If you want, you can. If you say you can't, you don't want enough.

Kun piposta puuttuu pito ja taidotkin tippuu taskuista.

2012-02-07T21:30:00.000+02:00

Hei jee, aamulla pakkasmittaria katsoessa ei ole kahteen päivään palellut heti valmiiksi! Aikamoinen pudotus koettiin sunnuntaina lukemissa, kun aamulla mittari näytti -26 ja illalla -6... Mutta sieltä ne taas tulee, sopivasti torstaiksi vähintään, ettei ainakaan pääse aksaamaan viikkotreeneihin.

Lauantaina käytiin pienellä porukalla lämpimämmässä hallissa treenaamassa paniikkikenraalit ennen sunnuntain kisoja. Vispi ei tuntunut ihan parhaalle mahdolliselle ja homma meinasi mennä koiran rikkomisen puolelle liukastelujen, kaatumisen ja lipsahtavien muurinylitysten vuoksi.

Sunnuntain kisoista päällimmäiseksi jäi mieleen hyvä fiilis. Oli kiva olla kisaamassa juuri Vispin kanssa, koira kulki ja tuntui hyvälle, meillä oli kivaa! Mutta tuloshyllykkö ei paljon lohduta tuplanollan metsästäjää... Vielä vähemmän lohduttaa se, että kahden radan alkukuvioiden ohjaukset kävin tekemässä lämppäesteillä ennen starttia aivan prikulleen hienoina ja koira kuuliaisena. Mutta kun radalla koetin samaa, en osannut edes perusasioita ja koira teki yhtä omaperäisiä toteutuksia. Pitäisi ottaa videolle nämä molemmat suoritukset ja ihan palikkaversiona katsoa, että mikä ihme siinä on erona. Saatiin keppimörölle lisää kasvualustaa, kun taas tuli virhe kepeiltä; hosuin kehumaan avokulmaan menevää koiraa liian aikaisin ja se oikaisi. Noin minä sen näin tai ainakin yritän kaunistella nähneeni.. Lohtuna muisteltakoon ensimmäisen radan kontakteja, jotka olivat Visalta optimaaliset suoritukset tämän hetken taitotasoon nähden! Pidän positiivisena myös sitä, että sain pääni pidettyä kasassa ja kisattua ilman angstimörköjä, vaikka onnistumisia sai etsiä aikalailla suurennuslasin kanssa. Ja siltikään ei hävettänyt startata siellä huippujen seassa, vaan koin (niin naurettavaa kuin se onkin ulkopuolisen silmin) olevani samalla viivalla, tasan yhtä kova vastus - jos sitä joskus vaan onnistuisi tekemään nollan.

Pakkasten aikaan huomasi taas yhden eron koirissa, niiden "pakkasenkäsittelyn". Vispilän ratkaisu pakkaseen (kuten moneen muuhunkin asiaan) on mennä aina vain kovempaa, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että normaalisti 30-50 metrin etäisyydellä tepsuttavaa kelpietä saa tähyillä vähintään tuplamatkan takaa ja luopuminen on entistä tärkeämpi taito. Visa nostelee tassuja vain remmissä tai pitkän pakkaslenkin jälkeen hidastettaessa tahtia, tänä talvena sille onkin ensi kertaa kasvanut tupot anturoiden väliin. Kujeella on pakkaskelillä (ja muulloinkin) kivaa niin kauan, kun sillä on keppi suussa. Miten voikaan koira, jolle metalli aiheuttaa ajoittain suunnilleen oksennusreaktion tehokkaan vastaehdollistamisen jälkeenkin, rakastaa niin kovin kantaa umpijäisiä keppejä koko lenkin ajan! Mikäli Kuje erehtyy tiputtamaan kepin kesken lenkin, sille tulee välittömästi mieleen, kuinka uhri pieni turkisrukka onkaan joutuessaan moisen jäätävän lenkin armoille. Ja yhtä nopeasti ilme kirkastuu, kun se bongaa seuraavan kalikkansa...

Treenaaminen on edelleen jäänyt vähemmälle, mutta jumppapallon päällä pojat ovat saaneet temppuilla ja eilen käytiin hiihtolenkillä koko porukan voimin kuutamon valossa!

Muistutan, tekijät puhuu totta myös; aseet menestykseen on rehti asenne ja kova työ.

2012-02-02T21:00:00.000+02:00

Otsikon lyriikka on peräisin tästä biisistä.

Kyllä se on vaan todettava, kuinka työ haittaa harrastuksia. Olkoonkin vain työharjoittelu, mutta yhtälailla ne tunnit kuluu ja lisäksi uuden oppiminen, tekeminen ja jatkuvasti skarppina oleminen tahtoo kuluttaa energiaa ja keskittymistä siinä määrin, etten saa iltaisin koirien kanssa tekemisen ja kodin kasassa pitämisen jälkeen tartuttua blogiin. Nyt on harjoittelusta kaksi viikkoa jo käyty ja kieltämättä tätä hommaa voisi tehdä leipänsä eteen! Ehkäpä se opiskelumotivaatiokin sieltä taas löytyy, kun huomaa itsensä riittävän usein tyhmäksi...

Koirien puolesta tämä aika on harmillisen laiskaa jo valmiiksi ja nyt pakkasetkin tulivat sotkemaan tekemistä. Tokon treenimotivaatio lipsahti myöskin miinuslukemille, kun kevättalvelle sopivien tokokokeiden löytäminen on hankalaa ja rahaa on syydettävä myös sen puuttuvan tuplanollan keräämiseen. Lenkkejä koetan toteuttaa viikonloppusin sitten arkipäivien keventymisenkin edestä. Viime viikon aikaan käytiin (veto)hiihtämässä ensimmäisen kerran tälle talvelle ja tehtiin useampi canicross-lenkki, jotta Vispille palautuisi hiljalleen kuntoa vetolenkkeilyynkin. Ensimmäinen 2km menee täysillä vetäen, mutta sitten alkaakin jo oudostaan kiskoessa hapottaa - tosin ihmekös tuo, kun vedettävänä on tämmöinen kivireki.

Agilityn treenimäärät kapenivat yhteen, maksimissaan pariin treeniin viikossa. Viikottaisten ryhmätreenien aloittaminen oli mukavaa, mutta kieltämättä vapaaharkkojen uupuminen harmittaa. Toisaalta, harvempi treenitahti voi tehdä hyvääkin, tuleepahan väkisin keskityttyä kunnolla joka treeniin!
Toissa viikonloppuna oli jälleen T. Linna pitämässä meille agilitykoulutusta. Esteosaamisessa tehtiin yllättäviä mokailuja minusta helpoissa keppikälleissä ja kehitin sen luokan eiosatamitäänjakaikkionrikki -angstin, että sain ratatreenissä huutia asenteestani. Yritteliäs pyrkimykseni positiivisuuteen ratkesi liitoksistaan, kun mikään ei toiminut, treeniaika meni tyhmiin virheisiin koiran esteosaamisessa ja minä en muuten vaan osannut sitäkään vähää. Aloin nähdä vain negatiiviset asiat ja nekin väärästä kulmasta. Minä niiiiiin tiedän, että epäkohtiin keskittyminen syö motivaatiota, turhauttaa ja estää edistymistä, mutta kun... Visan pitäisi osata, ainakin ne pirskatin kepit. Ja ennen kaikkea, mun pitäisi osata ohjata, kouluttaa ja tietää, mitä koira osaa.

Paljon enempää ei olekaan treeneistä kerrottavaa, edellisellä ja tällä viikolla ei olla pientä tokoilua ja yhtä agilitytreeniä lukuunottamatta tehty muuta kuin lenkkeilty. Viikonloppu vietettiin pikavisiitillä pohjanmaan suunnalla, missä lauantaina tarvottiin 17km metsissä ja sunnuntaina pakkanen pidättelikin meitä sisätiloissa. Testailin kuitenkin Canonin pakkasensietoa, ohessa tuloksia.

As I grow older, you grow wiser. Watching my mistakes, memorise where I've gone wrong.

2012-01-18T21:49:00.001+02:00

If I live longer you'll grow faster
At recognising the traps that cause
Me such frustration

But do as I say and not as do
Trust me and you'll see
All I want is what is best for you

Lainaukset ovat Sian kappaleesta Little Man, joka osuu aika hienosti Visaan. Ohjaaja ei ihan aina ole ollut kartalla siitä, kuinka kelpietä viedään eteenpäin oikein, vaan on ajautunut väärillekin poluille aivan väärään aikaan. Kalliita korvauksia saan virheistäni maksaa vielä pitkään, mutta me rakennetaan tämä parhaaksi mahdolliseksi Vispilän kanssa, paremmin matkasta nauttien.

Tämä on viimeinen löysä viikko ennen harjoittelujaksoni alkua, joten pitäisi tehdä kaikkea mukavaa, mitä vain valoisalla ajalla ehtii tehdä. Takana on lähes kuukauden loma ja muutenkin meillä on niin vähän lähiopetusta (ja hillittömästi etätehtäviä), että olen ehtinyt tottua lenkkeilyyn valoisaan päiväsaikaan ja käymään viikollakin treenaamassa lähes rajoituksetta. Normaalien työaikojen rytmiin pääseminen voi aluksi olla aikamoinen muutos...

Eilen nautiskeltiin lumisesta metsästä koko karvakolmikon voimin maalla ja tänään vietettiin Visan kanssa kahdestaan 3 tuntia hallilla ja metsissä. Koska kisoissa valssaamisen vaikeus näkyi oikein korostetusti, pureuduttiin niihin parin setin verran ja väitän kehitystä tapahtuneen, mutta paljon ajatustyötä ja ihan sitä fyysistä uudelleenrakennusta homma tuntuu vaativan säännöllisin väliajoin. Miten voikaan olla, että yli 10 vuoden harrastamisen jälkeen yksi lajin perusohjauksista on ohjaajalle niin mahdottoman vaikea toteuttaa oikein... Pahasti pinttynyt tapa on akuuttia virhettä vaikeampi muuttaa. Eihän minulla shelttien kanssa ole mitään ongelmaa ollut asian kanssa; niitä sopii saatella liikaa ja mokailla liikkeen suunnan ja ajoituksen kanssa miten lystää. Mutta Vispi lataa loikkansa hieman eri tavalla kuin turkiseläimet. Onneksi Visa suorittaa ohjauksen juuri niin hyvin kun minä kartturointini teen, vain tietyssä kulmassa tehtävien valssien kanssa on pitänyt palkata hyppysuuntaa paremmaksi ohjauksen korjaamisen ohessa.

Kokosin sittenkin pätkiä Kouvolan tottistreenien videomateriaalista julkisesti näytettäväksi. Ollaan keskitytty niin paljon ilmeen parantamiseen ja rennon fiiliksen hakemiseen jo jonkin aikaa, että nyt alkaa tekninen osaaminen rakoilla; seuruun paikka, täyskäännökset, noutojen heiton odotus... Tässä treenissä tosin se ilmekään ei ole paras mahdollinen, mutta kokeenomaiseksi ihan kelvollinen. Jos joku muistaa tämän videon, niin siinä on sitä sutinaa, mitä ollaan etsimässä.
Kappalevalinta kohdistuu tässä videossa puolestaan ohjaajaa kuvaamaan... Anteeksi, sitä "entistä" ohjaajaa, tämä nykyinen yrittää pitää positiivisia pinkkejä laseja nenällään. :)

Not failure, but low aim, is crime.

2012-01-16T22:53:00.002+02:00

Perjantain agilitytreeni Visan kanssa sujui kohtalaisesti ja jäätiin hyvään tuntumaan niin esteosaamisen kuin ohjaustenkin suhteen. Sami teki ensimmäisen "julkisen" treenin Kujeen kanssa ja sehän sujui astetta hienommin! Minä itse (rataan tutustumatta) räpiköin sen huonommin Kujeen kanssa pikavetona.. hups.

Lauantaina tyhjennettiin päätä metsälenkillä sunnuntain kisoja varten. Ensimmäiseltä radalta tehtiin kohtuullinen nolla yhdellä hävettävän pitkällä kaarteella, mutta seuraavalla radalla ajatin koiran väärään putkeen. Kauas ei tuplanolla jäänyt, mutta treeneissä (ajoittain..) nähtävän osaamisen siirtäminen kisaradalle kyllä antaa odottaa ilmaantumistaan. Tosin, mun valssit on olleet surkeita jo hetken aikaa treeneissäkin, pitääpä laittaa ne ensi kuun kehitystavoitteisiin treeniblogin puolelle... Hyvä fiilis kisoista jäi etenkin B-radan kontaktien osalta ja koira tuntui hyvälle. Mainittakoon, että pohdittuani C radan (hyppäri) keppivirhettä sen pohjalta miltä se näytti radalla/videolla, en laita sitä koiran keppiosaamattomuuden piikkiin, vaan koska ohjaaja ei osannut ohjata kunnon kasattua hyppyä moisessa kohtaa, ei Visa pystynyt kääntymään ajoissa oikeaan väliin - etäisyys hypyn siivekkeestä keppien aloitukseen oli valehtelematta 2m.

Leuka rintaan ja kohti uusia mahdollisuuksia osata paremmin. Sitä ennen opetellaan ainakin valssaamaan!

Ilonaihetta heti viikon alkuun antoi tämän illan Visan 2 kokeenomaista tunnaria - molemmat aivan täydellisiä! :))))

A pessimist is one who makes difficulties of his opportunities; an optimist is one who makes opportunities of his difficulties.

2012-01-13T15:03:00.001+02:00

Optimismipyrkimykseni pääsi käytäntöön näyttämään kyntensä ja kieltämättä tulokset ovat osuvia. Visalle (lue: minulle) tunnarin opetus on ollut kivikkoista; sitä on yritetty tehdä viimeisen 2 vuoden ajan varmaan 5 eri jakson verran, jotka ovat aina päättyneet ohjaajan neuvottomaan käsien levittelyyn. Sama metodi, jolla sheltit ovat tunnistusnoudon opetelleet, ei tuntunut istuvan Visalle sitten millään, missään ikävaiheessa eikä toistomäärän kasvattamisellakaan saatu selviä tuloksia. Tänäkin syksynä aloitin jälleen uudelleen samalla tavalla, haaveena joskus vihdoin mennä voittajaluokan tokoilua kokeilemaan. Tulos oli ennestään tuttu; kelpie etsii ruohon alle piilotettua omaa kapulaa vieraiden kapuloiden kasan takaa vaivatta, mutta etsinnän jatkuessa pidempään se toteaa parhaaksi vaihtoehdoksi olla kovin kiltti ja tuoda kiireen vilkkaa lähimmän silmiin osuvan kapulan.

Kieltämättä terävä huomio "tekniseltä tuelta" osui oikeaan; treenaamattomuudella saattaa olla ratkaiseva osa liikkeen etenemisessä, jännä sinänsä. Viime sunnuntaina ryhdistäydyin ja tempaisin tunnarihärkää sarvista tavoitteena vihdoin taltuttaa se. Sunnuntai-iltana aloitettiin tunnarin tuhertaminen parvekkeella niinkin naurettavalla tavalla kuin apunameja käyttäen, mutta niin vaan Vispi teki tiistaina kokeenomaisen tunnarin useasti peräkkäin virheettä! Lupasin antaa Samille julkista kehua eteenpäin potkimisesta namien pois jättämisen suhteen ja onhan meillä ollut liikkurikin omasta takaa käytössä. Eilen tehtiin ensimmäistä kertaa tätä tunnariversiota muualla kuin parvekkeella ja yhtä hienosti pelasi liike treenihallin pihallakin toteutettuna! :))

Tällä viikolla ollaankin keskitytty pääasiassa tunnarissa etenemiseen sekä tehty pari kertaa agilityä. Visan keppimörkö selätettiin hyvin ripeästi ohjaajan korjattua päänsä ja antaessa koiran olla edelleen yhtä pätevä kuin aina ennenkin. Vaan muuten ohjaaja on ollutkin luokattoman huono... Sunnuntain treenistä lähtien ohjaaja on ollut luvattoman laiska, miettinyt treenin huonosti ja ollut kuin mikäkin räsynukke ohjauksiensa kanssa. Toivottavasti tänään löydettäisiin ryhtiä menoon vaikka vähän väkisin.

Nobody can go back and start a new beginning, but anyone can start today and make a new ending.

2012-01-09T13:42:00.005+02:00

Uutta vuotta on eletty jo viikko, josko sille olisi nyt jo aika kasata jotain tavoitteita ja haaveita. Menneitä vuosia miettiessäni katselin blogia vuoteen 2008 ja samalla kolusin läpi ulkoisia kovalevyjä videoita etsien. Totesin suureksi surukseni, että Visan olennaisia videoita on jossain totaalisen hukassa enkä fiksuna tyttönä niitä ole Youtubessakaan pitänyt. :( Mikään ei ole niin kurjaa kun hukata muistoja ajasta, jota ei saa takaisin.

Tein myös toisen huomion; voi tuska kuinka olenkaan ollut julma tuota kelpieparkaa kohtaan. Nappula on ollut ihan luonnonlahja ja Sudenpentujen mallioppilas, vaan ei, ohjaaja on ollut parantumaton nillittäjä pientä hienoa koiraansa kohtaan - ja toinen on ollut vasta ihan lapsi! Nyt noita tuon ajan virheitä saa korjata ja kantaa mukanaan... Voisin syyttää itseni lisäksi myös Kannuksen "ilmastoa", mutta ei se asiaa paranna. Siitä pääsemmekin tämän vuoden päätavoitteeseen: olla hyvä ohjaaja, joka ainoa päivä.

Maalataan tälle vuodelle kehitystavoitteet ja tuloshaaveet, jotta matka ei unohtuisi tuloksen tavoittelun varjoon, kuten monena muuna vuonna on käynyt ja siksi tätä itsekeitettyä kuravettä on juotava edelleen ajoittain. Suurimmat tavoitteet asetetaan ohjaajan kehittymiselle, koirien osaaminen lisääntyy ja pääsee oikeuksiinsa kyllä, kunhan ohjaaja pysyy paketissa.

Ohjaaja

- positiivinen ajattelu!!

- koiria kohtaan reilu ja hyvä ohjaaminen/kouluttaminen, koirien arvostaminen sellaisina kun ne ovat

- ajatusten(hermojen)hallinnan kehittyminen, kisaamistaitojen kehittyminen

Visa

- terveenä pysyminen!

agility

- kehittyminen teknisessä osaamisessa ja luottaminen siihen!

- parempi yhteistyö

- vakioida ehjät, nopeat ja onnistuneet suoritukset -> tulostason ja -varmuuden paraneminen

- osallistuminen sm-kisoihin ja mm-karsintoihin, pääsy finaaliradalla / sunnuntaille

- AVA ja 2x H-sert

jälki

- järkevä, suunniteltu ja ahkera treenaaminen

- koiran osaamistason parantaminen niin metsässä kuin pellolla, tavoitteena itsevarma, huolellinen ja kestävä jälkikoira

- esineruudun oikean ilmeen vakioiminen ja osaamisen lisääminen

- kokeenomaisten suoritusten säännöllinen tekeminen ja onnistuminen niissä

- kilpaileminen erikoisjäljellä

- JK2, koulutuksen etenemisestä riippuen voi-kokeeseen osallistuminen

toko/tottis

- suunnitelmallinen, reilu ja positiivinen treenaaminen

- teknisen osaamisen lisääminen ja vahvistaminen

- kokeenomaisten suoritusten säännöllinen tekeminen, koerutiinit ja vireen vakioiminen

- VOI1

- ehjät, teknisesti hyvät ja etenkin hyvävireiset/-ilmeiset tottissuoritukset

Kuje

- nousu 3lk.

- kohtuusäännöllinen treenaaminen agilityssä ja tokossa

- terveenä pysyminen, erityisesti mahan osalta

Mino

-terveenä, iloisena ja suloisena mummokoirana elely, mielenvirkistyspuuhat ja keuhkojen tilanteen hyvänä pysyminen

Vuoden päätavoite on olla aktiivinen, kehittyvä, hyvän suhteen koiriinsa omaava ja positiivinen koiraharrastaja! Tässä muutama osuva ja uppoava mietelause, joihin varmasti on syytä palata vuoden mittaan motivaatiota ja perspektiiviä hakemaan.

"If you realized how powerful your thoughts are, you would never think a negative thought."

"Do not spoil what you have by desiring what you have not; remember that what you now have was once among the things you only hoped for."

“What seems to us as bitter trials are often blessings in disguise”

“Try and fail, but don't fail to try.”

“Optimism is the faith that leads to achievement. Nothing can be done without hope and confidence.”

“Pessimism leads to weakness, optimism to power.”

“Optimism is essential to achievement and it is also the foundation of courage and true progress.”

There are no failures - just experiences and your reactions to them.

2012-01-08T22:03:00.002+02:00

Olen ihan kone pitämään asioita rästissä - ja saamaan siitä sitten ahdistuksen aikaan. Näköjään rästittämisen laajentaminen myös blogimaailmaan kävi oikein helposti, kun tämän vuoden tavoitteet roikkuvat... Mutta käydään nyt ensin viime viikkojen tapahtumia läpi.

Joulunalusviikolla ei suuremmin treenattu enää Korkeavireen agilitytreenin jälkeen, vain pientä puuhaa kotona. Lenkkejä kyllä käytiin kaikenmaailman kakunleipomisten ja paketointien lomassa sopivasti, jotta jouluna sai mättää evästä napa liitoksistaa naristen. :) Pohjanmaakaan ei tarjoillut meille sen talvisempia maisemia, kuten huomata saattaa.

Sitten kun sitä lunta löytyi peltopalasen verran, riemussa ei pysynyt kamerakaan mukana iltapäivän hämärässä...

Vuoden viimeinen viikko oli yhtä agilityä, mikäs sen mahtavampi ja maireampi lopetus agilitypainotteiselle vuodelle! Kolme treenikertaa hyvässä ja tarkkasilmäisessä seurassa tekivät oikein hyvää, viikon anti oppimiselle oli iso. Vaikka sitä mieletöntä flow-tunnetta saa meidän menosta vielä etsiä, passaa minulle itsetunnon nostamiseen myös nollantekotreeni - onnistuttiin tekemään jopa 2 nollaa peräkkäin. Treenien saatossa löydettiin harvinaislaatuinen ilmiö: keppien sisäänvientitapa, jota en ole koskaan ennen keksinyt kokeilla - ja sehän toimi! Myös kontaktit olivat pääosin aivan liipasimen nopeita ja hyviä.
Agilityn lisäksi ehdittiin treenata tokoa ja voi kuinka iloinen ja aktiivinen partiopoika Vispi olikaan, oli todella ilo tehdä sen kanssa. Tekee meille molemmille henkisesti oikein hyvää hitusen huijata treeneihin lisää iloa toteuttamalla ne agilitytreenien toimiessa häiriönä tai vähintään agilityyn liittyvässä hallissa... ;)

Onni agilityn suhteen ei valitettavasti kantanut kisoihin saakka; paluu parin kuukauden kisatauolta vuoden ensimmäisenä päivänä antoi karun kuvan siitä, mitä on viime aikoina vahvistettu ja miten ohjaajan kisajäätyminen yhä edelleen tulee takaisin taukojen jälkeen. Ne kontaktit tosiaan olivat liipasimella, puomilla Visa valahti pois ilman lupaa ohjaajan liikkeen mukaan. Kuulemma pitäisi olla tyytyväinen hyviin osiin radoista, niitä ei vain ole kovin montaa.

Vuoden ensimmäinen viikko on jatkettu ahkeraa treenaamista. Vuorossa oli toko ja tottis, kohteena Kouvola kahteen otteeseen ja takuuhyvä seura! Tehtiin kokeenomaista, joka sujui yli odotuksieni, joskin paljon on vielä tekemistä, jotta kelpie muistaa pysyä rentona eikä suotta murehtia ohjaajan tyytyväisyydestä. Paljon hyvää ja kehitystäkin nähtiin onneksi näissä treeneissä, sekä tekniikan että vireen osalta. Toki meidän oli pakko ihan hitusen tehdä agilityä, kun kerran esteet esillä olivat. Myös Kuje pääsi puuhaamaan, tosin treenin aiheena ollut metallihyppynouto ei varsinaisesti aiheuttanut riemastusta. :)

Loppuviikkoon on mahtunut muun muassa Evolla lenkkeilyä oikein kivassa säässä, Visan keppien rikkominen ja sitä seurannut korjaaminen. Kyllä, onnistuin siinä taas, isoin peikko pääsi karkuun sängyn alta. "Vähän" väärässä kohtaa aivan turha hermojen menetys jo hieman väsyneelle ja muurin potkimisen korjaamiseksi tehdyistä toistoista kuormittuneelle koiralle - tsädääm - kepit on rikki! Onneksi reseptinä tähänkin vaivaan on rakkaus, ohjaaja pistää pipon pakkasen puolelle ja on objektiivinen, eikä ensi kerralla muuten varmasti huomauta koiraa hämyputkeen sujahtamisesta keppien sijaan, etenkin kun ihan itse sen sinne kartturoi.
Kuje halusi todistella olevansa vähintään yhtä varteenotettava menijä kuin kelpie; herrakoira päätti omatoimisesti ponkaista 60cm hypyn ja kaupan päälle maxi-muurin minun nostaessani esteitä Kujeen treenin jäljiltä takaisin maxikorkeuksiin... Ihan pätevä Kuukula olikin, joskin teknisesti vähän... huoleton. Mutta yritys ja into ratkaisee!

Tämän päivän napakka pakkanen yllätti lenkkeilijät, itselleni muistin laittaa jopa pipon ja villapaidan normaalin varustuksen lisäksi, vaan pojat joutuivat "nakuilemaan" - Visa teki varmaan tuplalenkin rynnistellen hirvenjälkien perässä ja ihan vain kylmää karkuun, Kuje murjotti jääpaakkuisia tassuja ja shelttiseuran puutetta.

Being happy doesn’t mean everything is perfect. It means you have decided to look beyond the imperfections.

2012-01-02T17:37:00.003+02:00

Uuden vuoden puolella ollaan. Kaikki mahdollisuudet taas auki, pöytä puhdas ja tilastot tyhjillään. Tai no ei aivan, johan me eilen aloitettiin vuoden agilitykisailut vähemmän mairittelevilla suorituksilla, kahden kuukauden kisatauko näkyi niin ohjaajassa kuin koirassakin. Mutta tästä se lähtee, vuosi 2012.

Monet tutut ja ystävät ovat jo analysoineet kuluneen vuoden hienoilla, hyvin kirjoitetuilla teksteillä blogeihinsa. On mahtavaa lukea tunnelatauksella tehtyjä muisteloita kuluneesta vuodesta. Meille vuosi ei tarjoillut tuloksia, mutta oppia ja kehitystä ehkä sitäkin enemmän.

Tammikuussa lähdettiin uuden seuran lisenssillä kisaamaan innolla kolmosluokkien ihmeelliseen maailmaan. Nöyrällä mielellä oltiin liikkeellä, mutta silti tultiin lujaa vähäisistäkin luuloista alas niin kisoissa kuin ohjatuissa treeneissäkin. Onni onnettomuudessa, meille sattui koko vuodelle erinomainen kouluttaja! Vetokoiralajit olivat kuukauden huvitus uuden vyön myötä.

Helmikuussa kisattiin lisää ja alettiin nähdä jo onnistuineita, ehjempiä ja teknisesti kohtuullisia suorituksia! Etenkin kontakteihin ja keppeihin olin tyytyväinen. Pakkanen varjosti treenaamista (2 viikon tauko agilitystä) ja lenkkeilyä, samoin ohjaajan sitkeä flunssa. Kuje oksenteli sappea..

Maaliskuussa Kujeen mahalaukku tähystettiin, diagnoosina mahalaukun lymfosytäärinen gastriitti, johon liittyy rauhasten atrofia. Minun huoleni Kujeesta ja osaamattomuuteni ohjaajana näkyi Visan tottisten vireessä, joista ahdisteltiin. Agilityä treenattin ahkerasti ja nautittiin kevättalvesta lenkkeillen paljon.

