittynyt, vaikka treeniä onkin ollut. Visa on saanut muutamaan otteeseen katsastella lampaita "sillä silmällä", vaan eipä enää ole oikein viime keväisestä järjestä tietoa... Ja kun vauhti ei korjaakaan virheitä. ;)
Tottista ollaan tuuskailtu aina jossain välissä. Kaikkia perinteisiä juttuja eli jääviä, seuraamista, noutoa (650g, 1kg ja 2kg). Lisäksi käytössä on ollut vinoeste ja pystyeste, joten niiden parissa on myös väännetty. Hyppynouto luonnistuu metrilläkin. Tottis jummaa siis paikallaan ikävällä lailla edelleen.
Visa kiesitteli agilityradalla kahteen otteseen, kunnes toisella kerralla otettiin videota ja todettiin hyppyjen (ja koko koiran muutenkin) olevan kankeita. Siispä agility pannaan ja poika hierojan käsiin. Jumeja löytyi etenkin selästä, juuri siltä pelottavalta L7-S1 -alueelta. Siispä tilattiin luustokuvaukset heti ensi maanantaille, odottavan ja ahdistuvan aika on vain ollut pitkä.
Maastolajeista Visa on puuhannut esineitä jonotreeninä palkkkaussysteemin muistuttamiseksi ja hyvin on sujunut. Jälkiä on ajettu laiskasti, vain pari kappaletta mutta olen kerrankin ollut oikeasti tyytyväinen! :))

Pentuepäivä vietettiin mukavasti Turussa agilityä, tokoa ja näyttelykäytöstä treenatessa sekä kuulumisia vaihtaessa. Oli pennuissa yhdennäköisyyttäkin, mutta mammanpojaksi Visan tunnistaa rakenteeltaan. :D Paljon kiitoksia Tuijalle ja Karille järjestämisestä! Ensi vuonna uudelleen... Kuvia otin jonkin verran ja Visasta agilityvideota, mutta niiden nettiin saaminen vaatisi ylivoimaisia ponnisteluita ;) eikä Visan kamalien hyppyjen katsominen ole mukavaa.

Kuluneiden viikkojen aikana olen heitellyt ilmaan muutamia "syytetäänkö koulutusta vai geenejä"-kysymystä erinäisistä minua vaivanneista aiheista, liittyen koiran ominaisuuksiin. Vastauksia ja oivalluksia on tullut, vaikka moni juttu mietityttää varmaan lopun ikää - oppimista siis riittää.
Minulle on annettu useammalta taholta rakentavaa palautetta asenteestani koiraan ja treenaukseen. Vaikka se onkin teknisen suoriutumisen jne. ohella vain yksi osa onnistumiseen pääsemistä, muodostaa asenne/suhtautuminen tekemiseen pelottavan ison palikan treenien edistymisestä. Ja mikä kamalinta; vaikutukset saattavat näkyä vasta tulevaisuudessa ja olla silloin vaativampia muuttaa. Kun asenneongelman näkee jo alle viikon meidän treenejä seurannut kouluttaja, kuinka paljon se mahtaakaan vaikuttaa koiraan?

Jotain tarvitsisi siis tehdä asian eteen. Väitän tehneeni samaa ajatuskaavatempoilua aikanaan jo Minon kanssa, vaikka nyt sitä aikaa voi muistella enää videoita katsoessa. Molempien shelttien kanssa on aina mukavat lähtökohdat treeniin, vaikka ne eivät teknisesti olekaan taitavia. Niillä on kuitenkin vakiovarusteena aarteista kallein: vire ja asenne. Miten Minon kanssa sitten päästiin tähän pisteeseen ja miksi ihmeessä Kuje ei ole koskaan (kai?) käynyt tätä vaihetta läpi?
Mino lakkasi ahdistumasta, kun minä lopetin odotusten asettamisen, vertailun, henkisen vaatimisen, onnistumisen yrittämisen. Maknu sai kavuta esille niistä jättimäisistä Nokialaisista saappaista, jotka sille oli pienestä pitäen asetettu ja lopulta kyseiset kalossit katosivat. Kummasti alkoi koiralle tulla titteliä nimen eteen ja ihania treenejä koetuksi.
Kuje tuli niin äkkiä Camin kuoleman jälkeen, täysin odottamattomaan väliin ilman erityistä tarvetta millekään erityiskoiralle. Siitä piti tulla vain agilitykoira, ilman tavoitteita ja omaan tahtiinsa. Boheemi kukkaispoika sai sopivan kokoiset varvassandaalit alleen. Kehtaisin väittää, että juuri siksi se on nyt niin hauska, yrittelijäs partiopoika, virekestävä ja kestää minun mielialani paineistumatta. Tai sitten se on vaan sopivan yksinkertainen, ja siksi niin huippu!
Shelttien kanssa kaikki on niin helppoa. Tiedän tasan, miten ne toimivat ja miten ne saa toimimaan. Eikä ole päivää, jolloin niiden kanssa pitäisi pelätä vireen toimivuutta ja palkkautumista. Toisaalta, ei ole ollut päivää, jolloin Visa ei olisi yrittänyt, työskennellyt ja leikkinyt. Mutta silti lähden kevyt ahdistus mielessä sen kanssa työstämään ja näen heti, jos koira ei ole siinä moodissa kuin tahtoisin sen olevan. Eikä meistä kumpikaan nouse tai auta toista nousemaan siitä ikuisesta suossa jurnuttavasta oravanpyörästä.

Kun miettii, mitä kaikkea Visan varalle on ladattu tietoisesti ja tiedostamatta, en yhtään ihmettele tiettyjä ongelmiamme. Tai oikeammin sanottuna MINUN ongelmiani, jotka sitten heijastuvat koiraan. Heijastumista en ilmeisimmin enää saa pois, joten ainoa vaihtoehto on itse alkaa paremmaksi tässäKIN suhteessa. Mutta miten onkaan mahdottoman vaikeaa uskoa koiraan ja itseensä, antaa arvoa pienillekin onnistumisille eikä vain valmiille, pysyvästi täydelliselle suoritukselle, ja ennenkaikkea hyväksyä matkan varrella virheet ja ongelmat ilman isoja kriisejä. Tuskin tulen onnistumaan noissa asioissa vielä Visan elinaikana, mutta lupaan yrittää. Tahdon itsekin nähdä, voiko jokin muuttua ja "uskotoivorakkaus" olla avain onneen.