Aikuisten oikeesti lasten leikisti

Ompa tämä blogi mennyt onnettomaksi, en jaksa kirjoittaa usein ja niinä harvoina kertoinakin selitän jotain aivan turhaa. Tosin, viime viikosta ei oikein muuta olekaan sanottavaa, sillä olen ollut todella laiskalla tuulella koirien treenaamisen suhteen. Tekosyitä on toki monia, osa melkein hyväksyttäviäkin, mutta pakko kai se on rehellisesti myöntää: meille on pesiytynyt motivaatiopula. Nyt alkaa hiljalleen tuntua siltä, että ohjaajan into treenailuun palailee hiljalleen ja syytä onkin, sillä Kuje on ilmoitettu ensimmäiseen voi-luokan kokeeseensa ja tunnari on vieläkin vaiheessa. Kuurilla siitä selvitään, pitäisi vaan aloittaa se kuuri.

Sheltit ovat treenailleet vain kaikkea pientä tokoilua ruoka-aikoina. Visa on lisäksi tottistellut myös käytännöntunneilla, missä pääpaino on ollut seuraamisella ja paikallamakuulla. Totesin jälleen, jo liian tutuksi tulleen kuukauden "kriisikehittymis"-aikavälin kuluttua, että seuraamisessa on vikaa. Visa seuraa edelleen kelvollisesti, mutta ei täsmälleen siten kuten tahdon. Olen ihan vaihteen vuoksi hosunut ja edennyt kaikilla osa-alueilla liian nopeasti. Tämä sama kuvio on toistunut jo pari kertaa: huomaan vikaa, otetaan takapakkia, homma toimii hienosti pari viikkoa ja kuun lopussa herään huomaamaan, että hups. Miten onkaan näin vaikeaa rakentaa koiralle seuraaminen? Minulla ei ole selkeitä muistikuvia, miten opetin shelteille seuraamiset - jotenkin ne vaan osaa kivasti. Käytännöntunneilla vaan tulee niin helposti tehtyä yhdellä kertaa pitkää pätkää, kera käännösten ja muiden koirakoiden seassa... Enkä tietenkään muista tehdä väliin "palauttavia treenejä". Ryhdistäydytäänpä taas tämän asian kanssa ja päätetään treenata sen verran fiksusti, että kuukauden päästä en joudu taas kirjoittamaan samanmoista uikutusta kumpaakaan blogiin! Uutena juttuna aloitettiin ruutua, näytti olevan Vispin mieleinen liike.

Visa on saanut uuden työnkuvan "kotiorja-partiopoikana". Koulun takia meidän pitää opettaa koirille jokin erikoiskoulutus, johon minä sitten laiskana ihmisenä valitsin avustajakoiran temppujen opettamisen. Visasta on huippua riisua minulta sukkia ja hanskoja, eikä ovien sulkeminen tai tavaroiden nostaminen sen vaikeampaa ole. Valojen sammuttamisen opettamiseen pitäisi uhrata jonkin valokatkaisijan ympäristö, sillä veikkaan ettei raapimisjäljiltä vältytä... Pari muutakin juttua pitää vielä opettaa.

Nyt viettelemme talvilomaa etelän kodissa. Sää näyttäisi suosivan lomailua sekä ainakin minun ja Visan lempipuuhaa eli jäällä lenkkeilyä. Ehkä joku päivä Canonkin pääsee ulos tuulettumaan...
Minulle iski flunssa viime viikolla, osa viikonlopusta meni vielä kuumekoomassa. Parantumaan päin ollaan, mutta vieläkään ei tee mieli vakioaddiktioita eli kahvia tai suklaata. Mutta kyllä tässä jo lenkkeillään ja treenatakin voisi - nyt jo ihan tosissaan.