Huhtikuussa palattiin kisaamaan agilityä 3 startin verran ja käytiin Turussa kelpiekierroksella. Kaikki koirat viettivät syntymäpäiviään; Mino 8v., Kuje 6v. ja Visa 3v. Esineruutukausi startattiin hyvässä hengessä.

Toukokuun aikana käytiin kisaamassa 5 starttia, avattiin jälkikausi hienoilla suorituksilla ja jatkettiin esineruutua. Tyytyväisyyden puutetta Visan kanssa näkyi tosin jokaisessa lajissa... Pojat pulahtelivat uimaan onnessaan ja retkeilimme Taruksella. Aktiivisuus alkoi näkyä lenkkimääristä treeneihin saakka. Visa kävi luonnetestissä hyvällä tuloksella, joskin koulutus näkyi koirassa ja jättishipperke puuhkassaan leikki huomattavasti normaalia huonommin.

Kesätöiden alettua kesäkuun alussa alkoivat viikot toistaa toisiaan aina heinäkuulle saakka. Agility jäi kesätauolle ohjattujen treenien osalta, enkä minä pyrkinyt arvokisoihin kuin joukkueSM-kisaan käväisemään - treenattiin siis hyvin laiskasti. Sitäkin enemmän tehtiin töitä maastossa, juostiin, pyöräiltiin ja erityisen paljon uitiin! Kesäkuun helteessä Visa kävi kokeilemassa avoimen luokan jälkikoetta sillä seurauksella, että ohjaaja menetti luottamuksensa jälkikoiraansa ja passivoitui sekä ahdistui jäljen osalta loppukesäksi... Pettymysten käsittelyä ei tähän malliin ole asennettu kovin hyvin. Maiskis-kasvattien kanssa leireillessä saatiin ulkopuolisen kouluttajan näkemys meidän peltojäljen tilasta ja päästiin hakumetsään haikailemaan säännöllisen treenaamisen mahdollisuutta.

Elokuu sai meidät ryhdistäytymään, agilityssä alettiin tehdä töitä uuden kauden innolla ja kisoissakin käytiin hakemassa ensimmäinen A-serti. Visa kävi myös epiksissä, teki tottista, esineitä ja agilityä ahkeraan. Kuje puuhaili mukana ja etsiskeli sopivaa lääkitystä sekä ruokavaliota.

Syyskuussa tuli Kujeenkin vuoro loistaa! Nastolan hienoista radoista riemastuneena ilmoitin Kujeen toiseenkin kisapäivään, jäätiin yhtä nollaa vaille kolmosluokkalaisiksi niiden jäljiltä. Juoksemista jatkettiin reippaina ja muutenkin lenkkeiltiin hyvin. Visa kisasi 6 starttia saaden niiden joukosta toisenkin A-sertin. Seuran valmennusryhmällä oli ensimmäinen koulutuskerta vierailevan kouluttajan opissa.

Lokakuu oli jälleen Kujeelle ilon kuukausi, se sai vihdoin oman treeniryhmän, joskin vain yhden kurssin ajaksi. :) Kovilla odotuksilla ja toiveilla kisattiin taas pari starttia, vaan viimeinen nolla antaa odottaa itseään. Agilityn osalta myös Visa kisasi yhden kisapäivän verran, treenasi vielä vähän jälkeä kauden päätteeksi Outi Hermiön jälkikoulutuksen innoittamana ja tottiksessa meidän yhteistyö alkoi asettua uomiinsa. Tässäkin kuussa käytiin valmennusryhmän kautta koulutuksessa ja lenkkeiltiin runsaasti, vaellusmittaisiakin kävelyjä.

Marraskuussa ei kisattu lainkaan, mutta treenattiin sitäkin ahkerammin agilityä ja tokoa. Molemmissa lajeissa alkaa olla todella hauskaa tehdä töitä Kiesin kanssa, mikä pääsi näkymään myös valmennusryhmän koulutuksessa ja toisessa "koulutuksessa". Visa kävi uudelleen kuvattavana selästään ja samalla silmäpeilauksessa, terveenä edelleen.

Joulukuu alkoi olla aikamoista leppoistamista; kisoja ei käyty ja lenkkeilykin laiskistui kurjien säiden vuoksi, syytin kouluakin kiireestä. Agilityä ei tehty yhtä paljon kun muina syksyn kuukausina, mutta laatu taisi korvata määrän; valmennusryhmän treeni oli oikein innostava, samoin viimeisen viikon kimppatreenit. Tottis luisti kuin itsestään ihastuttavalla ilmeellä!

Kaikenkaikkiaan vuoden agilitykisatilastot näyttävät tältä:

Visa
agilitystartteja 29
nollia 8 (27,5%), sijoituksilla 3x1., loput 8 parhaan joukossa.
Vuoden 2010 nollaprosentti oli 30,4... Hups.

Kuje
6 starttia
2 nollaa (33,3%).

Vuoden alussa kaavailin tavoitteeksi Visan kanssa yhteisymmärryksen löytymisen, "tasaantumisen". Keväällä ja kesällä nähtiin vilauksia tästä seesteisestä tilasta, hyvästä suhteesta, mutta aina jotenkin sain paineita kasattuani pilattua sen etenkin tottiskentällä, välillä kovinkin huonoksi. Nyt se tuntuu löytyneen, monta syyskuukautta on ollut hyvä fiilis Vispin kanssa. Iso kiitos tästä henkisestä kasvusta kuuluu Minnalle, joka on jaksanut tuputtaa oikeita, positiivisia ja rakentavia ajatuksia minulle. Vuoden aikana on ehtinyt valjeta, kuinka mielettömän hieno koira minulla on, monessa mielessä. On vaikeaa osata olla sen ja sen luottamuksen arvoinen. Visa on kuin ajatus, minun kolmas käteni, kun vaan muistan tosissani tykätä siitä joka hetki. Koira, joka toteuttaa aivan kaiken, jos vain muistan sanoa sille, että luotan sen osaavan ja pystyvän. Menee ihan siirapiksi, mutta nyt on vain niin hyvä olla Vispin kanssa, niin kentällä kuin kotonakin. :)

Agilityä kaavailin meille vuoden lajiksi. Seuranvaihdos on vienyt meitä osaltaan eteenpäin huimasti erilaisten mahdollisuuksien lisääntyessä ja treeniseuran siivittämänä. Vaikka kesän arvokisoihin ei tuloksia kasattu, oli jo keväällä menossa oikeanlaista tekemisen meininkiä ja (uskallanko sanoa sen ääneen..) osaamistakin. Kesän tauko taisi tehdä hyvää, sillä syksyn mittaan koen kehityksen vain parantuneen. Sen verran moni on sanonut, että meissä on ainesta, että alan itsekin pikkuhiljaa uskoa siihen. Silti minusta on ihan järjetöntä ja uskomatonta, miten meidän räpellyksestä joku voi nähdä jotain hyvää, uskoa meihin ja jaksaa aina vain kannustaa, opastaa ja tsempata, silloinkin kun minä en luota mihinkään ja teen kaiken 5 kertaa peräkkäin ihan väärin. Olen todella iloinen, että olen saanut vuoden aikana kohdata moisia ihmisiä ja jatkaa yhteistyötä vielä tänäkin vuonna. :)

Pivoilin meille sertien metsästystä, perähikiältä viimeistään, vaan niitä tulikin yllättävän helpolla kaksin kappalein agilityradoilta. Hyppyratanollat ovat aika kiven alla, mutta lämmittäähän tämä yksikin valiokello jo. Koulutuksellisia tavoitteita saavutettiin keppien ja kontaktien suoritusvarmuudessa, opittiin teknisesti taitavammiksi ja saatiin se avainasia, yhteistyö, ajoittain jopa hyväksi.

Jäljellä haaveilin vähän liikoja, etenkin kun ohjaaja on kykenemätön kasaamaan itsensä yhden epäonnistuneen kokeen jälkeen ja pilaa kriisillään koko kauden olemalla treenaamatta tai treenaamalla väärin. Onneksi Visan janat olivat erinomaisia läpi vuoden ja pellolla jälki kulki ehdottoman hienosti joka kerta, mutta metsässä menoa ja koulutustapaa muutettiin - heikommanlaisin tuloksin. Tällä tiellä on kuitenkin pysyttävä, mikäli mielii saada metsäjäljestä toimivan, sinne eivät sovi samat säännöt kuin pellolle. Erikoisjälkikokeisiin yritin ilmoittaa meitä, mutta jäimme tällä kertaa ilman koepaikkaa.

Esineruudun onnistuin epäjohdonmukaisuudella, liialla vaatimisella, paineella ja silkalla epäreiluudella rikkomaan kesän aikana. Välillä tehtiin ihan onnistuneitakin treenejä, mutta eihän minulle mikään riittänyt kesäkauden kaaoksessa. Onneksi viimeisten treenien perusteella Visan ajatus ruudusta on korjattavissa suhteellisen helposti, ohjaaja vaan pitää pinkit lasit silmillä ja pipon kylmänä.

Kuje tavoitteli tekemään pääsemistä. Puuhastelun puolelle Muhku-paran treenimäärä jäi, miten olenkin niin julma pientä, maailman hauskinta koiraa kohtaan. Kujeen vuotta varjosti mahan sairauden kanssa pelaaminen lääkityksineen ja erityisruokintoineen. Nyt on löydetty toimiva, helppohoitoinen tapa elää sairauden kanssa ja onnekseni Kujeen lääke ei ole dobingsäännöissä mainittu. Kuje on tokoillut sarjamuotoisesti, aina yhtä innokkaana. Omatoimitreenipainotteinen agilityvuosi huipentui ikiomaan treeniryhmään ja oikein onnistuneita kisasuorituksiakin tehtiin! Kolmosiin nouseminen ei toteutunut, eihän me kisattukaan kuin hassut 6 starttia, mutta kauas ei jääty.

Kuten huomata saattaa, tuloksilla ei röyhennellä vuoden 2011 osalta lainkaan, vaan ylpeyden aihe on jossain muualla. Minun on vaikea sanoa tätä julkisesti, mutta minusta me ollaan kehitytty, ihan oikeasti tultu paremmiksi. Opittu lajikohtaisi teknisiä asioita ja kouluttamista, kisaamista, mutta kaikkein eniten kehitystä on tapahtunut ohjaajan pään sisällä. Positiivisuuspistokset alkavat ilmeisesti tehota, kun osaan jatkaa hymyilyä, vaikkei aina suju lähellekään hienosti. Ei tällä tiellä voi päästä eteenpäin, jos on aina tyytymätön ja pettymyksistä toipuminen vie kuukausia. On pakko luottaa itseensä edes sen verran, että tietää pystyvänsä nousemaan sieltä kurasta, kunhan tehdään töitä hyvin ja yhdessä. Olen oppinut olemaan armollisempi niin koirille kuin itsellenikin, näkemään risukasan läpi ja nauttimaan jokaisesta treenistä. Vuoteen on mahtunut todella kurjiakin treenejä, joissa olen ollut kärttyinen kaikesta, mutta niistä ollaan päästy eroon ja alettu nauttimaan matkasta kohti tavoitteita. Ollaan päästy sen tärkeimmän, tekemisestä nauttimisen äärelle. Siitä se motivaatio, oppiminen ja ehkä lopulta onnistuminenkin on tehty.

A dream come true

2011-12-23T19:19:00.000+02:00

Väsytystaistelu autonvaihdosta on voitettu! :)

Parin tunnin päästä startataan Passat kohti pohjanmaata joulunviettoa varten. Sääsedät lupailivat sekä meno- että paluumatkalle keljua keliä, mutta mistäpä minä en hymyillen ajaisi läpi päästyäni farmarin rattiin :) Pojille on kevytmetallihäkki takakontissa hienolla hupulla ja tehokkailla suojasysteemeillä alustettuna. Kiinteä häkki on hakusessa, ellei kepo innostu nikkaroimaan ihan omaa tuotantoa...

Jouluntoivotuksia lukijoille, me palaamme agilityn pariin heti tiistaina ja pian pitäisi vuottakin ruotia..

If you don't fail now and again, it's a sign you're playing it safe.

2011-12-19T19:01:00.001+02:00

Loppuviikon aikana muumitettiin kurjan sään takia lepopäivä perjantaille, vaan lauantaina oli tositoimia luvassa agilityvalmennuksen parissa ja sunnuntai tyhjennettiin päätä räntäsateessa metsälenkillä.

Teemu Linna aloitti treenin astetta avartavammalla käytännön harjoitteella, jossa lävähti kasvoille aika kirkkaasti oman keskittymisen ja panostuksen määrä kyseiseen treeniin. Itse en harjoitusta ehtinyt joutua suorittamaan, mutta voin myöntää, että harjoitteen onnistuneesti loppuun vieminen ei välttämättä olisi ollut läpihuutojuttu. Yhtä tyhjentävänä jatkui loppu teoriaosuus, jonka aikana ehdittiin pohtia yleisesti treenaamista, tavoitteden asettelua ja agilityn ajatusmaailmaa yleensä. Puhetta kuunnellessani nousi mieleen ajatus, joka oli joskus Minon aktiivivuosina mielessä: tätä mä haluun, tässä me ollaan vielä joku päivä hyviä. En voi olla myöntämättä, kuinka paljon odotan kahta seuraavaa treenikertaa tämän kouluttajan opastuksessa, niin paljon tapahtui pään sisällä kehitystä sekä teorian että itse treenin aikana.

Treenattava rata oli hyvin mentävissä ja tietyt tekniikat toistuivat useammassa kohdassa. Lopulta räpiköitiin rata aina loppuun saakka, joskin mulla hajosi keskittyminen toisen treenisetin lopussa aika pahasti, kun aikataulusta kiinni pitävä kello soi. Saatiin koirakkona paljon kehuja; minä liikun kuulemma kuin urheilutaustainen (hah), yhteistyö toimii hienosti ja tekninen osaaminen on hyvällä tasolla. Ulkopuolisen kouluttajan kommentit sekä treenissä onnistuminen ja kehittyminen tsemppasivat kovasti ja antoivat uskoa, että kyllä meistä vielä jotain tulee, että ollaan oikealla tiellä tekemässä töitä.

Tänään käytiin Emilian kanssa treenaamassa vähän lisää agilityä. Treenin lopuksi halusin vaikka väkisin tehdä radan kokonaan. Melko väkinäiseksi se yrittäminen menikin, mutta onnistuminen oli sitäkin makeampaa, me pystyttiin siihen hapot jaloissakin! Näitä pitäisi tehdä paljon enemmän; tekniset suoritukset me osataan sopivissa pätkissä, vaan se kokonaisuus, keskittyminen, rytmin pitäminen ja loppuun asti täysillä tekeminen..

Being the way that you are is enough. Everyone else in the room can see it, everyone else but you.

2011-12-15T23:49:00.004+02:00

Alkuviikko on ollut aikamoista lusmuilua kovin kurjiksi kehittyneiden säiden takia. Mikään pakkanen tai tuuli haittaa, mutta tämä jäinen, kurainen, loskainen harmaus... Sohva on aika mukava paikka, meidän kaikkien kolmen mielestä. Minä sain rämmittyä koulun puolesta syyslukukauden päätökseen ja sähköhoidon tentit on suoritettu kunnialla, siis lomaa kohti!

Onneksi Minna & Julle vierailivat meillä parin päivän ajan tuomassa tekemisen makua, ehdittiin katsoa Visan tottista pari kertaa. Väkisinkin on myönnettävä, että kehitystä on tapahtunut etenkin ohjaajan päässä. Koira ei ole vieläkään täydellinen, mutta ohjaaja osaa kestää sen ja sitä myötä ollaan kehitytty. Vaikka painetta kasaantuu ja virheitäkin nähtiin, kumpikaan ei revi pelipöksyjään tai kuplaudu omaan ahdistukseensa toisesta osapuolesta, vaan tekeminen jatkuu ja jopa korjaantuu paremmaksi toistojen ja sopivien virenosteiden kautta. Myös uusia teknisiä opeteltavia asioita niin ohjaamiseen kuin liikkeiden ilmeen hienosäätöönkin keksittiin. Tässä kovin lyhykäiset makupalat tällä kertaa vaan seuruusta, kameran akku sanoi sopimuksen irti turhan äkkiä...

One's destination is never a place but rather a new way of looking at things.

2011-12-12T21:48:00.001+02:00

Ihan joka päivä ei muista olla iloinen siitä, että omistaa koiria. Joku voisi luulla, että niinä vuoden kamalimpina sade-, myrskyämis-, pakkas- ja loskasoosipäivinä olisi kurjaa, mutta siihen on jo 11 vuodessa tottunut. Samoin ajoittaiset suoliston vähemmän edustavat tuotokset ovat valitettavaa peruskuraa koiranomistamisen uralla. Kujeen vatsaongelma tuntui sappioksennuksien aikaan kurjalta, vaan sitä ei voi verrata läheskään pahimpiin hoidon aikaisin puklauksiin. Voin kertoa, että hyvin mahalaukussa muhinut kala- tai lihavelli vatsahappojen siivittämänä ei ulos tullessaan ole vielä löytänyt voittajaansa hajussa... Vaan vieläkään en ole oppinut, että lakanoita EI vaihdeta samana päivänä kun Kuje saa Visan rustoluun kovimman kohdan kalutakseen, jotta hampaat pysyvät kunnossa. Ellen julmasti pidä Kuukulaa häkissä koko yötä, saa jossain vaiheessa iltaa tai yötä siivota limat sängystään ja vaihtaa lakanat.

Tuhmaturkis haukkuilmaisee. Kuva Minna Uurainen.

Kujetta voidaan kiittää myös auton kevythäkin uusiutuvuudesta. Edellinen häkki koki tiensä pään sheltin hampaiden saattelemana, tämä nykyinen kesti pitkään ennen ensimmäistä repeämäänsä. Kun paikaksi laitettiin suloinen farkkusydän, Kuje jätti verkon rauhaan ja sovelsi uuden tavan osoittaa mieltään muiden treenaamaan pääsyä kohtaan. Lassiehan kiipeää lähes koko takapenkin pituisen häkin päälle ja räyhää sieltä! Kuje kun ei ole erityisen motorisesti lahjakas, haluaisin nähdä tämän akropatian... Tämä hattuhyllytemppu olisi ollut ihan harmiton, ellei siihen olisi liittynyt häkin repimistä. Kuje on jokaisen häkkimatsinsa seurauksena saanut kirsun päällisen ruvelle. Kun sheltti päättää repiä häkin verkkoa ja vetoketjua päästäkseen ulos, on reikä kirsussa siinä määrin suuri, että sillä sotkee tehokkaasti mukavan kokoisen siivun auton katon verhoilua siellä häkin päällä keikkuessa... Kyllä, minä ja etenkin Sami kiittää. Audin tie käy sisäpesuun loppuviikosta. Tuhmat turkikset eivät saa joululahjoja, vaan porttikiellon treeneihin ilman avustajaa joka pitelee arvon hirmupetoa kaukana auton verhoilusta ja kevythäkistä.

Visa puolestaan kerää pisteitä olemalla mitä vaivattomin arkikoira. Se on aina ollut helppo, pennusta saakka, mutta nyt aikuisena Keesi lähentelee joskus ajatusten lukijaa tai vähintään oikeaa kättäni. Kun Vispi joskus tulee pappakoiran ikään, sille ei varmaan tarvitse enää puhuakaan ja silti ymmärrys pelaa.

Pieni totinen Vis <3

Kaikkein tarpeellisinta on Visan osaama luopuminen, johon luotan 98 prosenttisesti: Vispi tulee kertomaan minulle nähdessään jotakin eläimistä autoihin. Minokin osaa tulla kertomaan hiekkatietä kävellessä lähestyvästä autosta kuullessaan sen äänen selän takaa, vaan Visa vetää kätevyydessään vielä vähän pidemmän korren. Aamuinen lehdenhaku eteisestä on arkisin apukeino ja aina yhtä hauska kelpien mielestä.
Viimeksi tänään en jaksanut luottaa koiran olevan tosissaan, kun se kipitti häntä tötteröllä kertomaan näkemästään. Vaan niin sieltä pimeästä metsästä erottui 3 heijastinloimitettua hevosta ratsastajineen! Visa on luopunut jopa 15 metrin päässä seisseestä hirvestä, mokoma kaupunkikoira. Nykyisin luonnoneläimistä luopuminen omatoimisesti on haastavampaa, kiitos syksyisten kanalinnustusten... Kelpien monitoimikoiraominaisuus on laajentunut myös metsästykseen; vaihtelevalla menestyksellä Vispi etsii, "seisoo", ajaa lentoon ja haukkuu puuhun kanalintuja. Yhtäkään saalista ei olla saatu (kröhöm haulikon haltijalle..), vaan mitä hauskimpia tilanteita sitäkin enemmän, kun kelpie kovin topakkana etsii liian kimeästä haukusta karanneen metson kerta toisensa jälkeen, myös puusta. Onneksi Visa kohtuuhyvin erottelee, koska saa "metsästää" ja koska ollaan kaupunkimetsissä siivosti lenkillä - tosin silloinkin pitää linnut vähintään osoittaa minulle.

Sunnuntai ja hidas sää.

2011-12-11T22:22:00.000+02:00

Kun Mino on meillä nyt hetken käymässä, kerrotaan senkin kuulumisia! Minohan asuu nykyään äidilläni, on asunut jo reilusti puolitoista vuotta. Podin pitkään huonoa omaatuntoa Maknustin "hylkäämisestä" ja eläkekotiin siirtämisestä, vaikka syyt olivat järkeenkäypiä. Mino ja Visa eivät ole oikein soveltuvat yhteiseloon. Visa on fyysisesti piittaamaton koira; sen mielestä on ihan ok ryysiä ovenkarmit kaulassa vessasta pois tassujen kuivauksen jälkeen, hypätä polulla lenkkeillessä toisten ylitse täydessä vauhdissa ja puskea milloin minnekin esteistä välittämättä. Pidän siitä, se on kiva ominaisuus harrastuskoiralle, mutta 17kg älyvapaata kelpietä ja 5kg herkkää ja fyysisestä tilastaan arkaa shelttiä ei ole toimiva ratkaisu. Kerran käytiin lääkärissäkin varomattoman kelpin ja kilpikonnaksi yllättäen maastoutuvan sheltin yhteensattuman seurauksena, fysioterapioita en edes laske. Ei ole reilua Minolle joutua kolhituksi arjessa eikä toisaalta ole reilua painostaa ja huomautella Visaa elämään vähintään 2m turvavälillä shelteistä.

Onni on äiti, joka tarjoaa Minolle mitä parhaimman kodin, jossa Maknusti saa toteuttaa itseään rikkaimurina, lenkkeillä ja puuhastella sopivasti, pitää jöötä äidin arjessa ja eritoten nauttia rauhasta ainoana koirana. Omatuntoni on lakannut kolkuttelemasta, kun huomasin kuinka hyvä Minolla on olla ja näenhän sitä lähes viikottain.

Mutta ne Minon kuulumiset. Isovanhempani kyselevät, miten se Mino jakselee, käykö se enää lenkeilläkään. Kun tätä kolmikkoa katselee, Maknu on itseasiassa se kaikkein rasittavimman virkein vipeltäjä! 8,5 vuoden ikä ei jaloissa paina, eihän sen todellakaan pidäkään. Ainoa harmi on keuhkoista löytynyt tulehdukseen viittaava muutos, joka ei talttunut antibiooteilla. Kortisonia kokeillaan nyt pienenä kuurina, pidempiaikainen syöttö on vielä ehdoton ei kaikkien kurjien sivuongelmien vuoksi. Satunnaiset yskähdykset levossa eivät Minoa itseään haittaa, mutta on hyvä pysyä kartalla, mihin muutos etenee.

Nyt kun äitiä päästiin kehumaan, mainostetaan samalla pantatehtaan tuotteita. Kaksi satsia pantoja äiti jo on koirille loihtinut, tässä viimeisin sarja, jokaiselle itsensä näköinen merkki koristeena. :) Lisäksi Visan BOT, Kujeen Pomppa ja Visan pk-liivi ovat saaneet tuunauksensa. Pk-liivin kaavalla tehtiin molemmille pojille Bolt-elokuvan innoittamat heijastinliivit, superkoirat näkyvät pimeässä!

Pantakokoelma, arvaa mikä on kenenkin.

Visan superkoiraliivi.

Eilen räntäsateisessa metsässä mietin meidän koirien kiintymyssuhteita. Joidenkin rotujen piirissä puhutaan "yhden miehen koirista" tai voimakkaasti perheeseensä kiintyvistä koirista. Minulla on tässäkin suhteessa "kerää koko sarja" -kokoonpano.
Cami oli perhekoira, sille tärkeitä olivat niin minä ja äitini sekä mummolan väki. Minon rakkaus on vain kahden ihmisen kokoinen ja tykkäämistäänkin se osoittaa vain harvoille ja pihistellen annosteltuna, sille olennaista on vain minä ja äiti - tätä nykyä ehdottomasti jälkimmäiseen kallistuen. Mummolan väkeä Maknu ei ole koskaan ottanut omakseen, vaikka siellä on vietetty runsaasti aikaa ja töitä asian eteen on tehty. Sami saa joskus suuren kunnianosoituksen, kun Mak suvaitsee hypätä hänen syliinsä tai tulla rapsutettavaksi oma-aloitteisesti... Kuje taas on kotonaan missä vaan ja kenen kanssa vain, kunhan pehmeä peti, ruokaa ja leikkiseuraa löytyy. Sille on aivan sama olla hoidossa missä vaan ja puuhastella vailla huolen häivää kaikkien kanssa, ihme sosiaalipummi. Kuje kyllä pitää joistakin ihmisistä enemmän, mutta kukaan ei ole the ihminen, millään tapaa korvaamaton vaan tärkeämmät tutut vaan moikataan kahden hännänheilutuksen enemmistöllä.
Sitten on tapaus Visa, ultimaattinen mammanpoika. Visahan ei ole asunut äidin luona minun kanssani kuin elämänsä ensimmäisen kesän (ts. pikkupentuajan) ja loma-ajat, mutta voisi olettaa sen olevan siellä kuin kotonaan. Vaan ei, ilman minua hoitoon jäädessään Vispi-rukka makaa ensin ulkooven takana ja sitten siirtyy sheltti-mitoitettuun koppaan potemaan uhriuttaan. Vaikka Visa on kovin sosiaalinen (sikailija), sille on yksi olemassa enemmän kuin muut.

Tämä viikonloppu on mennyt aikalailla räntäsadetta pidellessä ja laiskotellessa. Jouluostokset ovat pientä taputtelua vaille valmiit, se oli tämän viikonlopun suurin saavutus. Joulumarkkinoiden massakausisijoituksia (eräs hullu maksoi fudgekojun hurmassaan aikamoisen summan lisäkiloista..) mässyttäessä on hyvä aloitella keskiviikkona häämöttävään joululomaan asennoituminen. Tosin töihin meinasin mennä ja kevään kurssien ennakkotehtävät pitävät huolen to do -listan pituudesta...

Kuten huomata saattaa, tämän ja edellisen postauksen kuvien laadussa on ero (lukuunottamatta Visan kuvaa). Pokkarin ja järkkärin mentävä ero tarkalleen ottaen. Olin kesällä äärimmäisen järkivapaa myydessäni kaikkien varoituksista huolimatta "käyttämättömyyden" vuoksi ensimmäisen järkkärini ja kuvittelin, että pokkarissa on ne samat ominaisuudet (sarjakuvaus jne.) nykyään. Pah. Powershot oli pettymys, vaikkakin paikallaan myös tähän talouteen. Nyt pistin viimeisetkin kesätöistä säästetyt rahat likoon äidin avustuksella ja hankin meille yhteisomistuskameraksi Canon 550Dn. Nyt on hyvä, tätä mä haluun, vielä parempi linssi ja sitten ollaan asian ytimessä. Koirat sen sijaan eivät olleet kovin riemuissaan kuullessaan jälleen sulkimen äänen, Kujeen ilme muistutti lähinnä samaa mutrua, jonka se esittää metallinoudon yhteydessä.

I will never win this game without you.

2011-12-09T21:45:00.002+02:00

Olen koettanut selostaa, kuinka meidän agilityssä on vielä rutkasti korjattavaa ja tehtävää, ennen kuin välineet sitä voivat parantaa. Mutta kun kesästä asti palvelleet Salomonin Speedcrossit (suosittelen niitäkin!) alkoivat olla loppuunjuostut ja muitakin kenkiä oli hankittava, päätin pistää elämän risaiseksi ja sortua. Nyt olen juossut 4 treeniä kahdella koiralla Inov8 X-talonit jalassa (kiitos vaan isälle joululahjasta!) ja kieltämättä ne ovat mahdottoman hyvät, innolla odotan erilaisille alustoille pääsyä!

Koirien kanssa ollaan puuhailtu aika hyvällä sykkeellä ja kunto-osuuskin kohtuullisessa kunnossa. Kujeen agility nyt soljuu omalla painollaan, pitäisi käydä hakemassa vielä yksi nolla kolmosiin nousuun... Ei mahdoton ajatus onneksi, ensi vuonna koetetaan. Tokon osalta Kuje on keskittynyt lähinnä metalliin, jonka onnistuin eräs kärsimätön ilta lähes pilaamaan, vaan nyt on jo edistystä näkyvissä.

Visa on tokoillut laajemmalla skaalalla. Yksittäin ja pareissa liikkeet sujuvat, mutta olen mahdottoman arka tekemään kestoa, siinähän voi vaikka vire laskea ja tulla virheitä... Tämä asenne heijastuu hienosti koiraankin, etenkin kun menen kokeenomaisessa liikeputkessa ihan kipsiin. Hurvittelua ja sosiaalista palkkausta vaan, pitäisi olla rohkeampi.
Agility tuntuu edelleen oikein hyvälle, eikä mitään isoja kriisejä olla kehitelty. Kovasti yritin tehdä ongelmaa Visan hyppäämisestä niistoissa ja takaakierroissa, joissa valssilla pitäisi saada koira korjaamaan hyppylinjansa, mutta onneksi kyseisessä treenissä oli S mukana. Järjen ääni lajin ulkopuolelta sai minut tajuamaan, ettei inttämäni teoria ollutkaan ehkä kaikkein fiksuin, joten jätämme moisen murheen sikseen ja keskitymme isompiin, todellisiin haasteisiin - niitä riittää ennen kymmenyksien halkomista! :)
Jäin miettimään Visan esineruudun tilaa ja päädyin tekemään vielä pari treeniä. Koiraparan ajatus koko ruudusta oli aivan väärä; epäreiluilla ja epäselvillä kriteereillä luodussa paineessa on hankala pitää nenä auki ja itseluottamus korkealla. Koska ongelma oli tuttu aiemmilta vuosilta (mitään en ole oppinut...), tiesin keinot käydä sen kimppuun. Jo yhden treenin aikana saatiin se tuttu, määrätietoinen maastokonekelpie esille. Lumi päätti sataa maahan heti seuraavana päivänä viimeisestä treenistä, mutta eipä se loska edelliselläkään korjausrupeamalla haitannut tahtia. Joululoman tullen pitäisi riittää aikaa mennä valoisalla metsiin, esinekuuri tiedossa!

Kuten kuvista näkyy, Visalla on ilmeisesti sinkin puutetta. Loppukesästä huomasin säilyttäneeni energiaruokaa kovin nerokkaasti keittiössä, valoisalla paikalla sillä seurauksella, että pohjalta nappulat olivat pilaantuneet. Visa oireili löysää vatsaa tuolloin, todennäköisesti ne ylemmätkään nappulat eivät kovin kuosissa olleet. Vaihdoin ruokaa pariinkin otteeseen ja sen seurauksena Vispin suolisto ei pysynytkään mukana muutoksissa. Nyt kun suolisto tuntuu tasaantuneen ja kykenevän imeyttämään ruuan kunnolla, pyritään sinkkilisän ja muiden vitamiinihässäköiden kanssa koettaa saada parannus tilanteeseen ja pelata mahdollisimman paljon raa-an ruuan voimalla. Kuivamuonavalinnan kanssa väännän vieläkin, miten lähes saman sisällön ruoka aiheuttaa hieman kevyempänä versiona gluteenioireita Visan kehoon... Fysioterapeutti vahvistakoon parin viikon päästä epäilyni tämän(kin) nappulan sopimattomuudesta.

Pohjanmaalla käydessä nautittiin pakkasaamupäivän näkymistä.

Tämän vuoden kisat on kisattu. Tupla jäi metsästettäväksi ensi vuoden puolelle, mutta en ole siitä vielä kovin huolissani. Ja toisaalta, jos sinne arvokisoihin on mitään järkeä mennä yrittämään niihin tavoitteisiin, joita olen asettanut hiljaa päässäni, ei yksi tuplanolla voi olla kompastuskivi, sen verran hyvään yhteistyöhön tulisi kyetä useammin kuin kerran tuurin saattelemana. Nyt olen osannut nauttia matkasta, toivottavasti sama motivaatio ja ilo kantaa kesään saakka!

You have everything you need. You won’t grow till you get down on your knees.

2011-11-23T21:46:00.002+02:00

Voin kertoa, että etenkään opiskelijana ei kannattaisi omata myös hataraa päätä. Menin nimittäin hävittämään Visan selkäkuvat, jotka otettiin virallisten lonkka- ja kyynärkuvien yhteydessä. Onneksi on armas sosiaalinen media ja siellä pelastava ystävä, jonka kautta järjestetyi äkkiseltään paikka joukkokuvaukseen mukaan. Tiistaina katsastettiin uudemman kerran Visan selkä kolmella otoksella ja edelleen näytti terveeltä, kaikkien kolisemisten jälkeenkin. Lisäksi Visan silmät peilattiin terveiksi.

Alkuviikkoon on mahtunut myös treenausta, agilityä ja tokoa. Kujeen elämän ensimmäinen ikioma agilityryhmä alkaa olla viimeisien kurssikertojen kohdalla, harmi niin. Minusta on ollut ajoittain turhauttavaa mennä treenaamaan vain Kujetta, sen kanssa kun tavoitteet eivät ole kummoiset, mutta joka tiistai jäähdyttelylenkillä pimeässä metsässä hymyilen niin hauskalle turkiseläimelle. Kuje jos kuka on terapiakoira kaikesta totisesta!
Visan kanssa alettiin viritellä ikuisuusprojekti-tunnaria. Haaveilin lähestyväni tätä jostain syystä niin hankalaa liikettä uudesta kuvakulmasta, vaan istuessani lattialla epätoivoisesti nauraen kelpielle, joka takapää sohvalla sätkien yrittää suorittaa etupäällään jälkikepin ilmaisua maassa oleville kapuloille singoten ne joka ilmansuuntaan sohiessaan, päätin palata tutun sorvin ääreen.
Kumma kyllä, tänäkin vuonna talven tullessa maastolajien treenimotivaationi pomppaa yli mittariston - onhan niin helppoa jossitella treenaavansa, mikäli vain olisi sula maa. Todella nerokasta tuhlata kesäkaudet "pitäisi"-ahdistumisen tuomaan saamattomuuteen ja talvella jossitella olemattomia tuloksia... Ehkä ensi kesänä olen jo parantanut tapani eikä Visan tulosrivi ole ikäisekseen enää niin onneton? Kelpie ei ainakaan pistä pahakseen lisää metsämeininkejä!

Blogin kirjoittaminen on raastavaa. Keskellä metsää lenkillä, bussissa tai tylsällä koulutunnilla tulee mieleen monta juttua, mistä voisi kirjoittaa. Sitten kun lopulta päädyn kirjoittamaan, kaikki on hukassa. Irtonaisia lauseita, joista saa muodostettua vain käsittämätöntä ajatuksenjuoksua.. Ehkä tämä tästä, harjoitus kuulemma tekee mestarin.

Take your passion and make it happen.

2011-11-20T17:51:00.000+02:00

Tämän aamuinen vilkaisu lämpömittariin oli poikkeuksellinen, tälle syksylle ensimmäinen laatuaan - mittarissa oli miinusviiva ennen numeroita! Miten hauskaa vihdoin pukea pipo ja kunnon villapaita päälle, eikä tarvinnut koirien tassuja pyyhkiä sisään tullessa. Saisiko koko talven tämmöistä -7, aurinkoa ja taivaalta ei tipu mitään? Hyväkivakiitos! Mä kestän sopivan kirpeän pakkasen ja pimeyden vielä jotenkin, kun se näillä leveyksillä on pakollista ja koiratkin nauttii siitä rapsakasta kelistä. Toki joka syksy ne tutut kaamosoireet iskee (aktiivisuustaso laskee nollaan ja ärsyyntymiskynnys nousee tappiin..), mutta kai sitä kerran vuoteen saa pitää lusmumman kauden. Jopa Visalle sopii lisääntynyt muumeilu sohvannurkassa, kunhan agilityt ja metsälenkit pyörii sopivan usein. Mutta se kura, pakkanen, liukkaus... Ei ei ei ei ei ei. Tänään autoa raapatessa tuli mieleen ne hienot hetket viime talvelta, kun Audin takaluukku päätti olla menemättä kiinni liian pakkasen jumittaessa "padin", aamulenkit michelinukkona, järjettömät vaateröykkiöt reissussa mukana, lenkkipaikkojen katoaminen läpipääsemättömiksi lumen alle... Äh.

Mutta ei vielä hajota talveen, vaikka se mitä ilmeisimmin yritti tänä viikonloppuna aloittaa esiinmarssinsa. Rännän keskellä iloa antoi eilinen agilityvalmennusryhmän koulutus, joka oli kerrankin meidän osalta onnistunut. Useimmiten koulutuksista saa kotiinviemisiksi oppia, ajatuksia ja tehtävää. Välillä purraan hammasta jo treeniradan ensimetreillä ja usko siihen, että tämä koirakko koskaan sopisi samaan lauseeseen (hyvän) agilityn kanssa horjuu astetta enemmän. Aina löytyy toki jotain hyvääkin, mutta miten hauskaa olisi onnistua joskus vähän isommin, nauttia helppoudesta ja flowsta muidenkin silmissä. Eilen oli toivoa sellaisesta päivästä: me todella osattiin jotain heti, ekalla yrittämällä. Yleensä se osaaminen liittyy keppeihin, kuten tälläkin kertaa, mutta myös muihin juttuihin. Saatiin oikeutettua hyvää palautetta eikä mitään säälikehua! Visan kanssa on nyt jotenkin todella seesteistä muutenkin, molemmilla hyvä fiilis sekä arjessa että treenatessa. Kai se kriittinen reilun kolmen vuoden rajapyykki on nyt ylitetty? Koputetaan varoiksi puuta, ettei tämä eriskummallinen tunne katoa.

Hyvän treenin jälkeen kotia kohti ajellessa radiossa soi Flashdancesta tuttu What a feeling -kappale, josta otsikkokin sai osansa. Pienet on ilot, mutta niistä on lähdettävä kohti isompia. Olen todella perusnegatiivinen ihminen, joka jaksaa etsiä kaikesta parannettavaa, kaivaa itsensä ylittämisestäkin jonkin vian. Ystäväni koettavat kovasti kylvää positiivisuuden siementä tähän savimaahan, kiitos siitä. Siksi blogin otsikkokin vaihtui sopivasti potkivaan lausahdukseen, joka osuu minuun kuin nenä päähän. Kun käsissä on mitä hienoin kelpie (ja sheltti), ei saa jäädä nurisemaan nurkkaan, vaan ottaa se potentiaali irti, eikä jossitella ja odottaa jotain tulevaa.
Vaikka tapaan monia kelpieitä ja osan voisin viedä kotiin siltä seisomalta, ajattelen silti kovin erilaisia kelpejä katsellessa, kuinka Visa on usein vähintään yhtä hyvä siinä ja tässä ja tuossa. Niin monia asioita, joissa joillakin saattaa rodun piirissä olla ongelmia, ei tule edes ajatelleeksi tämän Kiesin ratissa. Eihän minulla kestänytkään tajuta sitä kuin reilu 3 vuotta, tuhat virhettä ja muutama laajempi moka. Ja silti Vispi on vielä erihieno, yrittää aina parhaansa mukaan olla mieliksi. Paljon voisin jäädä jossittelemaan (ja tulen jäämäänkin..), mutta valaistu tie on vain eteenpäin, eilisen tekoja en voi kuin korjata huomenna ja olla parempi kuin aiemmin, tehdä vähemmän, mieluiten ei yhtään, niitä perisyntejäni koirankoulutuksessa.

Eilen käytiin myös pitkästä aikaa koko perheen voimin lenkillä, seikkailumuotoisella. Kun suon jälkeen pitkospuut loppuivat, vaikutti erittäin hyvältä idealta lähteä kiertämään suon toista puolta takaisin metsiä pitkin. Lopulta pimeän lähestyessä, erilaisten hakkuuaukkojen, risukoiden, ojien ja hyvien arvausten jälkeen se ei ehkä ollutkaan kaikkein paras idea, etenkin kun löydettyä tietä pitkin kulkeminen ei onnistunutkaan vasikan kokoisen irtokoiran vuoksi, vaan oli palattava kengät märkinä suolle. Loppu hyvin kaikki hyvin, onneksi seikkailumieltä riitti tällä lenkillä molemmilla kaksijalkaisilla :D Vispi toki nautti kahden jäniksen jallittamisesta, Kuje ei ollut enää kovin mielissään...
Näitä seikkailulenkkejä on tullut kesän ja syksyn aikana harrastettua useampiakin, tosin enimmäkseen Evolla tai Pohjanmaalla käydessä. 3-5 tuntiset metsälenkit saavat Visan silmät vain loistamaan enemmän, se tuntuu pääsevän vasta vauhtiin 20 kilometrin kohdalla... Ihan joskus siellä metsän keskellä tulee mieleen, että voisihan jokin ökykallis Garmin tai muu gps-laite olla aika mukava joululahjatoive. Mutta pidetään jännitystä yllä ja seikkaillaan jatkossakin omin avuin, vai mitä Emilia? ;)

A great pleasure in life is doing what people say you cannot do.

2011-11-16T17:36:00.002+02:00

Kesä on taittunut syksyn kautta jo talven suuntaa - ja sen huomaa. Ikuiset pimeyskauden oireet ovat jälleen täällä. Kuinka hauskaa, mutta samalla turhauttavaa olikaan lukea tätä postausta varten treeniblogin postauksia kesän kuukausilta palauttaakseni mieleen, mitä onkaan tehty ja tapahtunut. Niin, Lottorivi on vetänyt kieltämättä erinomaisesti kesäkuusta saakka. Jos joku vielä on halukas sitä lukemaan, kannattaa lähestyä kommentilla tai sähköpostilla. Olen suorastaan ylpeä itsestäni, vähintään olalle taputuksen ansainnut, sillä olen todellakin jaksanut kirjoitella Lottoriviin päivittäin treenit ja liikunnat. Myös kuukausittaiset tavoitteet ja niiden saavutukset sekä "tilastot" ovat olleet toimiva tapa seurata treenaamista. Tällä systeemillä jatketaan, josko saisin aina ne kuukausittaiset tarinat kirjattua tänne :)

Heinäkuun helteistä selvittyämme elokuu meni aikalailla aktiivissa merkeissä. Nyt kaamoslaiskuuskaudella on huojentavaa lukea, kuinka paljon ja hyvin me ollaankin liikuttu silloin - nykyhetkeen mennessä se kunto onkin jo kadotettu... Osittain koulun ja osittain treeniryhmän inspiroimana tehtiin jopa liikkuvuusharjoitteita, erilaisia nopeusvoimaa ja räjähtävää voimaa!
Maastolajeihin en saanut koko syksynäkään enää kunnollista paloa, lähinnä pakottavan paineen tehdä edes jotain paremmaksi ja sehän tiedetään, kuinka hyvää jälkeä niin kehittävällä tavoitteella ja motivaatiolla saadaan aikaan. Onneksi totesin jossain vaiheessa järkevämmäksi jättää treenaamisen sikseen, kunnes saan oman pääni kasaan. Visan jälkikausi taputeltiin lokakuun lopussa kahden peltojäljen ryppäällä. Mitään en enää koe järkeväksi alkaa kouluttamaan tälle syksylle eikä minulla kieltämättä ole aikaa tai motivaatiotakaan talvea vasten alkaa väkertämään. Kaikki jäi ihan kohtuuhyvään malliin niin metsässä kuin pellolla; aina voi viilata ja parantaa, etenkin metsässä, mutta murehditaan ne keväällä. Viimeinen esineruututreeni on tehty elokuussa, harkitsen tekisinkö vielä pienen rupeaman...

Elokuussa elätin vielä haaveita mahdollisesta toisesta jälkikisasta tälle kaudelle ja tuon ajatuksen myötä vein koiraa väärään suuntaan niin siellä metsässä kuin tottiksessakin. Ajattelin tulosta, en matkaa. Kun maltoin luovuttaa tulostavoitteesta, alkoi homma luistamaan. Meillä on ollut kivaa treenata yhdessä, hetkittäin Visa löytää vielä jumin, mutta siitä voidaan päästä yli ja mikä tärkeintä, minun maailmani ei kaadu siihen - ja myös Visa on huomanut sen. Erään viimeviikkoisen metallinoutotreenin myötä sain koiran taas muistamaan, että ohjaaja saattaa olla epäreilu stressierkki, mutta kyllä me löydetään se yhteinen flow vielä toistamiseen. On kamalaa ja samalla kiehtovaa, kuinka paljon vain ajatuksen voimalla voi tehdä toisin. Kun uskon ja luotan koiraan, pidän siitä ja nautin tekemisestä, on kaikki aivan toisin. Saako tämän tunteen purkittaa ja ottaa suonensisäisesti aina kun se meinaa unohtua?

Elokuun lopussa aloitettiin agilityn kisakausi. Avattiin nollatili heti komealla voitolla ja sertillä, jatkoa sille on tähän mennessä kasaantunut 5 nollaa sisältäen toisenkin A-sertin ja voittoja 3. Vaan se tupla uupuu vielä ja näillä näkymin antidobingsäännöt (Visan selkä kuvataan uudelleen) jättävät meidät kisatauolle ensi vuoden kisoihin saakka. Startteja on tullut 15 ja nollia 5, aika noh... säälittävää, mutta ompahan parantamisen varaa! Mukana on myös oikein hyviä ratoja pienellä tyhmällä virheellä sekä yhdet ihan kaaoskisat, missä ei saatu nollaakaan aikaiseksi. Muuten on tehty joka kisapäivänä vähintään 1 nolla.
Visan keppipelleilyt loppuivat kun ohjaaja lopetti epäilynsä koiran suhteen ja toisaalta muistaa olla reilu (lue: ei hosu tai provosoi). Kontaktit ovat olleet vaihtelevia, välillä todella erinomaisia ja välillä semikivan alarajoilla. Niiden kanssa koen joutuvani tasapainoilemaan ikuisesti nopeuden, tarkkuuden ja toisaalta pysymisen kanssa. Työtä on tehtävänä etenkin itsenäisen etenemisen kanssa. Muutoin meno tuntuu ajoittain jopa erinomaiselta, olen oppinut valssaamaankin useimmiten oikein - vihdoin!

Ja sitten turkisosastoon. Mino voi hyvin ja on välillä vieraillut lenkkiseuranamme. Maknu on oikein vireä tätikoira!
Kujekin on kilpaillut ja saanut vihdoin, kuusivuotiaana, ikioman treeniryhmän! Tosin vain yhden kurssin ajaksi.. Kuje läväytti semmoista menoa pöytään syksyn ekoissa kisoissa, että minä aloin ahneeksi. Halusin sen ehdottomasti kolmosiin äkkiä, koira tuntui niiden omien piilotreenien onnistumisien lisäksi kisoissakin kumman hyvältä. Onhan Kujeelle saatu syksyn 6 startista 2 nollaa, mutta se viimeinen antaa odottaa itseään ohjaajan liian suuren voitonhalun takia. Vaan nyt Visan kisatauolla voisi olla Kujeen näytönpaikka kisa-areenoilla.
Kuukelo on tokoillut ja aksannut säännöllisen epäsäännöllisesti, agilityä nyt sentään pääasiassa kerran viikossa. Kuje kävi lääkärissä suhteellisen hyvin sujuneen kesän jälkeen kontrollissa: lääkitys vaihdettiin suojalääkkeestä takaisin happosalpaajaan, loppui kellontarkka ruokkiminen ja koira voi edelleen ihan hyvin. Pelästyin, että vahvempiin aineisiin siirryttäessä antidobing tulisi esteeksi kisaamiselle, mutta vaikka kuinka yritin etsiä, en löytänyt Kujeen nykyistä lääkettä/lääkeryhmää antidobinglistasta. Kilpailla siis saa! Katsotaan keväällä, josko tähystys kertoisi yhtä hyvää kuvaa vatsan tilasta kuin koira antaa ulospäin näkyä.

Niin ja se Visan näyttely. Elättelin jo toiveita, kun ilmoittautuneita kelpejä oli vain 3, että josko olisimme ainoa uros. Vaan ei, näyttelypaikalle ilmaantui kevyt narttu ja toinen uros, semmoinen Uros. Tämän koiran käytyä kehässä ei siima-Visalla aamun tankkauksesta huolimatta ollut mitään jakoa. Rintakehä on niin kehittymätön, se kun loppuu ennen takajalkoja. :D

Elämästä katoaa se todellinen puoli, jos on sulle kirosana murhe taikka huoli.

2011-07-29T14:16:00.002+03:00

Hiljaista pitelee, kun oikein mitään ei tapahdu tai tehdäkään. Viime viikolla minulla kävi armoton tuuri ja sain kuin sainkin fysioterapia-ajan Visalle peruutuksena! Jäin aivan unholaan alkukesän tsekkauksen jälkeen, että sen seuraavankin ajan voisi varata ajoissa, tajusin havahtua asiaan lomaleppostelun keskeltä vasta kun koiran hypyissä näkyi jäykkyyttä jne... Onneksi fyssari ei sen suurempia kamaluuksia kuitenkaan löytänyt, vaikka Visan laiturikoikkelointien ja ilmahyökkäyskrokotiililoikkien jälkeen odotin jotain suuremman luokan solmua. Seuraamista ei olla tehty ja peruslenkitys on ollut kohdallaan, vaivat korjaantuvat itsestään. SI-nivelessä ja ranteissa oli selkeimmin jäykkyyttä, perusjutut Keesille.

Seuraavan ajan varasinkin jo elokuun lopulle, molemmille pojille.

Viime viikko menikin aikalailla lenkkeillessä pitkiä peruskuntokävelyitä, pään nollausta parhaimmillaan. Vaikka mitä nollattavaa tässä on. Sitä agilitysuunnitelmaani kehittelin kovastikin, mutta sen tekstiksi asti saaminen vie hetken aikaa. Viikonloppu vietettiin Pohjanmaalla, mutta vaikka maastoja oli vieressä hyvin, en tehnyt maastojuttuja lainkaan. Laitetaan tekosyiksi nyt vaikka iltaisin iskevät ukkosmyräkät ja päiväsajan järjetön helle.

Tällä viikolla ollaan edelleen jatkettu lenkkeilyä perustyylillä ja lisäksi uitu iltaisin matkaa. Kiitokset vaan Emilialle Sipuran ihanan järven esittelemisestä, miten mahtava paikka viilentyä lenkin jälkeen ja muutenkin käydä uimassa näissä lämpötiloissa! Pojat ovat oikein toimivia uimakavereita, porhaltavat majakkana ja perävaununa minun uimareittini mukana. Visa on kehittänyt uimisesta sen luokan Jutun, että mukana asiallisesti käveleminen (ohjaajan rintaman takana) ja järvestä luopuminen tottisliikeiden ajaksi vaati pienen keskustelun eräänä iltana. Hämmästyin, kuinka suuri asia se Keesille onkaan..

Toinen varsin "mukava" kehitelmä on agilitystä tutun kiljumisen kuulloinen lähtörääkyminen. Visahan kipuaa takaisin rannalle jatkuvasti ihan vain voidakseen rynnistää kerta toisensa jälkeen veteen, eikä silloin ole tarvetta huutaa, kun muut ovat rannalla. Mutta kun uimareittimme taukorannalta annan pojille luvan tulla pienen hengähdystauon jälkeen takaisin veteen, irtoaa molemmista järjetön kirkuminen! Kyllä, Kujekin on oppinut tämän räikkäämistilanteen. Koirat spurttaavat täyttä höyryä kirkuen kohti järven keskustaa minun uidessa perästä, on siinäkin näky muille uimareille.

Treenien osalta jätin tällä viikolla agilityt väliin, joskus järki pakottaa minunkin päätäni näiden helteiden suhteen, vaikka onhan sitä ennenkin käyty kuumalla. Kaksi esineruutua vaivauduin tekemään tälle viikolle, ongelma pesii edelleen ja mitä ilmeisimmin on ihan vaihteeksi kiinni minun mielentilastani.

Vetäkäähän rasti seinään, minä ilmoitin Visan näyttelyyn! Vuosittainen yhden näyttelyn kiintiö täytetään tällä kertaa Kokkolan ryhmänäyttelyssä, toiveena, että siellä suunnalla ei sattuisi olemaan ketään muuta sertinmetsästäjää. Taidan jättää näyttelyn ohessa järjestettävän agilitystartin (nurmella, nyyh) väliin ihan vain siksi, että saan käytettyä sen ainoan vilunkikeinon, mikä tulosta voisi parantaa - Visalle syö lampaanrasvaa edellisen viikon ja aamupalaksi leivotaan pannari. ;)

Mitä sult odotetaan ja kuka odottaa, kenelle annat vallan sut nostaa ja pudottaa.

2011-07-19T23:41:00.005+03:00

Täällä taas! Luulin voivani lopettaa tämän blogin pitämisen ilman minkään näköisiä vieroitusoireita, sillä aika ja keskittyminen kirjoituksiin olivat aika luokattomia. Eikä tätä osoitetta moni ilmaissut kaipaavansakaan. Vaan kun jo vuodesta 2008 on tätä bloggerin versiota päivittänyt ja sitä ennen muistaakseni pari vuotta vuodatuksen blogia, en osaa olla jotenkin kertomatta meidän elämästä. Monesti törmää ajatukseen, että "tämäkin pitäisi kirjoittaa blogiin" - ja todella pitäisikin eikä jättää vain ajatustasolle! Ajatuksenvirtablogit ja ihan ne tyhmät arkihommatkin on kivaa luettavaa, ei aina tarvitse olla artikkelitason tarinointia, kunhan blogi päivittyisi... Sitä yrittämään, leuka rinnassa.

Parissa kuukaudessa on kesä jo parhaat päivänsä ehtinyt nähdä, yövuoroissa etenkin huomaa kuinka pimeä aika on jo valehtelematta puolta pidempi kuin täyspäiväiset kesätyöt aloittaessani kesäkuun alussa. Onneksi on ollut myös aikaa nauttia siitä valon määrästä ja vähän jo tuskastuakin hellekeleihin arkipäivisin. Onneksi on viikonloput, jolloin voi lojua järvessä päivät läpeensä ja aamuvuorojen aikaisia arki-iltojen nukkumaanmenoja tuskaisen kuumassa asunnossa on pelastanut iltauintirutiini :) Pojat eivät ainakaan ole pahakseen laittaneet, päinvastoin!

Aika lomailulta (lue: lusmuilulta) on kesä tuntunut treenien osalta, mutta kun Lottoriviä selailin taaksepäin ja laskeskelin kunkin lajin treenimääriä, on tässä Mukamaksen 7 viikon päivitystauon (eli Lottorivin aktiivisuusajan) aikana jotain tullut kuitenkin tehtyä.
Eniten on treenattu jälkeä, "huimat" 17 kertaa. Pelkkiä janatreenejä vain muutama eli itse jälkeäkin on tullut ajettua. Treenit menivät hyvin koko alkukesän ja olin luottavainen. Vaan jossain on vikaa treenissä, kun sitten avoimen kokeessa mentiin sohlaamaan homma pahemman kerran. Treenitapaa on metsän osalta nyt muutettu ja väittäisin edistystä tapahtuneen, edelleen treenit sujuvat hyvin, myös ne jekuilla kyllästetyt eläinkoejäljet. Pitäisi saada joku tekemään minulle sokkojälki, että joutuisin todella luottamaan vain koiraan.
Esineruudussa kauden alun ongelmaksi nimeämäni mooditusvika ottikin pidentyäkseen ja sai aikaan 16 treenikerran rupeaman. Menestys on edelleen ollut vaihteleva. Visa ei tuppaa viitsiä tehdä nenä auki töitä aktiivisesti, vaan jumeilee ruudun takaosaa sahaamaan, sulkee nenänsä paineesta ja muuta pientä vaivaa. Kisakuntoa ei tästä menty testaamaan, mulle riitti pasha tottis ja tekemätön jälki sille helleillalle.
Agilityssä huomaa, kuinka viikkotreenien puuttumisen ja kisakauden tauon (arvokisanollia ei voinut vielä kerätä seuraavalle vuodelle) aika oli vähätreenistä (12). Nyt on suunnitelmaa toisensa perään ja motivaatio päästä isoille areenoille ensi vuonna! Teen tästä aiheesta ihan oman postauksensa piakkoin. Visa on ollut mukava vietävä, alan tietää sen toiminnan jo semihyvin, mutta ne pirskatin kepit pitää kunnostaa ajatuksen kanssa, eikä vain rouhia ja rutista "kyllä sen pitäisi"-mantraa hokien. Olen niin lahjakas ohjaaja, etten useinkaan osaa tuoda joka lajiin niitä oppimisteorioita...
Tottis koki treenipuuskan (10) ennen koetta. Väärin tuli sitäkin tehtyä, sillä koesuoritus ei käynyt lähelläkään "mukamaskoetreeneissä" saavutettua rentoutta. Olen vain liian laiska tekemään oikeasti kokonaista, pitkää suoritusta, koska pelkään virelaskua ja virheitä. Teknistäkin osaamista olisi syytä hioa. Mutta motivaatio katosi siinä samalla kuin kaikkeen muuhunkin jälkikokeen jälkeen.

Niin, höpötin jostain mysteerisestä kokeesta. Me käytiin kokeilemassa onneamme avoimen luokan jälkikokeessa. Lähdin pinkit lasit päässä leikkiin mukaan, menihän se JK1 ihan naurettavan helpolla ja luottavaisilla mielin (mitä nyt tottisvire uupui, ainainen vaiva, mutta muuten). Vaan ei mennyt tämä koe enää. Hellekelillä saattoi olla osansa asiaan, mutta todellakaan se ei ole syy tuommoiseen epäonnistumiseen. Visa oli tottiksessa liiska; virittelin hätäisesti ja huonosti, olin itse jäässä kokeessa ja koira on treenattu ala-arvoisesti (sillä mitään mahdollisuuksia olisi ollut tehdä optimitottistaan). Jälkeen uskoin vielä tottiskiukuissanikin, mutta ei. Erinomainen jana, parikymmentä metriä jäljestyksen näköistä toimintaa ja siinä se. Jäljestystä en nähnyt sitä pariakymmentä metriä enempää, koira vain puuhasteli pitkin metsää ja minä laitoin hanskat naulaan toisen tepasteluyrityksen jälkeen. Kertaus on opintojen äiti; koira on tässäkin lajissa treenattu mitä ilmeisimmin aivan väärin.
Koe oli pieni maailmanloppu. Erehdyin optimismiin ja tässä tulos, taas saa painaa leukaa rintaan entistä tiukempaan ja kumartaa nöyrästi kuningas pessimismille. Jälkikokeita olen katsellut loppukesälle, mutta ilmoittautua en ole uskaltanut vielä. Että siihen taisi mennä tämän vuoden maastotavoitteet, haavojen nuolemiseen.

Agilityssä on yhtälailla ollut ikuisuuden pitkä kisatauko, mikä näkyi Visan koomailussa sm-joukkuekisassa. Vanhat virheet ja väärä olo. Onneksi lääke tähän on jo tiedossa - suuntaus Sagin kisakalenteriin, ratkaisevia klikkauksia ja kentälle mars.

Ollaan naureskeltu, että on mulla kanssa koirat: toinen vetää viivaa (Visan jälkikäsky) ja toinen vaatii kahdesti päivässä ruiskuhuumetta. ;) Kuje on jatkanut taivaltaan elämäniloisena "ruiskuhuumeensa" (Antepsin) kanssa. Tosin, mikään ei voi masentaa pientä turkispoikaa, kun lähes joka viikonloppu tiedossa on mökkeilyä eli järvessä asumista ja kepin heittoa! Ja viikollakin pääsee pulahtamaan! Välillä saa jopa aksata, eikä jokaiselle juoksulenkille joudu pienillä jaloilla osallistumaan. Kuje on nyt siis pärjännyt perimäonnellisuuden, pelkistetyn ruokavalion ja mahasuojalääkkeen sekakäyttäjänä jo pidemmän aikaa hyvin. Ajoittain, ehkä laihdutuksen takia pienistä ruoka-annoksista johtuen, tulee röyhtyjä ajoittain, mutta mitään ei ole tullut ulos ja koira on tasaisen pirteä. En tiedä, pitäisikö verikokeet ottaa tähän väliin ja harkita vuodenvaihteeseen tarkistus-tähystysleikkausta mahan tilanteesta... Se vain on aina riski.

Isompia kesätapahtumia ei mitenkään liikaa ole ollut. Juhannuksen koirat viettivät mitä erinomaisimmassa hoidossa meidän mökkeillessä Pohjanmaalla. Sm-kisat jäivät meidän osalta yhteen joukkuestarttiin ja karsintoja en vaivautunut lähteä katsomaan. Pääsimme onneksi sentään kuokkavieraiksi Maiskis-kelpieiden kesäleirille treenaamaan hyvässä seurassa!

Vaan ei vielä luovuteta syksylle, nautitaan tämä loppukesäkin täysillä!

Lottorivi vetämässä jälleen!

2011-05-15T20:38:00.003+03:00

Kaikille kiinnostuneille ja vanhoille lukijoille, treeniblogi Lottorivi aktivoitui jälleen. :) Kutsua voi pyydellä maililla tai kommentoimalla.

Hiomaton timantti

2011-05-14T21:25:00.003+03:00

Yksi etappi on kelpieläimen elämässä käyty suorittamassa, luonnetesti. Mietin sopivaa ikää testata tuo koira, sillä jos siitä on fyysisesti tullut urosta muistuttava (taas piti ostaa uusi ketjupanta, kun pää kasvaa..) vasta viime aikoina, tuskin henkinenkään osasto on kovin kypsä ollut aiemmin. Tuntui ihan sopivalta iältä viedä Vispo testiin. Pienellä ystävän avustuksella päästiin sopivaan testiin ja tuurilla vielä kelpejen, mm. siskon, kanssa samalle päivälle. :) Kiitos Hetalle myös treeni- ja muusta seurasta!

Sastamala 14.5.2011 Kai Tarkka / Katri Leikola

toimintakyky +2 hyvä

terävyys +3 kohtuullinen ilman jäljellejäävää puolustushalua

puolustushalu +2 suuri, hillitty

taisteluhalu +2 kohtuullinen

hermorakenne +2 tasapainoinen

temperamentti +3 vilkas

kovuus +1 hieman pehmeä

luoksepäästävyys +3 hyväntahtoinen, luoksepäästävä, avoin

Hyväksytty, 223 pistettä, laukausvarma.

Semmoinen sesse meillä pesii. Yllätyksenä tuli toimintakyvyn ja hermojen arviointi. Puolustushalua huijaa leikeistä opitut käytösmallit, uskoisin. Visa seisoi kuitenkin koko testin omilla jaloillaan, palautui ongelmitta (paitsi seinähyökkäyksen jälkeen näin paineistumista) ja saman koiran vein autoon kuin sieltä hainkin. Ainoastaan huonosti mennyt leikkiminen jäi harmittamaan, sitä normaalia taisteluleikkiä ei nähty (mitä tekee myös vieraiden ja miesten kanssa). Mutta ehdottoman tyytyväinen pitää olla tämmöiseen elikkoon, olisinpa osannut olla sen arvoinen ohjaaja tähän asti enkä tehnyt virheitä... Hyvä Vispilä, hännän vatkaus ei tainnut tauota testissä moneksi hetkeksi :)

Röllikengät mörrimöykkylle

2011-05-10T16:58:00.006+03:00

Seuraavana mainoskatko! Jos on kesän lenkkikenkävalinta vielä kaupassa, niin suosittelen harkitsemaan paljasjalkakenkiä. Menin tuhlaamaan varojani moiseen huvitukseen, eikä kaduta kuin se, etten kokeillut myös ns. kengän mallista vastaavaa tuotetta (esim. Merrel Barefoot). Varvasten pukeminen ei ole ihan nopeinta hommaa, mutta siinäkin kehittyy :) Kävellen lenkeillä ihan ykköset etenkin metsässä, juosta en ole kokeillut kuin vähäsen, siinä olen lenkkariuskollinen. Agilityssä treenissä toimivat hyvin, kisoissa rynnistin siinä määrin, että loppui pito kesken.

Minulle kävi melkein yhtä ohraisesti kuin viime vuonnakin: unohdin tyystin, että pk-kokeisiin ei voi ilmoittaa yhtä vallattomasti ja viime hetkellä kuten agilityyn. Jäin hitusen junasta ja siitä johtuen tässä on tekemistä metsästellä meille koepaikkaa alkukesälle. Ensi viikolla on parit soittorumbat edessä, toivottavasti päästään... Metsäjäljelle näin alkuunsa, mutta toisaalta olen kovin varmalla ololla myös peltojäljen pelittämisestä ja miksei sitä EK-tulostakin voisi kokeilla... Ah, ihana maastokausi!

Ihanaa on myös sulat metsät, jotka parhaimmissa tapauksissa kukkivat ja vihertyvät päivä päivältä enemmän! Pitää ottaa jollekin aamulenkille kamera mukaan, meidän aamupissatuspolku on lehtipuupusikossa, jossa on valkovuokkomatto. :)

Maanantaina vietettiin erilainen päivä lenkkeillen Tarusjärven metsissä viitisen tuntia. Ihan sitä kauneinta metsää reitillä ei ollut kuin hitusen, olisi pitänyt ajaa Evolle saakka mörrimöykkymetsiä varten. Äkkiä uudelleen! :)

Karttaa reiltiltä.

Visa pulikoi aina kun joku jaksoi sanoa taikasanan, Kuje vain kepin perässä...

Pojat alkupäässä lenkkiä.

Laavulla hetki narun nokassa, irti ollessa Visa kiipeili laavun katolle ja Kuje keräsi keppipataljoonan nuotion ympärille.

Maisema laavulta.

Edellisen mollivoittoisen päivityksen jälkeen on tehty tottista ja yksi esineruutu. Visan kanssa on tehty kovin onnistuneesti ratkaisevia virheitä jo alle vuotiaana ja sitten varmistettu pysyvä ongelma tasaisin väliajoin toteuttamalla samaa koiran latistamisen kaavaa. Nouseminen sieltä suosta on aina vain hankalampaa. Puhun nyt koiran vireestä tai lähinnä ajatusmaailmasta, jos näin saan inhimillistää.

Voi kuinka vaivatonta olisi, jos tämän voisi vain opettaa. Kerrankin kehun itseäni julkisesti; olen hyvä opettamaan uusia asioita, hiomaan yksittäisiä suorituksia ja tykkään ratkoa kaikenmaailman koulutuksellisia ongelmia. Mutta koiran virehallinnan ja kokonaisuuksien rakentamisen kanssa en tule toimeen, olen vähintään yhtä allerginen kuin tällä hetkellä siitepölylle. Sekin voi olla koulutuskysymys, mutta kun Visan kanssa se ei taida minun epäonnekseni olla sitä laatua. Kaikki on kiinni minun päästäni, minun tyytyväisyydestäni ja minun onnistumisestani. Ja se on tämän ketjun heikoin lenkki, mahdoton kääntää.

Kyllä, se on liikaa vaadittu, että olisin tyytyväinen koiraan. Eihän se tee aina täydellisesti, prikulleen oikein ja säkenöivän energisesti. Ja mikäli se on joskus erehtynyt tekemään koulutustasoonsa nähden erinomaisesti useamman kerran peräkkäin, minä turrun siihen ja alan kadehtia vielä hienompia ja ponnekkaampia. Kamalan lapsellista kieltämättä. Nyt tämä tauti alkaa levitä jo agilityynkin, en jaksa kehua koiraa tosissaan ja kaikki suoritukset tuntuvat samalta puurolta, joka ei pitkälle vie. Nyt olisi se kohta, missä kelkka kääntyy, ennenkuin saan vielä agilityynkin tämän kuravellin vietyä. Nöyrtymistä pitää alkaa harjoitella varmaan ruohonjuuritasoa tutkimalla. :)

Kuje joutuu katkaisuhoitoon Omeprazolistaan, huomiselle on enää tabletti. Katsotaan koiran vointia ilman lääkitystä, mutta pahoin pelkään, että heti alkuviikosta kipitän ell-asemalle hakemaan jatkoa huumehörhölle... Pienikin muutos ruokinnassa tai aikataulussa aiheuttaa oksentelun ja sitä hajua pahempaa ei ole olemassa.

Voittajat tekee, häviäjät puheen hoitaa.

2011-05-07T22:40:00.005+03:00

Ollaan tilattu kestojäsenyys tuonne otsikon jälkimmäiseen osastoon.

Nämä "tiivistä kuukausi päivitykseen kivasti, nokkelasti, sopivan pitkästi" -päivitykset eivät oikein ole järkeviä. Niin usein tulee ajatuksia, että hei tämänkin voisi blogata ja tästäkin kertoa ajatuksensa, mutta eih... aikaansaamisen tuska.

Tiivistetään.

Huhtikuu

10.4. Kouvolan kisoissa Vispo teki suunnilleen ehjiä ratoja ja ohjauksia, mutta paineli kahdella radalla väärään väliin kepeillä. Syletti ja väänsin sitten metsän antimista kepit parkkipaikalle pikatreeniä varten, menipä oikein vikalla radalla.

11.4. Visa täytti 3 vuotta! Nyt siitä on tullut tursakeuros, myös ulkopuolisiin silmiin, iuh.

Pääsiäinen Pohjanmaalla, esineruutua, islanninlammaskoiranlapsia ja mämmiä.

29.4. Mino 8 vuotta! Maknu pääsi laumavierailulle synttäreiden kunniaksi.

- Avattiin maastokausi esineruuduilla, ensimmäiset olivat erinomaisia, sitten koeteltiin perinteistä kaudenaloitusongelmaa

- Treeneistä ei ole merkintöjä missään muodossa, mutta kutinana aika leppoisa (LAISKA) treenitahti jopa agilityssä.

-Canicrossauksen hiljalleen palauttaminen viikko-ohjelmistoon...

Toukokuu

5.5. oman seuran iltakisat, mukavat radat tyhmillä virheillä (keppien sisäänmeno TAAS ja ohjaajan löysyys). Fiilis jopa liiankin leppoisa ohjaajan osalta.

7.5. 3 startin setti Järvenpäässä. Kaksi nollaa onnettoman huonoilla ajoilla, ei pärjätä ei. Kontaktit hitaat, ohjaaja jäykkä, kaarta parissa kohtaa liikaa, mutta kun se perusvauhtikaan ei selkeästikään riitä. Millä lisätään vauhtia koiraan, joka pienestäkin vedättämisestä hosuu virheitä? Ohjaamalla paremmin - se siitä toivosta sitten. Tuurilla teki edes kepit oikein.

-Pojat heittivät talviturkit vesistöihin! Ja onneksi Visa tiputtaa sitä fyysistä jättischipperkekarvaansakin.

- Jälkikauden avaus pellolla, koira oli erittäin hyvä ellei täydellinen! Onneksi on näitä terapialajeja kaiken soosin rinnalle.

- Esineruutuja kevyellä muumeilulla, opettele treenaamaan oireiden mukaisesti..

- Agilityssä omatoimitreenien tsemppaus, kiitos Emilialle!

Että semmoista. Kujeen masu voi vaihtelevasti, välillä koira on niin pirteä, mutta heti kun ruokinnassa tulee rikko rytmiin tai muonaan, se näkyy koirassa ja lattialla. Muhku ei ole treenannut mitään, hömpötellyt vain onnellisena.

Visan kanssa on jälleen ollut kevyt inhokkivaihe. Tottista ei olla tehty kuin pari hömppää, ei mitään ajatuksella, sietäisi tsempata jos kisata mielii. Päällimmäinen fiilis on hävetys, kun ei saa mitään enää aikaiseksi aiempaan verrattuna ja muut menee hienosti eteenpäin... MIKSI?

Jos et huijaa, et salee haluu oikeesti voittaa.

2011-03-24T10:58:00.002+02:00

Ei riemulla rajaa kun on päästään vajaa! En ainakaan minä ollut asialla, kun lämmittelylenkillä joku löysi nuljuvan lumisen polun jälkeen kaistaleen sulaa metsää ja teki varsahyppykierroksen mättäillä. Onneksi sain kaksi karvahaalaria kaveriksi ryntäilemään, ei hullun tarvitse olla yksin :) Maastokausi here we come!

Kujeen lääkitys saatiin kohdalleen, Omeprazol piti suolahapot kurissa, Antepsin suojasi ja antibiootit vielä koettivat taata tulehduksen taltuttamista. Tietoa mahaosaston voinnista ei voida arvioida kuin kliinisesti tässä vaiheessa, nyt jäivät Omeprazolit pois ja katsotaan kuinka Kujeen kuosi muuttuu. Tämän muutaman viikon lääkityksen ajan Kuikkis on ollut mitä touhukkain eläin, toki setämäiseen tyyliinsä - kovin rasittavan iloinen ja osallistuva :) Eilen unohdin ottaa treeneihin Antepsinin mukaan ja kahdesta huonosta vaihtoehdosta taisin valita sen huonomman (ruuan antamisen ilman suojaa), sillä yöllä Kujeen olo repsahti oksennukseksi ja aamun muumeiluksi. Katsotaan, mihin suuntaan mennään...

Tänään on silti juhlan päivä, Kuukulainen on kerryttänyt setämiehen vuosirenkaat, kokonaista 6 vuotta! Näin huolen ja vähän murheenkin alla voin oikeasti sanoa toivovani vielä montamontamonta vuotta tämän mahdottoman hienon karvanopan kanssa. Vaikka harrastuksissa Kuje on tuomittu olemaan ikuinen kakkonen (ohjaajalle piiskaa), on se terapiakoira parhaimmillaan. Ei ole päivää, ettei Kuuska saisi minua hymyilemään hömpötyksellään ja olemuksellaan. On Kujeen syytä, että aika pitkästi joudun hakemaan, jos vielä sheltin joskus hankin - Kuje on asettanut "shelttien kriteeririman" kovin korkealle, tästä on paha laittaa paremmaksi. Minulle on olemassa koiria ja Koiria, Kuje sijoittuu epäilemättä noista jälkimmäiseen kategoriaan. Jos minulle tarjoutuisi tilaisuus ottaa samanmoinen toinen turkiseläin, en harkitsisi hetkeäkään tarttua tilaisuuteen. Onnea Puuhkuni!

Maaliskuun viimeinen viikonloppu oli varattu Turku Tourille. Isän ajaessa Päijännettä ympäri motocrosspyörällä (ja komeasti maaliin päästen!) minulle tarjoutui tilaisuus ryöstää Tiguan menopeliksi. Pikavisiitin aikana ehdittiin parannella maailmaa, kokea vauhdin hurmaa kelpievetoisessa tasamaan syöksylaskussa pitkin peltoja, nähdä monen monta kelpietä ja vierailla hakutreeneissä kepeän 6kk tauon jälkeen. Vispolainen nautti ajastaan kelpieseurassa, Kuukula tykkäsi lähinnä Charles-karitsasta ja hakutreenit sujuivat taukoon nähden mitä mahtavimmin. Se on vaan Turun hyvä karma ;) Kiitokset että saatiin käydä vieraisilla kumpaisessakin kelpietaloudessa!

Viime viikolla kun töihin ei päässyt, treenattiin kolmen päivän putki agilityä Visan kanssa ja vielä sunnuntaina kerta kiellon päälle. Teknisiä asioita tahkotessa ja parin huonofiiliksisen treenin seurauksena (oletan) Visa oli turhan ajattelevainen ja nöyrä agilityssä. En uskonut olevani niin etevä, että saan paineistumisen myös agilityradalle, mutta minkäs sitä ihminen lahjakkuudellensa mahtaa... No, ongelma taltutettiin sopivammalla treenillä, mutta edelleen eilisissäkin agilitytreeneissä Visa hienojen suoritusten jälkeen on palkatessa kovin kuuntelevainen minun mielentilalleni: "Olihan koira hyvä, tykkäsihän ohjaaja, kelpasihan varmasti?". Raastavaa kiltteyttä sanoisinko.

Agilityjen ohessa on tehty tottiksen palasia. Seuruun paikka on parantunut ajoittain jopa erinomaiseksi ja vireen säätelyssä ollaan kehitytty. Kaikkein surkeimpien agilitytreenin jälkeen sain kasattua itseni jäähdyttelylenkin aikana niin hyvin, että Vispi teki suorastaan silmiä hivelevän hienoa työskentelyä - etenkin eteenmenon jälkeen, kun palkkana oli tyhjä muovirasia :D On se muulloinkin ollut ihan näppärä.

Viime viikonloppu lenkkeiltiin todella ahkerasti täydellä miehityksellä ja perjantaina Minokin pääsi mukaan jäälle. Jäälenkkeilyt olivatkin siinä tälle vuodelle, nyt sinnitellään jotenkin suliin metsäreitteihin... Visan kanssa avattiin tällä viikolla pyöräilykausi, juoksulenkitkin voisi aloittaa lähipäivinä mikäli räntää ei enää puskisi lisää.

Viime viikon agilitytreeneissä oli meille ensimmäistä kertaa ikinä (ohhoh) kisatreenit: kolme suoritusta, virheestä ulos ja uutta yritystä odottamaan. Ei ihan putkeen mennyt se harjoitus, sillä kisoista tutut ongelmat tulivat esille. Minä hosun, olen huolimaton ja epämääräinen - eli en treenaa kuten kisaan. Siinäpä palaa purtavaksi. Oli puhetta siitä, miten ratkotaan näitä perisyntejä kisatilanteissa ja miten kuuluisi treenata ja kisata. Minulla on paha tapa treeneissä olla ylitarkka koiran suorituksista ja luistaa omistani luottaen uusintmahdollisuuteen ja palkkaukseen, en saa kunnon sutinavaihdetta päälle ja koirakin liikkuu eri rytmillä kuin kisoissa, joihin se kaivaa jonkun turbovaihteen silmään. Kuukausi on kulunut edellisestä kisasta, sunnuntaina kokeillaan Kouvolan karmaa...

"Tämä on melkein kuin satu, tai ihan vähän kuin kummitusjuttu myös, ja silti kaikki on totta."

2011-03-24T07:13:00.004+02:00

Vieläkin lillutaan samoissa suomudissa fiilisten (ainakin tottis) osalta. Torstaina koetin tsemppailla ja korjailla Vispiä ennen agilitytreenejä, mutta eipä semmoista oikeaa ilmettä saatu aikaan - kovin teknisesti ja teennäisesti tarmokas koira vain. Agilitytreenit sujuivat semimukavasti, kunhan taas sai sen oman rytmin ja liikkeen suunnan ja linjat kuntoon ihan "pikkuvikoja" siis. :P Keskiviikkona harmaita hiuksia tuottaneet välistävedot/päällejuoksut sen sijaan pelasivat yhden hypyn riman kanssa tappelua lukuunottamatta kelvollisesti! Keppivirheen ja hitaan puomin sain kuitenkin ympättyä taas ongelmaosastolle. Kovin mukavaksi ei voi myöskään laskea Visan fyysistä röyhkeyttä (lue: itsemurhahakuisuutta) esteitä kohtaan, joka tuntuu lisääntyvän treeni treeniltä. Tyypille tuntuu olevan aivan sama vaikka radalla olisi harmaa kivi ja pyytäisin sitä menemään lävitse, runttaamalla ja tarpeeksi kovalla vauhdilla+huudolla pääsee siitäkin. Kiire on aivan liian kova, että ehtisi katsoa onko siinä hyppykulmassa mitään järkeä lähteä yrittämään - no oho muuri meni maata myöten ja siivekkeet jää jalkoihin, kunhan tahti on vakio...

Perjantaina lähdettiin roadtripille Pohjanmaan suuntaan, Kuje passitettiin äidille hermolomalle. Jossain välillä Jyväskylä-Viitasaari tuli soitto eläinlääkäriltä Kujeen koepalatuloksista, vihdoin: "Syvälle limakalvoon ulottuva lymfosytäärinen gastriitti, johon liittyy rauhasten atrofia. Tämän tyyppinen tulehdus on yleensä immunopatologista ja voi johtaa atrofiseen gastropatiaan." Suomeksi Kujeen mahalaukussa on syvälle limakalvoihin ulottuva krooninen tulehdustila ja rauhaset ovat surkastuneet jonkin verran. Että semmoista kivaa, seuraava suunta on mahalaukun syöpä. Kuje aloitti rauhasten eritystä salpaavan lääkityksen lauantaina ja tiistaihin asti se oksenteli röyhtäysmäisesti voimakkaasti sulamatonta ruokaa jopa 7h edellisestä ruokintakerrasta. Eilen keskiviikkona oltiin yhteydessä eläinlääkäriin, jotta saataisiin lääkkeet vaihdettua sopivampiin, mutta nyt kuitenkin viimeinen vuorokausi on mennyt ongelmitta Omeprazolillakin, jatketaan sitä. Omeprazolin lisäksi Kuje doupataan antibiooteilla ja Antepsinilla (mahansuojalääke).

Voitte kuvitella, että hilpeyttä ei nyt ihan irtoa. Kujeen ulkoiset oireet ovat olleet vaivan vakavuuteen nähden vähäiset, mutta silti sätin itseäni, etten vienyt koiraa aiemmin tiukempaan tutkimukseen, jos tältä olisi vältytty... Katsotaan mihin Veljeni Leijonamielen tie vie, minä petaan jo pahinta pessimismilleni uskollisena. :,(

Pohjanmaalla ei tehty Visan kanssa muuta kuin lenkkeilty, tottiksen tekeminen olisi ollut yhtä tyhjän kanssa, kun minun psyykkeeni riitti parhaimmillaankin kiukutteluun. Perjantaina puolitoistatuntinen, lauantaina tempaisin kolmen tunnin räntäsateessa rämpimisen ja sunnuntain aurinkokylpy joutui kotiinlähdön takia jäämään alle pariin tuntiin.

Kotona odotti tympeä arki. Alkuviikko oli yhtä koulua maanantain 10-tuntisen lääkäriluennnon ja muidenkin pitkien koulupäivien lisäksi tehtävien etätehtävien vuoksi. Pojilla on ollut tylsää eikä se tottis Visalla siltikään luista. Torstai toivoa täynnä?

Vaikka voitettiin jo kertaalleen, se on noussutkin taas paikalle.

2011-03-16T20:10:00.008+02:00

Taas se nähtiin; julkisesti tyytyväisyytensä ilmaisemisesta seuraa aina karman lain kautta luja paiskautuminen maan pinnalle. Jokohan nyt oppisin, että "kel onni on se onnen kätkeköön", koska minun kohdallani tyytyväisyydestä seuraa aina taantuma.

Tänään lähdettiin Sn kanssa hallille ajatuksena videoida seuruuta ja vähän aksaakin, että näkee omia tekemisiään ja osaisi muokata Vispin seuruuta kohti tuota 11kk ikäisenä kuvattua videota. Vaan kuinkas kävikään: huomasin jo lämmittelylenkillä, että paineet ja etkonakerrus kasaantuivat, kenties videokameran läsnäolon (-> saa uutta videota -> "pakko" laittaa nettiin). Silti yritin treenata Visaa Kujeen terapiakoirakierroksen kautta. Mutta ei. Visa oli iloton ja ilmeetön alusta asti ja muutaman pätkän jälkeen alkoi ajautua paineistuneeseen tilaan. Vieraamman silmään se ei ehkä näy ja tietenkin julkaisen blogissa niitä parempia pätkiä treenistä, joten kovin suurelta ongelma ei näissä videoissa näytä.

Kiitos teknisen tukiryhmän tehtiin viiltäviä havaintoja! Käytin treenissä palkkana namia, vaikka kaikki muut viretreenit (eli kaikki treenit lukuunottamatta imutuspainotteisia tekniikkatreenejä) ollaan viety läpi leluilla - ja Visa on todella toiminut. Koira ei vapaudu palkkauksista, minä annan sen vajota itsestään vahvistuvaan/herkistyvään painetilaan sen sijaan, että nostaisin ja vapauttaisin sitä kisakehuilla, kuten muissa treeneissä olen tehnyt. Peiliin saa jälleen katsoa ja yrittää kovasti toteuttaa tuota edellisen postauksen otsikkoa käytännössä... Ei leukaa rintaan kohti uusia pettymyksiä, vaan otetaan ne päin naamaa!

Tässä todisteita, että Kujekin on kovasti meiningeissä!

Ja sitten Vispilän sukkahousutottista.

(tässä loppuosassa "etäimutusta", halusin nähdä muuttuuko asento/paikka miten)

Kaikki ideat Visan seuruun parantamiseksi otetaan vastaan! Siihen virevaivaan on paha pureutua ilman syväluotaavan analyysin kuulemista ja periaatteessa luulen tietäväni lääkkeen siihen. Mutta tuo asento ja paikka... Haluaa palata vauva-Viipiin :)

Kujeessa ei ole mitään korjattavaa, se on niin jäätävän näppärä turboturkis.

Maanantai oli notkumispäivä treenien ja lenkkeilyn osalta, mutta minä viuhdoin senkin edestä - metsästämässä koirille raakaruokaa ja lisäravinteita. Osittain Kujeen vaivan takia, osittain pakastimen tyhjenemisen ja vielä vähän ideologiankin takia pojat (ja Mino) siirtyvät raakaruualle. Lisävillitystä ja vauhtia antoi vielä tiistaina fysioterapeutilla käydyt keskustelut gluteiinin vaikutuksista koiraan - ja mikä yllättävintä, rankaan ja lihaksistoon. Molemmissa koirissa oli jälleen ne perinteiset vinotukset, tarkemmin sanoen "viljaviat". Tästä lähtee testijakso, pysyvätkö vinoudet poissa viljattomalla (tai gluteiinittomalla) ruokavaliolla! Asiakaskunta on antanut hyvää palautetta uuden keittiön luomuksista :)

Maanantaina myös pesin koirat pitkästä aikaa. Visalle se oli lähtölaukaus turkin vaihtamiselle, parin viikon päästä on käsissä luultavasti entistä siimampi kelpie. Mutta voi millainen talja sillä onkaan, pesun jälkeen koira oli aivan nukkavierun näköinen järkyttävän paksun puuhkansa kanssa. Kuje sai osakseen myös coatkingkäsittelyn ja saksimisen, nyt on kevätkevennys tehty! Tiistaina käytiin fysioterapiassa. Molemmilla pojilla oli "vain" viljajumit ja rintarangassa jäykkyyttä.

Oppii pitään pään ylhäällä, katseen kohti taivasta ja vaik kaikki ei ain onnistu, pitää panna parasta.

2011-03-15T18:12:00.004+02:00

Nyt on kuulkaas luvassa harvinaista herkkua! Ajattelin kehua koiriani, myös Visaa, ihan julkisesti ja vilpittömästi.

Kuje nyt on aina yhtä suloinen, hauska ja harmiton treenikaveri -mutta ei treenivuoron odottaja. Kesällä teurastettu kevythäkki ei tainnut jäädä ainoaksi, vaikka en enää ole tehnyt sitä virhettä, että jättäisin häkin oven suljetuksi, edes alas lasketuksi läpäksi. Kuitenkin Kuukula on tuunannut häkin sisärakenteita ja vällyt saavat aina kyytiä. Uusimpana oivalluksena (tai nyt se vasta näkyy) Kuje pompottaa etutassujaan takaikkunan reunuksella sillä seurauksella, että lasi on räästä sumea ja kuraiset tassunkuvat koristavat ovea... Tietääpähän mitä teen ensimmäiseksi kun kevätsää sallii ulkona puuhastelun imurin, veden ja rätin kanssa :)

Kuje ei ole tokoillut sitten syksyn ajatuksen kanssa kovinkaan monesti. Satunnaisia tokopätkiä lenkkien ohessa tai kotona ruuan eteen on tehty, eikä niistä sen suurempia voi päätellä. Paitsi, metalli on selätetty!

Agilityssä olen aina huolissani Kujeen vauhdista. Ymmärrettävistä syistä medikoira ei tunnu oikein miltään maxin jälkeen, etenkään kun Kubbe ei ole niitä tykimpiä tapauksia. Mutta niillä onnistuneilla hyppylinjoillaan se voittaa paljon! Koska Visan kanssa agilityä on tehty ties mitä filosofioita yhdistellen, ei Kuje tajua minun ohjaustani aina. Olisi helpompi opettaa uudelle pennulle samat ohjaukset kuin aikuisellekin, mutta minä menin tässä takaperin, koska maxikoiraa ei ohjattukaan kuten shelttejä... Tekniikkakertaus ei sinänsä ole pahitteeksi Kujeelle muutenkaan, onhan tässä agilityn totisesta treenistä taukoiltu jo tovi. Ei ainakaan oppilaan innokkuudesta jää vajaaksi tämä projekti :) Kepit olisivat toinen paneutumisen aihe, Muhku kun ei kulmia muista aina oivaltaa...

Jotkut jo lukivatkin rivien välistä edellisestä postauksesta, että hyvin pyyhkii kelpierintamallakin. Parantumattomana pessimistinä en uskaltaisi oikein myöntää tätä, mutta kieltämättä Visan kanssa nyt on palaset kohdillaan, yhteisymmärrystä riittää jopa tottiksen puolelle saakka. Agilityssä ei voi paljon vaivattomampaa treenattavaa voi olla, mutta ohjauksellisesti se ei enää niin helppo olekaan. Visalta ei koskaan lopu menohalut (eikä mölyäminen...), vaikka ohjaaja tuskailee tumpeluutensa kanssa toiston toisensa perään. Odotan tulevaa maastokautta ehkä turhankin optimistisesti, mutta se jos mikä on Vispin kanssa mukavaa treenattavaa!

Tänään fysioterapiassa oli aikaa puhua kaikenmoista. Tässä pentukuumeen kiirastulessa lojuessani pohdin ääneen, mitä haluaisin siitä seuraavasta koirasta. Kovin montaa asiaa en tullut luetelleekseni, mitä Visassa ei jo olisi. Ainoana on se "sopiva, iloinen ja positiivinen tyhmyys", mikä esimerkiksi Kujeessa on. Visa on suorittaja, virkamies, vanhemmiten vielä enemmän totisesti tekemiseen suhtautuva ajatuspeili. Myönnän ohjaajana virheeni tässä(kin) kohtaa; olen epäilemättä lietsonut koiraa vaatimuksilla vahtaamaan minun tyytyväisyyttäni, treenannut väärin ja vääränlaisia treenejä ja sitä kautta ajautunut tähän päällimmäiseen virekesto-ongelmaan. Ei, en sanoisi sitä koiran ominaisuuden puutteeksi, sillä kaikessa muussa tekemisessä ei vireongelmaa ole olemassa - tai sitten muissa lajeissa olen osannut kouluttaa oikein, sopivassa suhteessa vaadetta ja vahvistetta.

Auttamatta tottikseen vaikuttaa myös minun asenteeni. Syksypuolella vuodatin jopa kyyneleitä kentällä turhautuessani koko touhuun, olin jo kättelyssä tyytymätön koiraan ja odotin luumuilevaa liiskattajaa ennen ensimmäistäkään seuruuaskelta. Jotenkin kaivauduin siitä uskostani ulos ja kas kummaa, johan on koirassa yritystä ja ryhtiä... Jos vielä joskus pääsisimme takaisin tähän aikaan, jolloin koira oli korrekti ja kieltämättä minun silmääni (kyllä, omakehu käryää!) käsittämättömän kivan näköisesti suorittava.

Jollain ilveellä olen saanut koiran pilattua monelta osa-alueelta ja ajettua sen surkeisiin vireisiin kisatilanteissa. Pääsin sitten käyttämään sitä perimmäistä syytä, miksi opetin koiran liian tiiviiksi seuraajaksi treeneissä - kisoissa se oli korrektissa kohtaa ahdistuksissaan. Tämänhetkistä tilannetta en tiedä, mutta syksyn parasta seuruuta oli tämä kamalalta näyttävä puujalkakävely.

Oho, jännästi ajauduin angstin äärelle... :D Mutta kun tämä on se ainoa (koulutuksellinen?) ongelma muuten niin käsittämättömän kivassa koirassa, en saisi valittaa. On todella mukavaa lukea muiden bloggareiden kirjoituksia aikuisista koiristaan tai uusista pennuistaan, mistä todella välittyy tyytyväisyys ja ylpeys omaan koiraan. Minä en sellaista osaa kirjoittaa, osaan vain lukea kevyen kateuden kaivertaessa takaraivoa. Vispi on niin automaattisen hyvä, etten voi käsittää sen olevan etuoikeus. Että joka ikinen kelpie ei osaakaan seistä pallon päällä kahdella jalalla tuosta vaan, hakea silmät loistaen aamuisin lehteä minulle pöydän ääreen kahvinkeittimen alkaessa porista, palkkautua millä vain leikillä täysillä koska vaan, kykene kulkemaan ja treenaamaan missä vain, juokse täyttä vauhtia suljettuna kentän sivussa olevaan pussiin välittämättä pätkääkään (ohjaajan ollessa sydän syrjällään kauhukuvat niskan katkeamisesta mielessä). Eivätkö kaikki kelpiet kipaise ilmoittamaan lenkillä vastaantulevista ihmisistä, rakasta räyhäämispaineja uhkailevan ohjaajan kanssa tai pönötä suklaasilmät lautasina kunnes saa luvan sukeltaa kainaloon kieli edellä? Sehän on vain Visa, ei sen enempää, eihän se ole erikoinen tai hyvä.

Tyhmyys on saman virheen toistamista odottaen eri lopputulosta.

2011-03-13T10:15:00.009+02:00

Lomailuviikko vietettiin loppuun asti reippaillen ulkona ja treenaten. Töihin ei päässyt kuin loppuviikosta, jolloin minulle olikin jo muuta ohjelmaa buukattu... Valitettava totaaliloma siis - hyväksi päälle, huonompi tilille.

Keskiviikkona käytiin aamusta treenaamassa napakat agilityt ja valvovan silmän kanssa todettiin, että totta tosiaan ne valssit valuu, en olekaan ihan vain luulotautinen. Teknisen treenin paikka tämänkin tekniikan osalta ja etenkin ohjaajalle noottia onnettomasta ajoituksesta. Kontaktit toimivat edelleen, kepeillä sain ajettua koiran virheeseen, tosin epäreiluus viennissä meni kuulemma jo törkeyden puolelle. :) Jäähylenkki kuuden sheltin ja yhden kelpien kokoonpanolla kipaistiin kiireellä, jotta ehdin autoilla rantaan seuraaville treffeille uusien tuttavien kanssa. Visalta oli päällimmäinen veto jo pois, ei irronnut lämpöä leikkimiseen neitien yrityksistä huolimatta.

Kevät tekee aina tenät: tämmöisen toisenkin tahtootahtoo...

Sosiaalisuusannostus viimeisteltiin torstaina, kun lenkkiseuraksi liittyi punaruskea parivaljakko. Nyt oli Visan vauhti jo entisellään! Lenkin päätteeksi otettiin vielä extempore-tottikset, kun kerran pk-kentän parkissa oltiin. Vispolainen teki oikein tehokasta seuruuta, asentokaan ei ollut pahin mahdollinen edes pallopalkalla ja kisakehujen opetuksessa ollaan näillä näkymin onnistuttu! Eteenmenoissa lelu oli turhan pieni ja ohjaaja olettaa liikaa, sekä ohjaa äärikilttiä koiraa väärin. Suomennettuna lähetän koiran herkästi vinoon (koira kyllä juoksee käskettyyn suuntaan varmasti) ja treenit eivät ole sopivia talvitauon jälkeen, mutta kunnialla korjattiin tämäkin.

Illan agilityn ryhmätreeneissä oli jälleen mukavan tuskainen rata, jolta irtosi monta opetettavaa juttua. Niisto pitää oikeasti opettaa eikä vain ohjata (ja sekin pitäisi tehdä oikein!), jotta Visan hyppylinja korjaantuu paremmaksi. Ansakohdissa olen vetänyt onnellisena vastakkaisella kädellä, koska Visa on sille todella kuuliainen hankalissakin paikoissa. Tässä treenissä kuitenkin näkyi, kuinka koira laittaa suotta käsijarrun päälle vastakkaisen vedossa, kun se voisi suorittaa samaisen kohdan täyttä vauhtia koiranpuoleisen käden vedolla. Jälleen koulutustehtävälista pitenee! Kepeillä sain jälleen yhden kakkosvälin aikaiseksi hosuttamisella... Kontaktit ok.

Viikonloppu meni aika löysin rantein tavallista aktiivisemman viikon palautteluksi. Pitkä lenkkeily Evon metsäteillä ihanassa säässä, laskiaispullia ja sunnuntaina ennenaikaiset syntymäpäiväkahvittelut minun vanhenemiseni johdosta päättivät lomailun sen verran pehmeästi, että arki kolahti kovana vastaan tällä viikolla. Koulussa sai oudostaan kupata lähes koko viikon täysiä päiviä ja jännästi rästiin jääneet tehtävät piti vielä deadlinejen pelossa tuottaa iltaisin.

Tiistaina oli Kujeen mahalaukun tähystys. Kuikkis simahti ripeästi ja kärsi krapulakoomasta koko illan. Tähystyksessä löytyi selkeästi ärtyneet vatsan limakalvot ja refluksoiva ruokatorven ja vatsalaukun välinen portti. Koepalojen tuloksia odotellaan, toivottavasti sieltä löytyy jokin syy, jonka mielellään saisi hoidettua... Tällä hetkellä mennään Antepsinin voimalla. Kuje palautui leikkauksesta hyvin ja on oma reipas itsensä.

Keskiviikkona lenkin ohessa tehtiin Visalle ilmaisuja. Peruuttelu/venkoiluongelmaa ei ennenkään ole oikeastaan saatu esille ilman pidempää pistottelua ja etsintää, niin ei sitä nähty nytkään. Treenattiin jälleen sitä, että ohjaaja voi mennä ohi, tulla viereen ja vaikka lähteä vielä siitäkin kävelemään ja koira edelleen pitää tasaisen mölyn yllä. S oli oikein oiva maalimies ja saatiin hyvät toistot tehtyä.

Torstaina tehtiin tottista Pennalan kentällä ennen ja jälkeen aksaa. Aloitin ilmoittautumisen kautta kokeenomaiseen seuruuseen (joka tosin kentän pienuuden takia jäi vähän vajaaksi), joka sujui pääosin päheästi. Seisomisen erottelussa oli häikkää, muuten jäävät+luoksetulot toimivat kivasti. Visalla oli aivan ihana ilme ja myös S sanoi sen näyttäneen asialliselta. Agilityn jälkeen jatkettiin eteenmenoilla, joiden piti olla idioottivarmasti onnistuvia, vaan niin minä taas lähetin ekan väärään suuntaan ja kiltti koira juoksee... Siirrymme siis täysin palikkamalliin, ettei banaaneista ja vinoudesta tule tapa.

Agilityssä todettiin jälleen, että niin se niisto... Asia laitettiin nyt viikonloppuna työn alle ja hyvältä alkaa näyttää. Muuten korjailtiin ohjaajan superkoiralle suunnittelemia linjoja, jotka ei sitten ihan käytännössä ole mahdollisia. Minulla on alkanut olla radalla kamala hosuminen ja kiire ja samalla äänikäskyt ovat palanneet keskuuteemme. Visan saa todella tehokkaasti kaahotustilaan ihan ilman minun hyrräämistä ja hössötystänikin... Onneksi meille osui on tarkka kouluttaja, joka huomauttaa tästäkin välittömästi. Miten mukava onkaan mennä joka viikko treeneihin, kun vastassa on pätevä koutsi, joka osaa pistää minut tekemään töitä, torppaa tolloilut ja jaksaa vääntää tätä ratakiskoa meidän kanssa. :)

Perjantai palloiltiin vain kotosalla, mutta lauantaina turhaksi osoittautuneen messureissun jälkeen reippailtiin jälleen hallin suuntaan. Kuje puuhasi päällejuoksuja sarjana, välistävetoja, valsseja, kepit ja kontaktit. Että se osaa olla hauska ja hieno, joskin kovin taitamaton ja outo ohjata. Kujeen kunto ei myöskään ole kovin vahva aerobiselta osalta, mutta hiljalleen pienillä treeneillä sekin sieltä tulee. Visan kanssa pureuduttiin niistoihin hämmentävällä tarkkuudella! Olen huono treenaamaan mitään hyppyteknistä asiaa kovin pedantisti, mutta sehän oli oikein hauskaa, että pitkästä aikaa on jokin todellinen projekti. Jo näin "vanhan" koiran kanssa uuden opettelu pienistä palikoista on harvemmin vastaan tuleva juttu, joten intoa väkertää piisaa. Kiesi teki myös päällejuoksuja sarjana sekä muuta perushuttua, hyvin pelasi.

Pikku-Hiipi

Tänäänkin oli agilitypäivä! Pakkasen takia peruuntuneen koulutuskerran korvaavaan treeniin sovelsin ryhmäläisten riemuksi mm. ansaesteitä peruskuvioita vaikeuttamassa, ohjausvalintojen pähkäilyä vaatineen takaakiertohyppysuoran ja takaakierron putkensuun vieressä kovassa vauhdissa. Kuje se meni vetäisemään komean radan lähes suorilta nollaksi! Vain sen houkuttavan putken suun kanssa piti jutustella pidempään, muuten Muhku meni oikein etevästi kaikki kommervenkit mitä matkan varrelle ehdin kehittää.

Visan kanssa painittiin kaksi erää; ensin tekniikkaa niistoissa ja sitten rata. Myös Kiesin kanssa piti tarkennella takaakiertoa putken sijaan, paljon oli merkitystä omalla juoksulinjalla. Välttelin niistoa ohjausvalintana nyt sen erityistreenauksen ollessa ajankohtainen, joten takaakiertosuora meni hieman könköksi valinnoiltaan, mutta ohjaukset toimivat hyvin kunhan kädet pysyvät rauhallisina. Sain laitettua radalla backlapin pitkästä aikaa, vieläkin pelaa todella hyvin. Puomi oli tälläkin kertaa aivan kone! Nyt kun vielä malttaisin olla tekemättä mitään erillistä kontaktitreenausta, ettei siitä tule "juttua"... Vaan jotenkin näistä perussuorituksista olisi jossain välissä jalostettava vielä taitavampia etenemisiä suoraan päähän saakka ohjaajan jäädessä paljon taakse.

Siinä meidän tekemisiä. Paljon on tullut juteltua kavereiden kanssa kuluneen viikon aikana aiheesta jos toisesta ja pari isommankin asian pohdintapaikkaa tuli viikon mittaan eteen. Mutta jotta joku jaksaa kahlata edes osan tekstitulvista läpi (ja eksyn joskus nukkumattiakin moikkaamaan), jätän tarkemman ajatusten kuopsuttelun toiseen kertaan.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille, kyllä se kevät sieltä puskee!

Tiedäthän tää on vaan pelii, eihän siitä voi suuttuu. Sun pitäis olla tarpeeks vanha se ymmärtämään, aamulla säännöt muuttuu.

2011-03-01T20:39:00.005+02:00

Ongelmankehittelykeskuksessa, kuinka voin auttaa? Ai tottis on liian toimivaa, nyt pitää saada päänvaivaa agilityyn? Laitetaanko yksittäinen vaiva vai tahtoisitteko tilata kimppatarjouksella yhdistelmätuotteen, ota 3 maksa 2 -periaatteella? Selvä, toimitusaika on kaksi viikkoa.

Että semmosta. Niin on mennyt tottis hyvin viime aikojen treeneissä vireellisesti - tekniikkaa voimme aina hioa - että ongelmapesäke siirrettiin agilityosastolle. Visan ilme on ollut kiva, kisapalkkauskehut pelanneet ja kumpikaan meistä ei ole alkanut kasata painelumipalloa pienistä oireista. Pirhana, tänäänkin ennen kimppalenkkiä tehtyä tottispätkää esittelisin ilolla kesän kokeissa!

Mutta se liitäminen takkuili maanantaina olan takaa. Ainahan me ollaan jumissa tauon jälkeen ja yksin treenatessa (S:nkin läsnäolo riittää parantamaan menoa rutkasti) olen pettämätön jumittajajurnu. Kontaktit ja kepit ovat toimineet tämän vuoden puolella todella hienosti, niistä en valita vaan keskitytään ylläpitotreeniin. Mutta moni muu asia... Isoimmat hiustukot on nyhdetty valssien ja yleensäkin käännösten kanssa. Koska on tarpeeksi tiukka, entä onko se isompi, kovemmalla vauhdilla toteutettu käännös ajallisesti parempi kuin jäykästi käsijarrulla pieneksi runtattu mutka? Välillä tuntuu huippukoirakoiden videoita katsoessa, että niiden todellinen tavoite on mennä vaan hyytävän kovaa, eikä jäädä viilaamaan mutkia. Tosiasia on se, että Visa ei pärjää vauhdissa näille koirille, mutta ei ne käännöksetkään ole yhtään lohduttavampi osa-alue. Niille huippukoirille kun kääntyminen tulee joko luonnostaan vähän laittoman helpolla tai ne on koulutettu todella taitavasti.

Dilemma on tällä hetkellä se, mitä me aletaan hakea ja treenata. Olen todella lahjakas hifistelemään ja viilaamaan pistettä i:n päältä, mutta onko se tässä tarpeen ja millä työkaluilla se olisi järkevin tehdä. Koska totta puhuakseni homma luistaa nyt pahasti niin jarrujen kuin kääntymisenkin osalta. Glääh. Jospa Riinan auttavista käsistä löytyisi taas parempi vaihde, kun Visa saadaan suoraksi...

Kesä -08

Sheltit kävivät tänään rokotuksilla, urheasti noppakaksikko kesti kohtalonsa. Kujeen uusineesta sappiongelmasta keskusteltiin ja päädyttiin tähystämään mahalaukku ensi viikolla, saadaan ainakin suljettua iso joukko asioita pois mahdollisten vikojen listalta. Tarpeeseen tuli vakuutukset siis Kujeenkin kohdalla. Minon kanssa vakuutusyhtiön puoleen käännyttiin pentuajan pissatulehduksen ja selkäongelmien tutkimisessa. Visa on *kopkop puuta* vielä säästynyt vakuutuksen korvaamilta vaivoilta. Fyssarikäynnit kun ei mene läpi, muuten sitä laskua olisikin jo kertynyt...

Kevät tekee tuloaan. Aurinkoisina päivinä haistan jo kevään ja etenkin ilta-auringossa voi aistia kevään raikkauden ja erilaisen valon. Kaveri kehoitti blogissaan syömään lunta auttaaksemme kesää, melkein tässä voisi lumidieetille ryhtyä, jotta kevään tulo nopeutuisi. Kevään vakiovaivoihini lukeutuvaa allergialääkkeillä elämisen jaksoa en kieltämättä odota eikä tämä toinen keväinen tauti, pentu/koirakuume, ole sen mieluisampi vieras. Asiaa ei auta yhtään tämä belgialaispainotteiset seuraneidit, tänään vieläpä oikean värinen lenkkiseuralainen :)

Viikonloppuna aktiivisesti aloitettu talvilomaviikko jatkukoon: eilen 2,5h agilityhallin maastoissa, tänään vajaa pari tuntia kimppalenkkiä, tottis ja juoksulenkki, huomiselle jo buukattu aksatreenit ja kimppalenkki. :)

Kevättokoa

On sillä väliä nyt ainoastaan, mitä kulman takaa tulee vastaan.

2011-02-28T18:29:00.006+02:00

Syväjäästä selvitty, pakkaset pelästy vihdoin pois! Wheppee! Voi lenkkeillä siinä määrin kun tahtoo ja juoksemistakin elvytellä jälleen, ihanaa!

Terveisiä etelän tytöille Pohjanmaalta!

Laikaa karkuun...

Muumeilu on ollut viime aikojen sana. Mulle aina kehittyy ja hetkeksi iskostuu jokin kumma adjektiiviksi väkerretty sana, nyt se on muumi. Jotain luumulle sukua olevaa tämä on.

Muumeja ollaan oltu, ihan talviunilla ja leppoisalla vaihteella. Agilityä oli pakkasten aikaan turha haaveilla, taukoa on ollut vissiin kisoista 13. päivän kisoista saakka?! Ohoh. Tänään korjattiin tilannetta kevyellä treenillä Pennalassa. Kuje oli jotenkin varovainen ja olin kuulevinani sen vinkaisevan kesken radan... Muuten Muhku oli tosi söpö ja teki oikein asioita. Visakin tuntui tahmaiselle. Se ei tahtonut jarruttaa putkisuoran jälkeen kunnolla hypylle (lue: mun ohjaus lirutti oletettavasti) ja liikkui todella takkuisesti jäykällä isolla laukalla kaamean kiikatikiljunnan siivittämänä. Se on Visan kohdalla useimmiten oire jähmäisestä kropasta, vaikka sellaista ei tällä treenilevolla pitäisi ollakaan? Ja tietty peruspainit piti ottaa muurin päällejuoksussa, kun ei kepoa ollut opastamassa takajalkoja kepeämmiksi.

Ruskuaiset

Epätoivoinen yritys puolustautua laikavoimaa vastaan...

... kun siinä lopulta kävi aina näin.

Viime postauksessa mainitsemani Pohjanmaan viikonloppu meni pakkasia pidellessä ja tarkenemisen asettamissa rajoissa lenkkeillen. Voi sitä auringon voimaa, kuinka mörrimöykystä alkaa herätä päivänsäde pienestäkin valohoidosta! :) Perjantaina taaperrettiin jokijäällä Visan kanssa kahden. Lauantaina humputeltiin uudemman kerran jokijäälle nauttimaan auringosta. Sunnuntai meni mukavan lauantai-illan piikkiin hieman hapokkaissa tunnelmissa, joten Visa laitettiin moottoriurheilemaan keskenään. Maanantaina kiesiteltiin merta kohti Daimin ja Kaisan luo kyläilemään, sai Vispikin leikkiseuraa! Tosin pelaamisseuraa tarjoili myös S:n isän itäsiperialainen laikaneiti, jonka kanssa viipotettiin jäällä tiistaina ennen automatkalle lähtöä.

Pohjanmaalla puuhasteltiin pihatottiksissa seuruun asentoa, jäävien erottelua ja suoria sivulta siirtymisiä. Pari luoksetuloakin taidettiin tehdä. Visan asento on houkutusnamikädellä erinomainen ja lyhyissä pätkissä pysyy kohdallaan ilman apukättäkin. Paljon vaan tarvitaan toistoja ja oikeanlaisia treenejä, ettei homma valahda takaisin vanhaan...

Kuluneella viikolla ei tehty sen suurempia, koetin paikkailla retuperälle päässeitä koulutehtäviä, muuten mentiin pakkasen rajoissa peruslenkit. Viikonlopulle actionia tulivat onneksi tuomaan ohikulkumatkalla Minna ja Ninja! Tai no, voiko sitä nyt kovin kummoiseksi aktiivisuudeksi sanoa että treenaa terävät tottikset (fine!) ja nopeat ilmaisut (pelas!) lenkkien ohessa ja lopun aikaa keskittyy niin henkiseen kuin fyysiseenkin tankkaukseen. Tiivistettynä; toimii.

Tämä viikko on lomaa koulusta, töihin toivon pääseväni kuitenkin. Jos ei muuta, niin ulkoilusta nautitaan yliannostukseen asti. Mino on ollut meillä nyt viikon päivät, alun perin rokotuskäynnin vuoksi. No, rokotukset siirtyivät tälle viikolle ja hyvinhän tämä Maknusti menee lauman jatkeena vähän ylimääräistäkin, kun ei kovin aktiivista treeniä lumien aikaan ole. Kummasti Minko osaa vaihtaa eri ääne(ttömä)n päälle meille tullessaan ;) Vispin kanssa on pitänyt keskustella pariin otteeseen siitä, että vaikka puita päin voi kolistaa niin shelttejä, etenkään Minoa, päin ei juosta eikä ohiteta lyömällä kutosta silmään juuri sheltin osuessa polulla kohdalle... Alkuun olin aikamoisessa solmussa narujen kanssa, mutta yhteisen rytmin löydyttyä totesin, että menisihän näitä kolmekin - tosin eri kokoonpanolla.. ;)

Mihinkään kisoihin ei olla ilmoittauduttu lähiajalle. Vähän katselin maaliskuun puolelle kisoja, mutta ilmoihin on vielä aikaa ja en tiedä onko kisaaminen niin pakollista: arvokisoihin tuskin tulemme pääsemään vaikka varaa, aikaa ja intoa olisi yrittää nollatiliä lihottaa jokaisissa kissanristiäisissä. Hosumalla ei ole hyvää tullut tähänkään asti ja kieltämättä ihan perustekniikoita voisi laitella hetken aikaa. Ratkaisu, Kuje kisoihin?!

Luonnetestipaikan sain varattua Visalle toukokuulle, kiitos siitä Hetalle! :) Saa nähdä mitä sieltä kuoriutuu, villinä veikkauksena heitän, että Visan pistemäärä häviää rutkasti Kujeelle... noloa.

Fysioterapia- tai osteopatia-aikaa soitan heti huomenissa, molemmat pojat taitavat tarvita oikomista.

Älä sano että kova on hinta, kun kerran mikään ei maksa mitään.

2011-02-17T12:04:00.006+02:00

Aloin eilen metsässä miettiä, että jopas me ollaankin rupsahdettu aktiivisuuden suhteen viime viikkoina. Tekosyitä saadaan toki ensin minun sairastumisestani ja sen jälkeen pakkasista, vaikka moni muu bloggaaja tuntuu puskevan samalla ryminällä moisista huolimatta - pisteet heille! Aktiivisia talvia on ollut meilläkin, kiitos Kannuksen maastojen ja harrastusmahdollisuuksien. Lohduttauduin lenkillä muistellen viime talven tehokkaita lenkkeilyjä ja hallitreenausta ennen etelään muuttoa, puhumattakaan sitä edellisen kevään armottomasta treenirytmistä, joka poiki Minosta tokovalion ja pojat nousivat tasollaan ylempiin luokkiin. Eihän me nytkään täydellä passiivijaksolla olla (aksat, peruslenkit, canicross), mutta kuitenkin...

Talvet, ainakin tämä kuluva, pyhitetään ajatustyölle. Kerätään motivaatiota tulevalle kesälle, valmistaudutaan kevään aktiivisuuspuuskaan ja ihan vain olla möllötetään sykleissä sätkivänä läjänä sohvan nurkassa. Turhalta moinen muumeilu kuullostaa, mutta tällaiselle ongelmankehittelyn moniosaajalle se on lähes pakollista. Väitän, että viime kesän laiskuus maastojen (ja vähän muunkin treenauksen) suhteen voisi osittain mennä isompien elämänmuutosten ja tapahtumien täyteisen kevään piikkiin. Minulla ei ollut aikaa eikä jaksamista nollata tosissaan, pohjustaa tulevaa aktiivikautta. En hetkeäkään väitä, että olisin tehnyt niin ahkerasti hommia koulun, kirjoitusten tai muiden oikeasti tärkeiden asioiden eteen, etten olisi voinut nollata, päinvastoin. Aikani meni ympäripyöreään "on niin kiire ettei ehdi tehdä mitään" -stressaamiseen ja peruselämän muutoksiin, mihin minun reaktioni on valitettavasti passiivisuus ja sijaistoiminta. Ei jalostusmateriaalia siinä suhteessa!

Napero-Viipi jäljellä.

Nyt on hippasen eri kutinat. Pyörremyrskyn läpi käyneessä koiratarvikearkusta jotakin kadonnutta lelua tonkiessani en voi olla hiplaamatta jälkiliinaa ja johan kirkastuu Visankin ilme metallipannan kilistessä. Vaan vielä on maltettava, nuo hanget tuskin heti katoavat maasta, ainakin pellolle pääsystä saa haaveilla kauan...

Isoin talvikooman tuoma ilonaihe on minun asennemuutokseni, etenkin Visaa kohtaan. Kun elämä on koiran kanssa kaveeraamista -puuhailua, lenkkeilyä, hömppätemppujen opettelua - ei suhde siihen voi kuin parantua. Minä aloin jälleen vähitellen uskoa Vispilään, meihin ja siihen, että tästä veitsenterällä kävelystä tulee vielä jotain. Opin taas pitämään koirastani! Se ei nimittäin ole itsestäänselvyys kilpailuhenkiselle (laiskalle) perfektionistille, jonka toiseksi mieluisin harrastus heti syömisen jälkeen on vertailu. Nähdessäni muista lukemattomista koirista vain ne hyvät, kadehdittavat puolet, unohdan kuinka pirskatin päheä piski minulla onkaan jalkojen juuressa. Täydellisyys on kaukana monesta muustakin eläimestä ja marginaalien väliin mahtuu monta koiraa, jotka eivät kävisi minun käteeni edes tätä vertaa kuin Visa. Nämä asiat on kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä todella vaikea muistaa joka päivä tai edes joka kuukausi.

Mino tekee elämästä haastavampaa: pysäytä pallo katseella.

Kuje jäi kovin hämmentyneenä hoitopaikkaansa pitämään Minolle seuraa pidennetyn viikonlopun ajaksi. Me nostetaan Audin kytkintä kohti vielä hitusen kipakampia pakkaslukemia, Kuikkiksen ei tarvitse lähteä sinne jäätymään, vaan se voi pitää Minolle shelttihyppelyseuraa. Tällä viikolla en edes haaveillut agilitystä eikä pitkille lenkeillekään liian usein ehditty tai tarettu (lue: Muhku jäätyy).

Sisäpuuhina touhuttiin jumppapallon päällä kakeja, kengurua, takajaloilla seisomista ja itsensä ympäri pyörähtämistä molempiin suuntiin. Visalla myötäpäivään pyöriminen oli selkeästi hankalampaa, kuten on huomattu käännöksissäkin. Kiesi myös tottisteli sisällä seuruun asentoa, jääviä ja paikallamakuuta. Ja tottakai pakolliset rosvot (ryömiminen) ja kännit (selällään makaaminen) piti toteuttaa.

Kuje jää jostain syystä useimmiten treenaamatta, vaikka se syö tällä hetkellä neljä kertaa päivässä oksentelun riskin minimoimiseksi. Ensi viikolle jos lääkäriin pääsisi, saataisiin tutkittua rokotusten ohessa tätä... :( Muhku puuhaili "lauantai-iltaa" (kaljaa, tanssia, känniä) ja perus pallojumppaa.

Puhkun keppi!

Teet mitä teet ja varkain se luisuu hukkaan.

2011-02-14T16:18:00.004+02:00

Aurinkoisen rapsakkaa ystävänpäivää niin nettitutuille kuin niille livekavereillekin! :))

Onneksi Suomessa on näin hyvät olot kisata agilityä talvellakin. Ei olisi paljon naurattanut eilen lähteä mihinkään muuhun halliin kuin Hyvinkään koiraurheilukeskukseen. Jälleen kiitos kemulle videoinnista ja muusta oheistoiminnasta.

Ensimmäisellä radalla alun kevyt kääntö kepeille sujui ok, mutta muutaman esteen jälkeen ohjasin todella huolimattomasti koiran putkeen ja käänsin selän, jolloin Visa jo viiletti edelläni... Loppurata oli tavan kaahottelua ja likimainohjaamista, hyvä jos puolet esteistä suoritettiin kun minä en saanut ryhtiliikettä tehtyä. Kontaktit kuitenkin hyvin ja maltoin pitää niillä.

Toinen ja kolmas rata olivatkin jo epäilyttävästi agilityn näköistä toimintaa. Toisella radalla Visa ajautui kaarroksessa pitkälle ja minun liikkeeni ajoi päälle seuraavassa kohdassa, tosin sitä ennen oli tuomari jo nostanut kättään keinun ylösmenolla (marginaaliin!). Kolmannella radalla en ehtinyt sinne mihin olin suunnitellut sijoittuvani viimeisen putken jälkeen, joten hosu iski loppumetreillä ja tipautti riman. Sanotaanko näin, että saletisti sapetti.

Mutta, positiivista: kontaktit pelaa, kepit pelaa ja alun jarrutukset pysyivät jo semikivasti kasassa! Me treenataan väärin, aivan liian vähän ratatreenejä. Jännä, ettei pakka oikein tahdo pysyä kasassa... Siispä ollaan ylpeitä kahdesta suhteellisen ehjästä radasta ja muutetaan treenejä. Juostaan vaikka suoraa, mutta mennään pitkää pätkää pirskatti! Ja lohduttaudutaan sillä, että mikäli nuo radat olisivat menneet nollilla, oltaisiin sijoituttu etenkin B-radalla mukavasti aikojen puolesta (pois kellotettuna B-radan leikkaushässäkkä). Mutta on ne sortsut vaan silti ylivoimaisia.

Hitusen oli hyistä puuhaa lämmitellä ja jäähdytellä koiraa.... Samaa tutinaa lupaa loppuviikoksi, ei ole hyvä tämä. Ehkä nyt olisi sopiva aika ostaa niitä post-it -lappuja ja tarrata Visan kanssa tunnarin kulmakiviin Caniksen ohjeilla.

Jos käännyt katsomaan taaksesi, näetkö silloin eteen?

2011-02-13T11:19:00.005+02:00

Toinen harjoittelujakso (lue: viikko) on suoritettu, seuraavaa saakin odottaa ensi keväälle... Kurja homma, sillä kenttäjaksoista ainakin minä sain lisää pontta opiskeluun. Erityisesti tämä äskeinen harjoittelupaikka oli niin mahtava kaikin puolin, että vähintään ajatustasolla motivaatiomittari meinaa kiepsahtaa yli asteikkonsa. Siitä on tosin hitunen matkaa vielä käytännön toteutukseen, mutta fiilispuoli alasta on korjattu raiteilleen.

Torstaina pakkasmittari kohosi yli ryhmätreenien kipurajan, mutta me reippailtiin omatoimitreenaamaan. Kepo lähti vahtimaan, etten ala jauhamaan liikoja ja taisi pakata mukaan hyvän karmankin. Oivallinen ajoitus tämän illan kisoja ajatellen.

Kuje puuhasteli S:nkin kanssa, on se miehen liikkuminen vain niin vaivatonta vaikka laji onkin vielä vieras... Minä tuusasin Muhkun kanssa enimmäkseen päällejuoksuja ja niistoja, vähän meinasi vieläkin jäädä kuunkiertoradalle kellumaan päällejuoksuissa välillä. Kepit sujuivat virheettä!

Vispilää kiusattiin muurin takaakierrossa S:n avustaessa hieman järeämmillä keinoilla vauhdinpotkimisen poistamiseksi. Johan alkoi jalka nousta kelpiellä ;) Lisäksi katseltiin mm. aloituksien jarruja, valsseja ja päällejuoksuja. Puomi tehtiin vain kahdesti, molemmat toistot aivan järjettömän hienot. Kepeille hain vauhdituksella virhettä, mutta en onnistunut jekuttamaan Kiesiä.

Muuta puuhastelua ollaan tehty vain sisällä jumppapallon kanssa ja pieniä tottisjuttuja. Tulisi jo kesä, kaikki olisi helpompaa ja mukavampaa... Motivaatio maastolajeihin ei kohta enää mahdu varastoitumaan, uusia lenkkimaastoja on tutkittaviksi ja vanhojenkin laajentaminen kesämittoihin houkuttaisi jo kovasti. Puhumattakaan suunnitelluista retkeilyreissuista laajentaen reviiriä ehkä jopa Lappiin saakka... Glääh, tule jo kevät!! Tämmöistähän on todella realistista haaveilla, kun pakkasmittari paukkuu parissakymmenessä miinusta ja kevätaurinko vasta kokeilee kirkkauttaan. Mutta niin oli kauniin aurinkoista ja linnut mölysivät eilisen iltapäivän pitkällä lenkillä ja tämän aamun aikaisella kimppalenkillä, että jotain toivoa alan jo elätellä talven taittumisesta. Kuvia eiliseltä lenkiltä (ja aiempiakin otoksia) löytyy täältä.

Sattuneista syistä Mino kävi eilen pikavisiitillä meillä. Maknu-mummeli voi oikein virkeästi, melkein ottaisin sen ennemmin hetkeksi meille asumaan kuin Kujeen. Mutta tuntuipa hassulta taluttaa kolmea koiraa pitkästä aikaa! En kokisi kolmea tai edes neljää koiraa ongelmaksi (toki asunnon pitäisi olla siinä kohtaa mieluusti hitusen suurempi), mikäli ne olisivat temperamentiltaan samanlaisia, eläisivät samalla rytmillä.

Nykyisessä paimenpopulaatiossani tämä ei toteudu ja se on yksi syy siihen, miksi Mino asuu äidillä. Visa on ripeä tekemään kaiken, menevä ja ronskikin. Kuje elää aina sinistä hetkeään, jää haaveilemaan ajatuksiinsa turhan usein ja on muutenkin hidastempoinen arjessa. Mieleen tulee väkisinkin Pekka Routalempi Pasilasta; kaikki on vähän jännää, joko riemastuttavassa mielessä tai pohdituttavasti. Mino on myöskin vikkelä ja ajan tasalla, mutta sitä jännittää monet asiat ja se varoo Visaa etenkin ahtaissa paikoissa. Voitte kuvitella, että niin remmissä kuin vapaanakin lenkkeily näiden kanssa ei ole kovin yhtäläistä tahdin puolesta. Hihnassa yksi menee päättäväisesti eteenpäin reunassa, toinen peesaa omassa turvakuplassaan ja kolmas jännättelee lumikökkärettä edessä tai unohtuu ajattelemaan jo taakse jäänyttä keppiä. Vapaana ollessa yksi viuhtoo 50 metriä edellä ja kaksi tipsuttaa vaihtelevalla tempolla jaloissa tai 50 metriä takana. Yhteistelo on aikamoista pakan koossa pitämistä. En tiedä, mutta veikkaisin, että kahden kelpien tai kelpien ja S:n toivoman metsäkoiran kanssa elämä olisi vaivattomampaa huolimatta mahdollisesta hallinnan kauhun tasapainosta kaupunkimetsissä.

Anatomiaopinnot pakastimessasi

2011-02-09T20:41:00.007+02:00

Kai se on myönnettävä, että aika rajusti harvennetut pitkät lenkit ja ajan kuluminen levossa tekevät tehtävänsä: yskä alkaa hellittää hiljalleen. Sietäisi kadota tämän viikon aikana, sillä sunnuntain kisoista on tulossa suhteellisen kuluttavat ja ensi viikolla olisi vallan mukavaa päästä jo takaisin juoksemisen makuun.

Ihan hetkittäin olen pohtinut tämän harrastuksen järkevyyttä ja mielekkyyttä. Sellainen hetki tuli eteen tiistaiaamuna, kun ponkaisin ylös kukonlaulun aikaan ehtiäkseni treenaamaan agilityä ennen työharjoittelun alkua. Siinä vastatuulipyryssä kävellessä kieltämättä kävi mielessä kääntyminen kotiin vällyjen väliin ja kerrankin rauhalliseen aamukahvihetkeen, eikä treenin jälkeenkään tullut "kylläpä kannatti"-fiiliksiä...

Kuje oli vähän vaisu, kenties jälleen tiuhaan esiintyvän sapen oksentelun takia. :( Tai sitten sillä oli vain normaali aamukooma. Nätisti pelasi kuitenkin ohjauskuvioissa!

Visan aloitusjarrut eivät ole vieläkään ASBt vaan lukkiutuvat ja luistavat... :P Muurin potkiminen sai minut (ja koiran) keräämään kierroksia heti radan alkuun, joten lopputreeni ei ottanut sujuakseen kovin harmonisesti miltään osa-alueelta. Keesillä on vaan niin himputinmoinen kiire eteenpäin, että eihän sitä voi olla potkaisematta muurista vauhtia, kun ensimmäisen suorituskerran jälkeen tietää jatkavansa edessä näkyville kepeille. Eikä muuten malta myöskään aloittaa keppejä alusta, jos ohjaaja menee jo toisessa päässä estettä ja koira tulee täyttä höyryä putkesta. Tässä vain pari muilutuskohdetta mainitakseni.

Keskiviikkona hieroin pojat pitkästä aikaa. Visan kanssa on tehty sen verran seuruutreeniä, että oletin sen olevan kurjemmassakin kunnossa. Kujeella oli kireyksiä huomattavasti enemmän, vaikka sen askelpituus onkin pysynyt hyvänä. Muhku-rukka nyt on muutenkin lievä ongelmatapaus tuon sappioksentelunsa vuoksi. Vaiva uusi, vaikka herra saa nykyään kaksi ruokaa ja pari "teehetkeä".

Kujeelle kertyy helposti ylimääräistä ruotoon, kun ruokintakerrat ovat lisääntyneet. Kerta-annokset ovat niin säälittävän pieniä, että melkein nappuloiden määrässä voi laskea ruoka-annoksen. Muutoksia oli siis tehtävä jo aikaa sitten. Puolisen vuotta Kuje on syönyt Saaristo-Puhtia nappulan rinnalla, toki myös luita ja muuta lihaa. Puhdin tuotteet olivat jonkin aikaa sitten loppu vakioliikkeestämme ja kuljetusfirmassakin oli vajausta, joten hankin vihdoin sauvasekoittimen ja mössäilin itse.

Shelttien ruokintahistoriaan mahtuu kaikki variaatiot erilaisista nappuloista yrjölänpuuro/liha-sekoituksien kautta barffaukseen. Ja kyllä, barffaten ne voivat parhaiten. Hampaissa ei ollut mitään valittamista, mikään kohta koirassa ei haissut ja lihaskunto kehittyi nykyistä helpommalla hyväksi. Sattuman kaupalla, laiskuudella ja Minon luuvastoinkäymisten vuoksi raakaruokinta kuitenkin valahti jälleen nappulan lappamiseen. Visa on viettänyt koko ikänsä kovin vaihtelevalla sekaruokinnalla, sen kohdalla en ole huomannut eroja kuin nappulamerkkien välillä.

Mikäli tilaa, rahaa ja aikaa olisi rajattomasti, meillä todellakin barffattaisiin. Tai ei ihan puhtaasti barffattaisi, mutta raakaruokittaisiin. Saan aina välillä huimia puuskia raakaruuan suuntaan, mutta yhtälailla livun takaisin nappulan mukavaan huolettomuuteen. Venkoilu on toki tyhmää, mutta niin kauan kun koirat voivat hyvin (tässä kohtaa joku älähtää Kuukun sapesta...) ja ruoka imeytyy ongelmitta, mennään hyrskynmyrskymallilla.

I guess the whole point of it all is that we never know really.

2011-02-06T16:25:00.007+02:00

Jos käy kaverin kanssa lenkillä "yskätauolla", sitähän ei lasketa liikunnaksi? Hyvä, sillä lauantaina kipaistiin Emilian ja poikien kanssa meidän köörille uuden metsän siimekseen, kannattava veto kaikinpuolin. Minulla oli pitkästä aikaa päivä, jolle ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa ja S oli vieläpä poissa kotoa. Aikataulupakkomielteisenä minua kevyesti riepoo olla tiedottomana tulevasta, koen vallan vaikeaksi tulla koulusta kotiin tai herätä viikonloppuaamuna ilman, että tiedän mitä tehdä seuraavaksi. Vaiva tuntuu vain pahentuneen, sillä hyvin useasti käytän tylsän ajan tulevan ajan käyttämisen suunnitteluun. Ja silti rakastan extempore-juttuja.

Lauantai oli aika ryhditön päivä, joten sunnuntaina rykäistiin. Muun

siivouksen lisäksi pureuduttiin vaatehuoneen myräkkään; nyt siellä näkyy lattialistat joka paikassa, hyllyt ovat puolillaan ja sinne mahtuu kokonaan sisälle! Pojille tämä tiesi jälleen tylsää päivää, mutta Visaa viihdytettiin seuruutreenillä Citymarketin parkkipaikalla ja Kuje sai yksinoikeuden uusiin itsetehtyihin leluihin. Käsityölahjattomuus pääsi jälleen loistamaan, en kyennyt selvittämään collegeräsyistä kruununsolmulelua, joten lettiversiot saavat kelvata...

Alkavan viikon vietän työharjoittelussa virka-aikoina, joten lenkkien ja treenin osalta luvassa on tylsä viikko. Pakko on jotenkin ehtiä tekemään agilityä ennen viikonlopun kisatourneeta vaikka kuinka sääsivut pakkasta lupaavatkin, sen verran huteralla näppituntumalla ollaan.

Olen luopunut haaveesta saada tolkkua blogitreenipäiväkirjaan, hyvä jos tätä yleinen lätinä -blogia saisin päivitettyä siinä määrin, että joku jaksaisi tätä lukea ja päästäisiin vuosien 08 ja 09 aktiivisuustasoille. Arvatkaa muuten nakertaako, että olen poistanut netistä sen aikaisia videopätkiä, olisi enemmän kuin mukavaa lukea niitä tekstejä videoiden kera... Onneksi se on kivaa nytkin. Semmoisia blogeja tykkään lukea ja koetan yrittää parantaa tämänkin sinne suunnalle! Mutta treenipäiväkirja palaa paperiseksi. Uuden, hienoudellaan motivoivan treenipäivyrin ostaminen on ollut tekosyynä kohta varmaan jo puolelle tusinalle erilaisia vihkoja. Jokaista olen varmaan aloittanut kirjoittamaan, mutta päätynyt jättämään homman kesken ja repäissyt sivut arkistoitavaksi V-fileseihin, muovitaskuun koirien kansioon. Kun vihdoin luulin Robinhoodin tarjonneen minulle parhaan mahdollisen version (lue: mahdoton määrä sivuja täytettäväksi, välilehdet, kuminauha, muovitasku kannessa), menin valitsemaan siitä maanantaikappaleen: kierremetalli on rikki ja repii sivut. Pelastava huoltojoukkolainen onneksi toimitti seuraavan kokelaan korvaamaan tätä menetystä, nyt täytetään sopivan synkkää Pikku Myy -koristeista vihkoa. :)) Selätin pakkomielteeni aloittaa kuukauden/vuoden alusta ja kirjoitin sinne tänään ensimmäisen merkinnän.

Kotikutoinen Puuhamaa

2011-02-05T13:42:00.011+02:00

Minulla on ollut vahvasti sellainen periaate, että flunssa saa elää oman elämänsä elimistössäni ja minä jatkan menemistä normaaliin malliin. Aina ne ovat aikojaan parantuneet, sama lenkkeileekö vai lepääkö. Saisi luvan tämäkin keuhkot halkova köhä kadota, annoinhan sille jo luovutusvoitonkin jättämällä lenkit vähemmälle ja treenit väliin. Mokoman omatuntoa vaan ei tunnu kolkuttavan...

Jotta Visa saisi liikunta-annoksensa, lähdettiin eilen käymään mummolan mönkijää morottamassa. Käytetäänhän me tuota oivaa menopeliä muulloinkin, hyvää hapenottotreeniä sellaisilla vauhdeilla, mitä minä en voi tarjota ilman että ne yhdistetään vetotreeniin (lue: Visa vetää pyörää täyttä laukkaa). Eksoottisimpiakoirankuljetusasetelmia ei tällä kertaa toteutettu, kun jätin Kujeen suosiolla odottelemaan autoon ja vain Visa istui hetken kyydissä ennen rauhallisempia teitä. Pitäisi ehkä toteuttaa jokin uskottava paimenkoiralaatikko mönkijän päälle!

Lisäaktivoinniksi etsittiin piharakennuksista yksi maalimies. Unohdin edellisessä postauksessa mainita, että Visahan sai etsiä ukkoa viime viikonloppunakin konehalleista. Joku saattaa muistaa kriiseilyni Keesin pintarohkeudesta ja raivaamisesta? Kas, kovin puskee kelpie nykyään ahtaista väleistä ja kiipeää tarkentamaan hajua korkeammalta, kun minä jätin ongelman sikseen. Sama ilmiö on kieltämättä huomattu kaikissa lajeissa. Mutta kuka opettaisi ohjaajan jättämään kansainvälisen kriisin kehittämisen väliin jokaisesta mahdollisesta kompastuskivestä...

Meillä on tällä hetkellä pakkanen puolillaan luita, lihaa ja sisäelimiä koirille, toinen odottaa mummolan pakastimessa. Olen kovin onnellisessa asemassa, sillä harvoin joudun koirille ostamaan lihatuotteita, kiitos metsästävien sukulaisten ja teurastushommia tekevän isoisän. Mikäli investoisin vielä hieman suurempaan pakastimeen, mahtuisi sesonkiajan kaikki tarjolla olevat lihat pakkaseen eikä tarvitsisi kääntyä kaupan puoleen lainkaan. Välillä tuntuu veikeältä tarjota koirilleen peuranlihaa, josta saisi kaupassa pulittaa hunajaista kilohintaa. Vaikka yhtälailla hintaa tulisi hirvenlihallekin, jota koirat ja me itsekin suurimmaksi osaksi syömme.

Metsästäjät lähipiirissä tarjoavat myös toisenlaisia elämyksiä; pääsee näkemään erilaisia eläimiä lähietäisyydeltä - kuolleena tosin. Eri kokoisten sorkkaeläinten ruhoja katsellaan joka syksy, mutta tällaista mirriä ei olekaan hetkeen nähty.

Lahjattomat voi aina harjoitella, mutta entäs me kyvyttömät?

2011-02-01T08:17:00.005+02:00

Viime viikon ohjelmahan kuullostaa jo aika pätevältä; 3 treenit ja yhdet kolmen startin kisat agilityä! Tämä tosin vain Visan kohdalla, Kubbe-rukka pääsi vain kerran... ja siitäkin kiitos treeniseuran painostukselle.

Keskiviikkona käytiin omatoimitreenissä kirpeästä pakkasesta huolimatta, palkkailin puomin ja A:n, sekä tehtiin päällejuoksuja, alun jarrutuksia ja valsseja. Fiffan oli ihan ovela hemmo ja auringonpaiste lenkeillä piristi kummasti!

Torstain ryhmätreenissä oli mukavia elementtejä sisältänyt rata, joka sujui viime viikkoista paremmin (siihen ei tosin paljoa vaadittu...). Kontaktien nopeus oli jälleen ok, mutta puomilla Visa pyrki vinoon. Taidan taas vaihteeksi sekoittaa pakkaa ja lätkäistä kosketusalustan alastulolle suoruutta takaamaan, onhan se pienempi häivyttää kuin fyysisen esteen virkaa toimittava siiveke. Ratakestävyys on ohjaajalla miinuksen puolella, siinä riittää kehittämistä että jaksan puristaa ohjauksen kasaan loppuun asti. Ja yhtälailla olla heti alussa napakkana. Kun aloin viemään Visaa hiljaa ohjaten, aloin samalla lepsuilla vaatimuksissa... Julmuri pitäisi voida olla ilman ääntäkin. Radalla oli Visan elämän ensimmäistä kertaa pöytä - suotta sitä olisin opettanut kun nytkin pelasi virheettömästi :D Takaakierto/päällejuoksu muurilla ei lennättänyt palikoita, jesh!

Perjantaina päästiin keinonurmelle lämpimään halliin, ah! Radan aloitus oli meille kinkkinen; koira lähtee liikkeelle ilman minun liikettä ja kaahaa kohti ohjausta, sitten pitäisikin kuunnella ja koota... Tällä kertaa selvittiin suhteellisen pienellä tuskalla. Isommaksi ongelmaksi osoittautui keppien löytäminen ansaesteiden sijaan, todella roisia vetoa ja rintamasuunnan ylikääntämistä piti toteuttaa ennenkuin kohta onnistui. Radalla oli kaikki kontaktit.

Sunnuntai-iltapäivänä startattiin Kemun (kennel"mummo") auto kohti Hyvinkäätä. Heti ensimmäiseksi ilmaisen ison kiitoksen Kemulle koiran huollosta! Jäi tällä kertaa etko-nollakahvit juomatta, liekö siinä syy tuloksettomuuteen...

Ekalta radalta ei ole videota teknisten *kröhöm* ongelmien vuoksi. Visa ryysäsi alun jarrutukset miten sattui, mutta pelastelin homman vielä jotenkin. Loppupuoliskolla putkesta tullessa piti vetää koira toisen putken suun ohitse ja sen jälkeen lähettää samassa linjassa putken suiden kanssa olevan hypyn takaakiertoon. Vedin liian pitkään ja voimakkaasti, joten koira tuli jalkoihin, kierrätin sen itseni takaa ja lähetin kiertämään hyppyä. Sattuman kauppaa, että jatkoin loput esteet ajatuksella loppuun, vaikka olin varma vitosesta - nollaksi rata kuitenkin tuomaroitiin. Että kun tulokset joskus tulevat nettiin, niin se sij. 8 ei johdu vain kontaktistopeista tai hitaudesta, vaan kevätjuhlaliikkeistä. :D

Toinen rata levähti alkukuvioon.

Kolmannella radalla pätevästi lähdin tavoittelemaan helpolta radalta kovaa aikaa - ja rynnistytin koiran kakkosväliin kepeille. En tiedä olisiko se voinut taittua tuosta vauhdista.

Vaan vielä vitosta enemmän nakertaa oma tyhmyys. Jostain syystä (vaikka videolla kellotaulussa on aika?!?), meille ei ollut saatu aikaa ja olisimme saaneet uusia radan ajan saamiseksi. Kieltäydyin ja tajusin mokani vasta myöhemmin; olisi voinut vaikka esitellä koiralleen, että ne kepit pitää suorittaa oikein. Mutta minähän tykkään opettaa sille teknisiä virheitä ihan väkisin. :)

Positiivista kisassa olivat (meidän tasolla) nopeat kontaktit ja oikein suoritetut kepit (paitsi se rynniminen, en tiedä ketä syyttää), eikä rimojakaan lennätetty! Kyllä, puomi valui molemmilla agilityradoilla pitkäksi, mutta en jaksa nyt ahdistua siitä.

Tällä viikolla jaksettiin malttaa keskiviikkoon ilman agilityä, Kujekin pääsi puuhaamaan.

Visalle saatiin kisavire aikaan, kun se sai katsella Kujeen ja Kirvan menon ennen omaa vuoroaan. Radalla oli pitkä alkusuora, jonka päässä piti jarrutella ja tein aloitusjarruja valsseineen vielä yksittäisinäkin. Ei nyt ole ihan hyvä tämä. Muut tekniikat radalla sujuivat hyvin ja kontaktit olivat nopeita. Puomilla olisi ollut mahdollisuus vinottaa, mutta alusta veti suoraksi.

Kuje pääsi aloittamaan, jolloin sillä vielä riitti aivotoimintaa. Voi hitsit kun se liikkuu ja käyttää kroppaansa hienosti, mahtavat jarrutukset, omatoimiset vekkaukset ja "cipcap"-hypyt!! Ja ihan ilman opettamatta... Jälleen olisi ominaisuuksien siirto koirasta toiseen niin kovin mukava mahdollisuus. Kuje teki kepit ja kontaktit hienosti, sekä ohjautui peruskuviot nätisti. Päällejuoksua ja saksalaista opeteltiin, Kuuku meinaa aina jäädä kellumaan "kiertoradalle" :)

Reilun viikon päivät olen flunssassa ollut, mutta tänään annoin sille periksi. Yskä menee semmoista tasoa, ettei radalla puurtaminen ja siihen perään kouluttajana köhiminen varmaankaan oloa paranna. Kurjaa etten sanoisi.

Kesäkimara

2011-01-26T14:07:00.000+02:00

Vaikka tänään pikkuisen "apuameilläonkisateikäosatamitään"-agilityn ohessa saatiin nauttia aurinkoisesta säästä, pakkaslukemat eivät ole meitä varten. Laitetaan vähän kesämuistoja tähän väliin, valoisaa aikaa kohti kun ollaan menossa. Tätä odotellessa...

Oh my, justifying reasons why, is an absolutely insane resolution to live by

2011-01-25T21:57:00.005+02:00

Ärsyynnyn blogeista, joita osataan kirjoittaa hyvin ja henkilöiden elämä on mielenkiintoista, mutta joita päivitetään harvoin. No, tämä osoite ei tuota lauseen alkua täytä, mutta harvoin päivittymisen sitäkin paremmin. Kuka nyt jaksaa lukea samoja tekstejä kuukausitolkulla...

Kuulumisia luulisi olevan pitkä lista kirjoitettavaksi, mutta melkeinpä muistan enää mitään yli kuukauden takaa, hyvä että viime viikolta. Olen lahjakas lomailija, osaan uppoutua.

Vuoden vaihtuessa vaihtui agilityseura. Uusi halli korkattiin suhteellisen ripeään ja vapaavuorokortti ei ole itseään joutunut kovin yksinäiseksi tuntemaan. Puomia on koetettu nopeuttaa, jenkkikäännöstä ja takaakiertoja parantaa hyppylinjan kamaluuden takia. Kaikki oheisradat ovat olleet vaivattomia ja koira kuin ajatus. Vaan kun ensimmäisen ryhmätreenin aika tuli, tipahdettiin hankeen. Hyvä kun 4 estettä päästiin järkevästi peräkkäin suorittamaan, tässä viedään tuoretta kolmosluokkalaista, päivää vaan... Vaan puomi olikin ihan kone usean kerran, kunnes lopun perinteinen "vielä yksi" hidasti senkin. Onhan se nyt hyvä näyttää kaikki taidot heti alkuunsa, ei voi kuin onnistua ja parantaa seuraavissa treeneissä kun pohjalta lähdetään ;) Tänä sunnuntaina ekat kolmosen kisat ja tottakai lahjakortin voimalla heti kunnon kolmestarttinen kisapäivä! (juu se järki jätti jo :) )

Viretottis ja sisäpuuhastelut ovat tehneet välillä rakoa tähän talvikoomaan. Vispille kehitellään rutiineja kisanomaiseen tottikseen ja virehän tulee kaupan päälle, kun tarpeeksi harvoin treenaa. Eikä se nyt teknisestikään aivan suosta ole.
Lenkkeihin on haettu vaihtelua vetopuuhilla. Minulla ei raha kauaa ehdi tilillä lojua koskaan, mutta nyt investoin oikein urakalla koiraan. Hetki sitten ostettiin edellisessä päivityksessäni mainitsema uusi takki (josta en vieläkään ole vakuuttunut kuin hyvästä mallista...) Jokunen viikko sitten Visa sai vihdoin Leuchtie-valopannan, näkyy nyt eräänlainen ufo viilettämässä pimeässä metsässä. Manmat-kisavetovyön jalkaremmit alkoivat vaiv
ata minua jo kesällä, nyt kyllästyin juoksemisen välttelyyn vyön vuoksi ja hankin luokkakaverin suosittelemana uuden, Zero DCn jalkalenkillisen seatbelt-vyön. Kyllä nyt kelpaa, voin todellakin suositella! Juokseminen maistuu makealta, mutta vielä huisimpi riemastus löytyi ladulta. En ole mikään innokas hiihtäjä lukuunottamatta jäällä suksimista koirien kanssa. Visa näytti kyntensä toimivana valjakkohiihtokoiranakin mummolan kylän peltoladuilla (ainoa paikka missä täällä "hiihtokaupungin" lähellä voi koiran kanssa hiihtää vapaata, jäällä on
liikaa kunta...)! Vaan eipä sitä ehkä oikein hiihtämiseksi voi laskea, kun minä jalkoja nostelen ja käsiä liikutan hiihtoa muistuttavassa tahdissa Vispin tehdessä lähes kaiken työn... :D No ei vaan, kyllä hien sai pintaan kun oikein kovaa mentiin mäkiin - ja koira nauttii.
Kuje ei yleensä osallistu vauhdikkaille vetolenkeille, ainakaan niille pidemmille. Mutta viime sunnuntaina käytiin koko porukka nauttimassa ihanasta säästä jäällä 10km sivakoinnin muodossa, ah niin mukavaa!

Yksi kahvipannu sinne tai tänne - ei kai se suuria merkitse kun ollaan etsimässä pyrstötähtiä.

2010-12-15T08:28:00.002+02:00

Tässä sitä on lomailtu viimeiset reilu pari viikkoa koulusta. Olen laiskistumisnopeudessa mestaruusluokkaa, joten ajatus ensi viikon tentistä ja paluusta koulun penkkiin aiheuttaa eriskummallisia päähänpistoja. Asiaa ei yhtään ainakaan helpota Pohjanmaan rauhassa vietetyt joulun pyhät ja vuodenvaihde. On niin ihana lähteä lenkille pikkuteitä pitkin metsään heti pihalta, jälkipellot käsillä, tilaa ja vastaan ei tule yhtään tiukaa pipoa täynnä nestettä. Koirat saa olla vapaammin ja minä nautin muuten vaan...

Vaan ei tätä arkea vielä ainakaan pääse pakoon, enkä ihan vaihteeksi edes tiedä mihin sitä tahtoisin pakoon tai mihin haluaisin vaihtaa sen. Huoh. Jokin alkuvuoden tiedottomuus-kirous?

Me ollaan semisti muumeiltu eli vietetty talviuniaikaa. Lenkit sen kun pitenee ja tehostuu, kiitos (turhankin) reippaan lumentulon. Runsaan hangessa möyrimisen lisäksi ollaan lähinnä vain aksailtu, mitä nyt joskus jonkun hubbaviretreenin on Vispi saanut tehdä. Ja huisin hyvin on tehnytkin. Kelpiestä huomaa, että nyt alkaa olla ikitaukoiltu tarpeeksi aivohommista ja ohjaajan orjuuttamisesta; se alkaa tehdä tekemisen vuoksi. Tai sitten minun pääni on pehmennyt ja ainakin yrittänyt parantua vinoutuneista ajatusmalleista. Visan arkea ovat sentään ilostuttaneet avustajakoiran tehtävät, mistä rottakoira on aivan liekeissä; aamulla lehden hakeminen eteisestä, sukkien riisumiset, ovien sulkeminen, tavaroiden kuljetus. Visan "hellävaraisesta" tyylistä johtuen valojen vaihtamista ei vuokrakämpässä uskalla teettää...

Visan kanssa kouluttaudutiin ulkopuolisen kouluttajan yksityistunnillakin. Vaikka alla oli lähes 2 viikon agilitytauko (sis. reissaamista Pohjanmaalle), Visa oli kiltti ja toimi vähän liiankin hyvin. Välistä niitä ongelmia mahtuu yhteen treeniin heti kuukauden koulutusten edestä, mutta nyt ei saatu mitään kamaluuksia esille. Kontaktien ongelmaa olisi tietty voinut näyttää, huoh... Suhteellisen isoja asioita koskevia vinkkejä tuli kuitenkin ja oikein hyvä mieli kaupan päällisiksi!

Samaisessa treenissä koeajoon joutui uusi hankinta, E.S.T. Sensus -takki. Takin malli on erinomaisesti peittävä ja istuva, kaulus vaan saisi olla hitusen korkeampi. Ulkona liikkuessa / hetken autossa odottaessa koira ei tuntunut lämpimälle, mutta sisällä pidettynä oli lämpimämpi kuin normitakin jälkeen. Ehdin jo harmitella, että olisiko BOT ollut sittenkin fiksumpi veto samasta hintaluokasta, mutta katsotaan nyt, ei tuomita vielä...

Mutta se uusi, alkanut vuosi.

Visan kanssa on nyt ohitettu hankalaksi pelotellut ikävuodet. Koskaanhan Vispi ei ole ollut vaikea arjessa tai muutoin, vaan tarkoitan nyt sellaisen tasapainon ja koiran oikean luonteen löytymistä ja tasoittumista harrastuksissa. Jospa se tänä vuonna kasvaisi Aikuiseksi. Kujeenkin kanssa se paras yhteinen sävel löytyi juuri 3-vuotisuuden kynnyksellä.

Agility tulee luultavimmin olemaan vuoden sana. Siihen on nyt hurahdettu ja vuoden vaihteen seuranvaihdoksen myötä päästään panostamaankin uudessa mittakaavassa vapaaharjoittelumahdollisuuksien pompsahtaessa huimiksi. En tiedä (enkä itseasiassa usko...), päästäänkö tänä vuonna SM-kisoihin tai karsintoihin saakka, mutta kolmosluokan kisoja lähdetään pikimmiten katsomaan. Rahkeiden riittämisestä edes vauhdin suhteen en osaa laittaa mitään takeita, mutta pyritään tänä vuonna silti pyöräyttämään valiokellot käyntiin, vaikka jossain perähikiän kyläkisoissa!

Koulutuksellisia tavoitteita on keppien ehdoton suoritusvarmuus sekä kontaktien oikeanlaisen suoritustavan vakioiminen. Lisäksi yleinen menon hiominen, tekniikoiden osaamisen lisääminen ja käännösten fyysisten suoritusten parantaminen teettävät varmasti tarpeeksi harmaita hiuksia vuoden mittaan.

Jälki tulee luultavimmin olemaan pk-lajeista se ykkönen edelleen, ellei haun treenaaminen yllättäen mahdu kuvioihin ja ryhmä vielä järjesty. Pk-jäljellä tavoitellaan JK3:sta ja erikosjäljellä tahdotaan kisoihin.

Koulutuksessa tavoitteena paljon paljon enemmän treeniä kuin viime vuonna, janat hyviksi ja varmoiksi sekä kaikkea uutta jekkua mukaan.

Kujeen suurin tavoite on päästä tekemään ja treenaamaan vuoden aikana. Agilityssä ohjaajan tarvitsee opetella viemään turkista sen vaatimalla tavalla, sitten on kisojen vuoro - jospa nyt päästäisiin sinne 3lk. asti? Tokossa kasaillaan EVL ja mietitään sitten mahdollisia kisoja.

Kyllä, tämän vuoden tavoitteet ovat leppoisat ja vaatimattomat. Ihan siitä syystä, että vakioitunut treenirytmi ja -motivaatio eivät vieläkään ole taatut. Puhumattakaan muun elämän vakaudesta, tiedä mihin tässä vielä päädytään. :)

Lopputili

2010-12-07T20:09:00.003+02:00

Tällä hetkellä ollaan niin monessa asiassa uuden (jännän!) äärellä, että on tarpeen pohtia, miten edetään. Vaikka yleensä vuoden purkittaminen ja uuden pohjustus on ollut joulun ja uuden vuoden välinen siirtymäriitti pipareiden, juustojen ja glögin avustamana, rikon perinnettä tekemällä sen jo näin aikaisin. Eihän tälle vuodelle ole enää kisojakaan tiedossa ja ehdottomasti on aseteltava ajatuksia paikoilleen!

Alkuvuosi oli yhtä suurta kysymysmerkkiä Kannuksen koulupäivien loputtua. Tuleva asumis- ja opiskelupaikkakunta ei ollut lainkaan varma, joten jatkokoulutukseen hakeminenkin oli samaa mustaa aukkoa. Lopulta sattuman kaupalla pesiydyttiin ensin väliaikaisiksi maalaistalon asukeiksi ja sitten vielä isommalla tuurilla tähän nykyiseen asuntoon. Kevät meni kirjoituksiin lukiessa, viimeisessä työssäoppimisessa, päättötyön teossa, töitä etsiessä. Loppukesästä aukesi työpaikka, jossa käyn edelleen ja toivomani opiskelupaikka fysioterapeutiksi toteutui myös. Loppu hyvin, kaikki hyvin - vaikka kieltämättä ajoittain paine ja ahdistus pusersi turhankin kovasti. Onneksi kotoa löytyy tuki, turva ja tassut.

Maastokausi lähti todella hissukseen käytiin, eikä tämä vuosi muutenkaan pitänyt sisällään paljoa järkevää, aktiivista treenausta ja niinpä tuloksetkin jäivät ikävän laihoiksi. Kuje on ollut aina vain niin söpö ja mukava treenata, mutta toisaalta oudon hupsu ja yksinkertainen. Visan kanssa päällimmäisenä painittiin ja painitaan jatkossakin tottis/tokovireen kanssa, mikä on ilmeisimmin ohjaajan korvien välistä kiinni.

Tavoiteltavia juttuja vuodelle 2010

Mino
- pysyä terveenä / kasvattaa kuntoa ja päästä fysioterapeuttikäynneille ("resurssien keskittäminen" estää...)
- päästä hupsuttelemaan agilityä ja tokoa
- opetella temppuja

Mino muutti keväällä pysyvästi äitini koiraksi. Vierailuja Maknu tulee tekemään aina ajoittain ja suunnilleen viikottain sitä tapaan vähintään vilaukselta, tosin agitreenien vaihtuessa Lahteen ei enää torstailenkkimme ole mahdollisia. Mino vaikuttaa olevan oikein onnellinen ainoa koira, joskin hieman eläkeläispossu :) Pientä puuhastusta ja aksaa on tehty, eikä äidille lenkkimääristä voi valittaa. Iso kiitos siis Mummolle! :)

Kuje
- pysyä terveenä / kasvattaa kuntoa, päästä fysioterapeuttikäynneille
- treenata agilityä ja kisata, mielellään nousta 3lk
- opetella EVL-liikkeet, kisadebyytti
Kuje on käynyt kohtuusäännöllisesti, treenien määrän mukaan fyssarilla ja hitusen ehkä korjaantunutkin. Kesällä käytiin muutamat agilitykisat, mutta siihen Muhkun kisaaminen jäikin. Tokoa on puuhasteltu, mutta uuden opettaminen jäi tekemättä ja suunnitelmalliset treenit jäivät muutamiin peräkkäisiin. Agilityä on tehty tiuhemmin, mutta Kuikan kanssa järkevä treenaus on vielä kovin kummallinen käsite. Ohhoh. Vaan Kuje on lenkkeillyt ja nauttinut muuten oloneuvoksena olosta, kunhan pääsee välillä pätemäänkin - ja pehmeään petiin.

Visa

- pysyä terveenä, kasvattaa kuntoa ja lihaksia, käydä säännöllisest fysioterapiassa
Toteutui! Suoliluu lipsahti kertaalleen reilu 2kk käytintauon aikana vinoon, muuten semikuosissa ollaan pysytty, kiitos Riinan.

toko/tottis
- BH
- VOI1, EVL-liikkeiden opettelua lähes kisavalmiiksi
- saada oikea ilme ja vire vakioksi, sekä kokeisiin esille

BH käytiin keväällä alta pois. Vire ja ilme odottavat vakioitumista koeoloihin edelleen, eikä haluttua virettä vuoden kummassakaan kokeessa näkynyt. Melkein voisi sanoa, että vireongelmat ovat pahentuneet vuoden mittaan, kiitos minun kriiseilyni. Voittajaluokan liikkeet ovat tunnaria lukuunottamatta kisakunnossa...

agility
- nousta agissa 3lk.
- lisää teknistä osaamista ja selkeitä, hyviä treenejä
- koulutuksiin osallistuminen
- ohjaajalle paljon asennetta kisoihin ja tarkkuutta treeniin

Tulostavoite täyttyi, onneksi. Ulkopuolisissa koulutuksissa ollaan vuoden mittaan käyty sopivin väliajoin ja seuran viikkotreenien lisäksi on treenattu hyvässä seurassa Korkeavireen hallilla. Treenit ovat vaihdelleet erinomaisista surkeisiin niin onnistumisen kuin järkevyydenkin suhteen, mutta kai me jotain ollaan opittukin. Ainakin kisaaminen on opittu, ohjaaja uskaltaa joskus jättää muikun pois pepusta ainakin melkein ja koira toimii kuten treeneissäkin.

jälki
- treeniä treeniä treeniä
- esineilmaisu kisakuntoon pellolla/metsässä
- kulmat, pohjanvaihdot yms. hyviksi
- jos saadaan treenattua ja homma etenee, kisat?

Vaikka treenimäärät jäivät pieniksi, Visan jälki jäi kieltämättä todella hienoon kuosiin talvea vasten. Kausi aloitettiin aivan liian myöhään ja lopetttiin aikaisin, mutta tykkään jättää asiat mallilleen talvitauon ajaksi. Treeniaikaa olisi ollut vielä jäljellä maaston puolesta, mutta kun kaikki oli kohdallaan, en uskalla jäädä odottamaan ongelmien ilmaantumista esim. kulmiin. Esineet toimivat niin treeneissä kuin kisoissakin (jos niitä muisti vanhentaa kauemmin kuin tunnarikapulaa ;) ). Niin, kisoissa käytiin ja ihan mukavalla tuloksella (1.tulos ja voitto rotuyhdistysmestiksissä). Janojen varmuudessa on vielä toivomisen varaa.

haku
- treenata enemmän ja edistyä jotenkin
- pitää ilmaisu kasassa / kehittää sitä
Noh, onhan hakua tehty edes muutama kerta. Vispi kehitti ilmaisun peruuttamisen parannuttua uudeksi ongelmaksi sikailun... Onnettoman treenimäärän ja harvan tahdin takia edistymistä ei muuten ole oikeastaan tullut. Edelleen Visa on yhtä liekeissä kuin ennekin päästessään maastoon.

esineruutu
- treeniä treeniä treeniä
- kokeenomainen, hyvävireinen ruutu
- erilaisia treenejä ja variaatioita

Esineitäkään ei mitenkään liikaa treenattu, vaan hitsiläinen kun nekin sujuivat suurimmaksi osaksi kivasti. Aina säännöllisin väliajoin painittiin nälkäpaineen kanssa, mutta välistä esiteltiin niin koneita etsintöjä että! Mukavasti hieno etsintä osui kisoihinkin.

Lotta

- paljon treenimotivaatiota ja suunnitelmallisuutta -> ruotuun mars!
- olla reilu ohjaaja koirilleen
- valmistua kunnialla kennellinjalta
- päästä vauhtiin uudessa asuinpaikassa
- elää!

Lakki tuli päähän ja paperit kouraan, sekä uusi kaupunki on vallattu jollain tasolla. Kunnollinen treenimotivaatio vaan odotti itseään koko vuoden, välillä vilahdellen. Ehkä ensi vuonna? Koirille voisin edelleen olla reilumpi ja etenkin armeliaampi; en jaksa joka päivä muistaa, kuinka kovin hienoja ne ovat. Pääpiirteittäin elämä on aikas mallillaan.

Ole ilolla paha ihminen.

2010-11-30T09:11:00.004+02:00

Kun ei kerran treenaaminen ole aktiivista, niin kai tässä pitäisi väittää viettävänsä peruskuntokautta koirille. Niin, mikä on peruskuntokausi ja miten paljon/mitä sen pitäisi pitää sisällään?

Ajoittain hairahdan suurimman koiramaailman sosiaalipornon äärelle eli Lemmikkipalstojen Päivän peili -foorumille hyviä otsikoita bongailemaan. Kirjoittaahan sinne ei kannata, kaikki ymmärtävät sinut kuitenkin väärin. En tiedä onko faktaa vai fiktiota, mutta PPssä kaikki ovat täydellisiä koiranomistajia, ainakin mitä tulee lenkittämisen määrään ja laatuun: joka ainoa päivä vähintään 3h lenkitystä vapaana metsässä. Aha, ja sä käyt töissä, olet perheellinen ja treenaat siinä sivussa muutamaa lajia tavoitteellisesti - sekä roikut täällä netissä? Niin, kuolemahan kuittaa univelat!

Mutta asiaan. Minua mietityttää alituisesti nämä elikoideni olot ja tarpeet, myönnettäköön että PPllä sekä blogeilla on osansa tähän. Olen todella lahjakas ihminen ottamaan paineita ja vertailemaan muihin, harvemmin omaksi edukseni. Kun pääsin "pakko treenata (tokoa)" -pakkomielteestäni hitusen eroon, otin seuraavan murheen esille: saavatko koirani tarpeeksi liikuntaa?

Lenkitän koirat samaan aikaan, lukuunottamatta canicrossausta ja pyörälenkkejä, jotka ovat pyhitetty Visalle. Kuje ei pysy tahdissa Visan vetäessä minua, eli lenkit olisi tehtävä koirat irti tai Visa pyöräilijän mukana eri tahtia liikkuen. Lisäksi Kuje onnistui nykäisemään kroppansa järkyttävään jumiin 7km nopea ravi/pomppulaukkalenkistä, vaan minä en vaivaudu viemään sitä kotiin 5km lenkin jälkeen ja kietaisemaan sitten perään uutta kierrosta. Kujeelle sopivaa vauhtia mentäessä minä en nimittäin saa mitään irti alle 10km juoksulenkistä. (Tai ainakaan saanut ennen talvea :D)

Näin talvikelillä lenkit ovat pääasiassa irti metsäpoluilla menoa. Koen hitusen vaaralliseksi mennä Visan vetämän pyörän päälle, vaikka koira osaakin suunnat ja jarrutukset. ;) Olen sitten alkanut miettimään, että onko tässä mitään järkeä: Kuje kipaisee saman 1-2,5h lenkin kuin puolet isompi Visakin, ja Visan tässä pitäisi olla se kovakuntoisempi kisakoira. Ja ei, Keesi ei kiesitä ylimääräistä metsässä niin paljoa edes kavereiden kanssa, että se saisi omat lisäkilometrit - se vaan menee samaa reittiä reilusti edellä. Moni koirahan kipittää edestakaisin tsekkaamaan ohjaajan olemassaoloa, vaan ei tämä Fifi... Camelboots on and hit the road, never mind your lady!

Kyllä, Lassie jaksaa mennä nuo lenkit ihan hyvin, kun saa väliin lepopäiviä. Kyllä, Visaa voisi extraliikuttaa pyörällä viikolla tai jollakin moottorikäyttöisellä viikonloppuisin. Mönkijälenkit täytyy tosin pitää paljon leppoisampina kuin kesän intervallivedätykset. Minusta tämä ei siis ole Kujeelle huono juttu, vaan Visalle. Minun aikani on kuitenkin rajallista ja laiskuus keskeinen luonteenpiirteeni (vaikka tämmöisiä lusmupäiviäkin on ja sitä leppoiluaikaakin voisi pienentää hitusen ilman henkisen tasapainon kärsimistä). Antakaa siis mennä, tuomitkaa.

Jo vuosina ennen kelpietä sheltit ovat saaneet viikonloppuisin jopa 4h kelkkareittilenkkejä. On ollut aikoja, jolloin olen treenannut Visalla kolmea lajia päivittäin, useana päivänä viikossa ja loppuina päivinä vähän vähempää lajivalikoimaa - sekä lenkkeillyt. Lämmöllä muistelen Kannuksen lenkki- ja treenimääriä, etenkin viimeistä syksyä ja talvea, jolloin oli lukiojakson löysyyden takia aikaa päivittäin käydä 2-3h umpimetsässä ja lisäksi treenata. Oltiin muuten tiukassa kunnossa ja henkisesti huipussaan molemmat, minä ja Vispo. Olen ollut joskus niin aktiivinen, että olen lähes päivittäin viuhtonut ensin 1-2h lenkin ja siihen päälle kulkenut kävellen hallille kolmen koiran perusteellista treeniä varten. Ja kaikki kanssani lenkkeileet tietävät, että en kävele ihan löntystellen noita aikamääriä. (n. 10km lenkkiin kuluu aikaa kävellen n. 1,5h)

Että kun joku kyselee kelpien aktiviteettivaatimuksista, voitte kertoa kauhukuvia tytöstä, joka lenkittää nuorta kelpietään talvikaudella arkipäivinä pahimmillaan vain 1-1,5h yhtäjaksoisen lenkin päivässä (+ minikävelyt), pitää jopa lepopäivän tai parikin viikossa säästä ja elämänmenosta riippuen, eikä välttämättä aktivoi koiraansa päivittäin kuin parilla hassulla tempulla. Hävetä sietäisi, tiedän, mutta toisaalta osaan jo ennakkoon kertoa, että stressin vetäminen tästä aiheesta ei olisi hyväksi kenellekään osapuolelle neli- tai kaksijalkaisista laumanjäsenistä. Näillä mennään, kunnes aktiivisuusaalto puskee tsunamina ylitse - onhan se tehnyt niin ennenkin.

Ritiratiralla!

2010-11-29T09:30:00.002+02:00

Joko nyt saa käpertyä vällyjen ja nousta vasta huhtikuussa? Tai ei sittenkään, valoisat pakkaspäivät ovat aivan parhautta kun niistä pääsee nauttimaan, vaan ne pimeät, kylmät aamut ja illat ovat se ongelma. Pimeysmasistelijana passivoidun vielä normaalia lusmuilua enemmän tähän vuodenaikaan. Etenkin kun on päässyt lämpimän hallin makuun Kannuksessa, ei paljoa huvita huidella pimeälle lumiselle kentälle tekemään mitään. Jotenkin olen onnistunut täyttämään viikonloppuni siinä määrin ohjelmalla, että jouduin jättäytymään hakutreeneistä, kun en kehtaa jatkuvasti peruakaan. :( Fiffan on aivan liekeissä maastoeläimenä, mutta pakko on ajankäyttöään soveltaa kaikille osapuolille mieluisaksi, edes kompromissilla. Agilitytreeni-into ei ole kadonnut mihinkään, nyt sitä pitää vain hetki padota uusia ulottuvuuksia odotellessa...

Rattopojille kuuluu noin yleisesti hyvää. Kubben jo jonkin aikaa jatkunut outo "masentuneisuus" kiinnitti kaverin huomion ja siitä huolestuttuani käytiin lääkärissä esittelemässä hieman epämääräistä oireluetteloa. Verikokeista ei kuitenkaan paljastunut mitään, mutta Antepsin-lääkitys tepsi! Vaivana on siis ilmeisimmin vatsan liikahappoisuus/mahalaukun ärsytys, jonka vuoksi Kuikkis on ollut hissukka ja oksennellut sappea ruokintavälin venyessä yhtään liian pitkäksi. Nyt meillä on kuitenkin jälleen riemukas (rasittava) Kuje, joka varastaa sukkia ja lapasia, sekä on poliisina paikalla kun jotain tapahtuu. Huh helpotus :)

Visa levitteli turkkiaan siinä määrin ympäriinsä, että joutui Coatking-käsittelyyn. Lopputuloksena on pohjavillaton ja harmaapöksyinen kelpie, jonka on todella helppo tareta näissä miinuslukemissa... Jospa se talviturkis alkaa hiljalleen kasvaa, sitä ennen joudun kyllä poikkeamaan tavoistani ja pukemaan kelpietä pidemmille lenkeille.

Lauantaina menin elämäni ensimmäistä kertaa rotuyhdistyksen kokoukseen. Esityslistalla oli etukäteen paljon niin foorumilla kuin blogeissakin puhuttanut kelpien rotuunotto -esitys, jonka puolesta tahdoin mennä äänestämään. Suotta minä tässä alan kantaani perustelemaan enää, kun esitys sai kokouksessa kannatuksen murskaäänillä. :) Monta tuttua kelpistiä tuli nähtyä, melko pikapuoliin tosin.

Kun tämä kouluni on jo valmiiksi kovin "raskasta" (siis itsenäiseen opiskeluun varattu aikahan lenkkeillään, ollaan vaan tai käydään töissä!), tänä aamuna sain vain käydä kääntymässä koululla todetakseni tunnit perutuiksi. Eihän siinä, me päästään nauttimaan aurinkoisesta säästä metsään n-y-t nyt!

Have a happy meal!

2010-11-28T16:14:00.003+02:00

Niin se Mäkkikuva. Jatkakaamme perinnettä, juustopulla nollasta! :)

Here I swear, forever is just a minute to me.

2010-11-23T21:09:00.002+02:00

Iso huokaus ja helpotus tuon kolmosiin nousun jälkeen. En ala purkamaan tämän vuoden tavoitteiden täyttymistä vielä, vaikka kaikki kisat tältä vuodelta onkin käyty, mutta totean ainakin agilityn tulostavoitteen täyttyneen. Mukava aloittaa puhtaalta pöydältä uusi vuosi ja alkaa kohdata uusia haasteita niiden vanhojen lisäksi - nyt aletaan pelata aikaa vastaan. Kivistä tietä kohti siis, ei meinaan riitä videoarvioiden perusteella Visan köpötys edes rotutovereiden vauhteihin, entäs sitten ne pahat bordercolliet...

Jotenkin odotin niin paljon kolmosiin nousua, että en osannut edes endorfiinihöyryihin vaipua tai hihkua riemuani. Se oli vain suuuuuri helpotus. Äitini oli pitkästä aikaa kennel"mummoilemassa" noissa kisoissa, kiitos siitä, ja Mino maskottina. Koska Visa starttasi toiseksi viimeisenä luokassaan, oli toisen startin käynnistyttyä (koira peruslämmitetty) oivallisesti aikaa juoda etko-nollakahvit kyytipoikanaan piirakkaa ja mokkapalaa. En sitten tiedä, kumpi on salainen nolla-aseemme; maskotit vai ennakkokahvit? :D

Minna ja Heta koirineen kävivät kyläilemässä kuukausi sitten, siinä ohessa tehtiin viimeiset isommat tottikset ja päästiin kiinni ongelmaamme oikein kyynelkanavia myöten. Ratkaisu antaa odottaa itseään ties kuinka kauan, mutta sainpahan näytettyä teknisille tukihenkilöille mistä ja miten kenkä puristaa. Kiitos tytöt kaikesta! Kuviakin sain noilta päiviltä, mutta "laadukkaan" seuraamiskohdan esittely tuskin ketään kiinnostaa. :)

Muutoin viikottaiset aksat (1 tai 2 kertaa viikossa) ja lihastemput ovat pitäneet koirat aktiivisina. Ja ne piiiitkät peruskuntokauden lenkit metsissä, välillä kaverikoirilla höystettynä. Kujekin on puuhastellut agilityä, mutta se siinä mättääkin: nyt kun olisi mahdollisuutta, en saa itseäni ruoskittua ottamaan Turkista tosissaan. Onneksi Kuikkis ei itse kärsi tästä vaan on aina yhtä onnellinen ja ratkiriemukas katsoa, ohjattavuus on sitten... jännää. :)

Visa on ollut välillä mahdottoman kone ja ihana, eikä mitään ihan hirveitä floppitreenejä ei ole ollut. Uutta pontta haettiin Lotta Vuorelan agilitykoulutuksesta, joka tarjosi jo edelliseltä kerralta tuttua laatuopetusta, voin suositella! Kontaktien keskeneräisyys tuli todellakin todettua, mutta myös oikeaa osaamista saatiin esille. Nyt kun vielä muistaisin aina noudattaa hiljaista ohjausta ja "merkkailla" valssit... Vaan onhan tässä aikaa treenata ennen seuraavia taidonnäyttöjä!

Hieman hiljaiseksi hivuttautuu tämä loppuvuosi, kun tosiaan kisat on kisattu. Vaan toisaalta, on aikaa rauhassa miettiä ja toteuttaa treenejä, sekä rentouttaa itse ketäkin. Odotan innolla koiravapaata lomaa Pyhällä viikon päästä, oih ne maisemat ja talviliikunnat!

Mäkkärin kautta kotiin!

2010-11-21T23:09:00.006+02:00

Otti se aikansa, mutta nyt osui ja upposi. Hyvinkään eka rata (B-kisa) kävi lähellä, yhtä väärää putken suuta lukuunottamatta rata oli todella mahtavan tuntuinen - ja ajassa oltaisiin pesty kärki (lue: hyvä bortsu). Toisen radan alkukaarrokset venyivät ja paukkuivat, koira luisti kontakteilta omin luvin pikastoppien jälkeen ja muutenkin tekemistä on tuntikaupalla, että meistä tulee varteenotettavia kolmosluokkalaisia. Mutta pipari vieköön, siellä se nyt lepää, sertitulos kisakirjassa! Visa siirtyi kolmosluokkaan vajaan vuoden (osittain harvan) kisaamisen jälkeen (heikkoa :D), startteja karkeasti reilu 20 (kaikkia ei ole koiranetissä ja mistä minä niitä muistan). Eihän siitä pitänyt mitään liitokoiraa tulla... :)

Radat näyttivät videoilla huonoilta, vaikka eka rata olikin oikein hyvän tuntuinen. Saa piiskata, vaikka taidan osata sen ihan itsekin. Jätän ilmaan mahdollisuuden juustohampurilais-kuvan julkaisulle, löytyisi vain kameran siirtopiuha.

You're a good soldier
Choosing your battles
Pick yourself up
And dust yourself off
And back in the saddle

You're on the frontline
Everyone's watching
You know it's serious
We're getting closer
This isnt over

The pressure is on
You feel it
But you've got it all
Believe it

Rattopojat rappiolla

2010-10-25T21:55:00.002+03:00

Lumi tuli ja suli siinä samantien, hyvä niin. Sen verran sopivaan saumaan se kuitenkin satoi, että saatiin jännittää Pohjanmaalle lähdettäessä, että mitä vauhteja ajetaan aamulla uskaltaa ajaa kesärenkailla... Perille selvittiin ehjinä, muun muassa talvirenkaita hakemaan.

Pohjanmaalla normaaliin tapaan lenkkeiltiin metsissä, mutta tällä kertaa seuraneitejä oli riittämiin. Lauantaina huristeltiin Ylivieskaan Hetaa ja belgineitejä morjestamaan. Meinasin esitellä Visan luumutottista, mutta mokoma olikin aivan liekeissä ja minäkin osasin treenata sopivasti! Seura tekisi mitä ilmeisimmin meille molemmille hyvää; Visa noustaa itseään häiriöissä ja minä en kehtaa koomailla ja kytätä koiraa. Karttatutkintojen jälkeen lähdettiin hymyssä suin tepsuttelemaan mukavaa metsäpolkua pitkin reilu lenkki ja vielä uusien makujen äärellekin ehdittiin. Kiitos Hetalle mukavasta päivästä, onneksi uusinta on jo ylihuomenna ;)

Sunnuntaina ruskuaiskaksikko sai painia lenkin ohessa, kiitos Kaisa&Daim!

Kuluneina viikkoina ollaan enimmäkseen reippailtu lenkeillä ja agiliidelty. Molemmat pojat toimivat ihan hienosti, ei mitään suurempaa mainittavaa. Poden edelleen morkkista tokottomuudesta, mutta sen treenaaminenkaan ei houkuta suuremmin - hubailuja lukuun ottamatta. Viime sunnuntaina vierailimme hakutreeneissä ja saimme luvan jatkaa porukassa. :) Vispo teki mukavat pistot, mutta ilmaisuiden sikailuihin aletaan nyt puuttumaan ajatuksen kanssa, kun ne eivät jääneetkään satunnaiseksi viaksi.

En osaa perustella itselleni, miksi en voisi treenata vain niitä juttuja, mistä koira ja ohjaaja todella nauttivat (lue: maastoja ja agilityä) ja heivata tokon eläkelajiksi. Toisaalta en saa perusteltua itselleni myöskään sitä, etteikö tokoakin ehtisi tehdä siinä sivussa ainakin teoriassa. Onko väärin panostaa agilityyn? Lajitreenejä en tällä seuratilanteella saa kuin pari kertaa viikossa, mutta kai niihin oheistoimintoihinkin saisi aikaa ja aktivointia kulutettua... Vai?

Kirjoittaminen tökkii todella pahasti, parempi lopettaa ennenkuin tulee enempää vahinkoa.

Ja näin pirun kauniist pojasta ei kerro kuvastinkaan.

2010-10-10T20:06:00.002+03:00

Eihän sitä sertiä tullut näyttelyistäkään. Niitä en tokikaan ota vakavasti kuin rahanmenoa harmitellen, mutta tiesihän tämän jo ennestään että tuomareiden silmään Viipi on ruma ruipelo, olisi vaan voinut olla tuuria mukana. :) No, vuoden kiintiönäyttely pitää aina käydä.

Mein näyttelyvalmistautumiset on aina hienoja. Tällä kertaa totesin, että koira on kausipestävä muutenkin, joten ajoitetaan se näyttelyyn. Toki teen tämän vasta edellisenä iltana, sillä muissa riennoissa se likaantuisi heti uudelleen. No, jo illan mittaan kuivuessa huomattiin keväinen poro -ilmiö; koira on täynnä pohjavillatuppoja. Aamulla sama vika, onneksi kevyt rogerparaus sai sen suhteellisen kuosiin eikä tuomaritäti huomannut mitään pehmeyttäkään turkissa.

Tuulos 10.10.2010

Yvonne Brink, Ruotsi

Head with good proportions between scull and muzzle. Round eyes. Well set ears. Very good neck and shoulders. Stiff in his upper arms. Should have more fore chest. Very good group. Medium sized bones. Very well angulated. Should have a little more substance. Very good coat. The tail is a little high.

AVO EH2

Ensi kerralla syötämme koiralle iltaruuaksi lampaanrasvaköntin tai aamupalaksi pannarin, niin on sitten se "massa" mistä pidetään (lue: suora vatsalinja ja tasainen vyötärölinja ylhäältä katsoen)... :D Nojoo, leikki leikkinä :)

Miksi ovet ei aukene meille?

2010-10-09T19:37:00.006+03:00

Jo eräänä niistä monista monista viikonlopuista tehneeni biisimuunnos Jore Marjarantaa mukaillen osuu ja uppoaa edelleen varmaan yhtä monenmonta viikonloppua:

en voinut mä aavistaa
kun kotipiha jäi Audin taa
mihin tiemme vei
sitä tiennyt ei
meistä kumpikaan
ettei nollaa tulekaan

haaveet kaatuu
nollaa tehdyksi en saa
haaveet kaatuu
tahdoin LUVAn lunastaa
haaveet kaatuu, nollat uupuu

mitä siitä itselleni sain
kun virheetöntä tahdoin tehdä vain
en radalle uudestaan
pääse koittamaan
vaikka tahtoisinkin
Visaa kolmosiin en saa...

Videoista voi jokainen ihan itse miettiä, mitkä ois kutinat kun tekee joka ainoassa startissa jonkun idioottivirheen ja muuten sujuu. Tällä kertaa koira oli kiva, kiltti ja toimi oikein, mutta kas kun ohjaaja osaa mokata yksinkin!

Se aika vuodesta...

2010-10-09T08:53:00.006+03:00

... kun pohdituttaa, onko ihan pakko harrastaa tokoa jos ei tahdo. En käsitä miksi, mutta joku ihme velvollisuus ja ryhmäpaine pakottaa tokoilemaan, vaikka en suoraan sanoen tippaakaan tykkää koko lajista. Järkeenkäypäähän tämä ei ole lainkaan...

Me ollaan jumahdettu koko jengi. Minen saa aikaiseksi lähteä pihalle saakka tekemään juttuja joka ilta / päivä, vaikka koulua onkin laittoman vähän itsenäisen opiskelun painotuksen vuoksi (jota mä nyt en ainakaan osaa ennenkuin on pakko!). Siispä pääasiassa treenit ovat olleet ruokakuppiräpellyksiä sisällä; Kujeelle metallia(kakeja/jääviä) ja Visalle kakeja(paikallaoloa/metallia). Ja tuska on taattu! Kuikkis tekee perusmetalleja ja on niin huisin hauska kaveri muissa, ettei sitä tarvitse kiusata tai ahdistella sen vuoksi - Visa saa kunnian sitten molemmissa asioissa Kujeenkin puolesta....

Turkis kolossaan.

Eli ei suju ei, mikään, Visan kanssa. Peiliinhän tässä pitää katsoa ja etsin syytä näihin perinteeksi muodostuneisiin itkupotkuraivari-kierteisiin Lottorivin merkinnöistäkin, olen tehnyt sitä joskus aiemminkin... Kuten oletin, mitään loogista kaavaa ei ole. Välillä Keesin kanssa kaikki sujuu kuin tanssi, ja se tekee koeluokkansa läpi ongelmitta ja kiipeää kaupanpäälle puuhun, ja molemmat hymyilee kilpaa. Sitten on näitä hetkiä (usein kisojen jälkimainingeissa?), että molempia sylettää jo valmiiksi, oletan koiran tekevän virheen ja kyttään sitä, koira saa luumuajatuksia ja minä inhoan koiraa ja itseäni. Hieno oravanpyörä, eikö? Sen jääpuikon rikkominen olisi jälleen edessä.

Teknistä tukea on tullut useammalta suunnalta. Heittoina liika yksin treenaaminen, pitäisi videoida, teenkö pakotteet ja etenkin niiden palautukset loogisesti sekä kunnolla jne. Kaikki varmasti totta. Ehkä vastaus löytyisi niistä, mutta epäilenpä että pieni kirurginen tutkimus ohjaajan korvien väliin tuottaisi vielä paremman tuloksen. Jotenkin vain loppuu taas usko tähän törttöilyyn, kun aina säännöllisin väliajoin ajaudutaan samaan jamaan.

Treenimerkinnöistä ei selviä mun fiiliksiä, toistojen määrää, seuruupätkien pituutta, tarkkoja palkkausjuttuja. Kaksi isoa asiaa, mitkä Visan kanssa on luistettu, on sosiaalinen palkkaaminen ennen primaaria vahvistetta (mikä on esim. Kuje the yksinkertaisuudelle ehkä maailman hienointa) ja ohjaajan jäätymisestä / liikkeiden pituudesta itsensä nostaminen. Perusteluita tälle lusmuilulle? Mä en vaan osaa!! Tahtoisin niin seuraavaksi jonkun

pillikurkkuhillujan, joka tekeetekeetekee ilman aivoja vaikka sitten vuotaen, mutta olisi loputtoman innokas... Tai sitten Kuje pk-rotuisen muodossa olisi jättekiva, jäisi se vuotamisongelmakin aika pieneksi. :))

Mutta sitten rakkauslajin pariin, eli aksa-aiheisiin. Parilla viime viikolla on aksattu molempien poikien kanssa useampaan otteeseen, Kuukula kiittää.

Viime viikolla piiskattiin Korkeavireen hallilla Visalle keppijuttuja, hakemalla haettiin virheitä kamalilla sisäänmenokulmilla täydestä vauhdista putkista / hyppysuorilta ja annettiin runsaasti vahvisteita. Hyvä treeni! Kuikkis hömpästeli keppejä ja muuta. Viikkotreenissä ei Visan kanssa mitään ihmeempiä, vedon ja jenkkikäännöksen vahvistusta.

Tällä viikolla tiistain epikset tarjosivat hyvän kisatilannetreenin tuolle yhdelle ruskealle painekattilalle. Miten se onkaan oppinut nostamaan itsensä 120% täpölle kisatilanteissa?? No, sama saatiin aikaan kotihallissa "kisaten", jolloin pääsin vaatimaan eli tällä kertaa vain palkkaamaan lähdön rauhan, kontaktit ja kepit. Toisella radalla olisin voinut lopettaa heti kahden esteen jälkeen, kun V päätti sukellella rimoista törkeästi... En ollut kuitenkaan niin älykäs, vaan räpiköitiin loppuun - kepit ja kontaktit menivät kylläkin kivasti. :P Sheltitkin pääsivät kisaamaan! Tein typeriä ohjausmokia molempien kanssa, muutenhan ne on perushauskoja. Minon vauhti ei vaan treenin puutteen ja sitä kautta epävarmuuden takia (vai lihasjumien?) ole enää sähköjänis :(

Viikkotreenissä keskusteltiin Visan kanssa lähdöstä ja rimoista ikävän paljon. Vippaus, kepit ja puomi toimivat sitten kivasti, sekä tavattiin ensimmäistä kertaa pöytä. :D Kujekin pääsi puuhailemaan pätevänä ja opastamaan kepoakin agilityn ilojen pariin ;) Shelttinä se oli ihan kone vippauksessa!

Jospa tämä tästä taas... Iltapäivällä nollajahtiin ja sunnuntaina fifistelemään näyttelyyn, (surkeita) tuloksia tiedossa siis!

Ja kun sä olet liian ylpee etkä osaa luovuttaa, sun täytyy loppuun asti aina yrittää.

2010-09-27T21:11:00.002+03:00

Kääk, kuu vaihtuu ihan kohta! Tässähän pitää ihan tosissaan alkaa ajatella, että on syksy, että pitää pukeutua, mitä tekee jouluna ja uutena vuotena, miten hoitaa lenkitykset talvella jne. Sekä samalla nauttia kuulaista syyssäistä ja tavallaan myös niistä sateisista päivistä.

Pojat ovat aloittaneet tokoilun ja samojen sorvien äärelle palasimme jälleen. Vispaselle ilmettä ja palkkauksen kanssa tasapainoilua, Kuikkikselle metallikuuri ja uusien juttujen opetusta, sekä niiden vanhojen teknisen tarkkuuden ylläpitoa. Visa väläyttelee välillä todella mahtavaa ilmettä, se vaan pitää saada vakioksi ja kestämään - ehkä mä joskus selvitän senkin palapelin... Kuje on aina yhtä ihkuhömppä. :))

Toissaviikolla pojat aksailivat mukavasti ja pääsivät suoraan sieltä fysioterapeutin hoteisiin. Molemmissa parannusta ja Visa oli pysynyt suorassa!

Niistä säistä todellakin nautittiin "syyslomalla" Pohjanmaalla! Sami vietti viikon loman töistä ja minä hieman kevensin jo valmiiksi tyhjää kouluviikkoa, joten saatiin vedettyä lähes viikon mittainen irtiotto. Vain Visa pääsi mukaan, tosin tuskin Kuje pisti hermolomaa äidin hoivissa Minon seurana pahakseen.

Päivät kuluivat vikkelään. Joka päivä käytiin metsäreiteillä lenkkeilemässä parin tunnit huitomiset, ei kun anteeksi linnustamassa. :D Sami siis kuskasi asetta mukana ja koetettiin bongailla metsäkanalintuja. Visasta ei noutajaa taida tosiaan tulla, koska se kehitti jonkun yökötys-suuvaahto -kohtauksen suuhun tungetun lämpimän linnun jälkeen, eikä suostunut syömään heti perään tarjottuja sisäelimiäkään... Mutta ylösajamisen taidon Vispi kyllä keksi! Hentoinen ongelma on vain australialainen hakukaaren koko... Haulikolla on hieman haastavaa osua lintuihin, jotka koira nostaa keskimäärin 50m ihmisten edeltä. Yritys hyvä silti! Kauhean pätevänä Keesi etsiskeli lintuja käskettäessäkin, kun ensin tajusi mitä tällä kertaa pitäisi katsella metsästä. Ja saattoipa turhaumassaan kertaalleen haukkuakin puuhun, säikky ohjaaja vaan kutsui sen pois "karhun kynsistä". :D

Treeniäkin sain aikaiseksi siinä sivussa.

Visa ajoi kolme peltojälkeä, joista yksi aloitettiin metsän puolelta (pohjanvaihdos ongelmaton). Peltotyöskentely oli perushienoa Hifiä, askeltarkkaa ja kulmatkin pääosin siistejä. Teemana oli terävät kulmat, jotka Kiesi hoiteli yhtä hienosti kuin normikulmatkin, lisäetuna pieni extrahuolestuneisuus uudesta ulottuvuudesta. Keppejä jonkun verran, ruokaa vähennetysti ja vanhentuivat lähemmäs kaksi tuntia, harhajälkiä joissakin.

Edelleen taistelen itseni kanssa siitä, mistä huomauttaa ja mistä ei... Tarkkasilmäinen kepo totesi, että en anna koiralle mahdollisuutta reagoida oikein nenän mennessä hajusta yli, vaan annan pakon heti virheen tapahtuessa. Eihän se voi olla selvännäkijä ja tietää etukäteen jäljen kulkua... No pitäisihän sen nyt, onhan se sentään Visa ;)

Koska peltojäljen ohessa ollut jana oli lievästi sanottuna järkyttävä, piiskattiin sitten eräänä iltana kaatosateessa janoja 4 kappaletta. Ja hyvin piiskattiinkin. Ohjaaja voisi vain opetella pitämään keppejä kädessään kauemmin kuin minuutin, niin voisi olla reilumpaa vaatia koiraa nostamaan niitä tunnin vesisuihkun jälkeen...

Haun ilmaisutreeni mahtui myös viikkoon, siinä teemana ohjaajan lähestymisen kestäminen.

Visa koetteli onneaan jälleen kerran agilitykisoissa, eikä vieläkään päässyt Mäkkäriin. Tuskin tällä menolla koskaan pääseekään. Koira ei mitä ilmeisimmin sitten osaakaan keppejä, vaikka minä olen häiriöpäissäni niin erehtynyt luulemaan. Jälleen molemmissa starteissa puhdas ja jälkimmäisellä jopa kivan tuntuinen rata muuten, mutta kas, keppimoka. Toisella syötti kakkoseen ja toisella radalla oikaisi jonkin välin oikean sisäänmenon jälkeen. Hitsin kun hienoa, kuinkas tämä treenataan pois, kun treeneissä virheitä ei tahdo tulla kuin niissä ääliöimmissä hifistelyissä?? Sitä sopii miettiä ja etsiä vaikka jotkin epikset ennen seuraavaa starttia...

Tuhannen sanaa

2010-09-27T17:50:00.003+03:00

Itsehän omistan kameran, vaikka sitä ei tämän blogin kuvapäivitysten surkeudesta huomaisikaan... Ja ulkoiluttajakin olisi, voisi ottaa treenikuvia jne, mutta ei. Onneksi joku on aktiivinen, kiitos siis Sarille kelpieleirin kuvasadosta!

2kg kapula saa niskan nurin, tätä korjattiin...

Mutta se 2kg nousi vaivatta.

Joten kilonen ei tuntunut missään, tosin ne palautusvauhdit voisivat edelleen olla räjähtävämmät.

Esitellään ruokakädestä luopumista.

Ihan normaalia ihmiskävelyä osa1.

Imutuskäden kanssa seuraamista.

Oikeaa seuraamista. (Mutta kauhia kun se on edessä...)

Luonnolliset ohjaajan asennot osa 2.

Vannonut, rikkonut, vannonut taas ja vannon uudestaan.

2010-09-14T22:38:00.005+03:00

Tuo otsikko on varmaan joka ikisessä blogissani ainakin kerran. Koska se on minua ja minä tein sen taas: perustin meille erillisen treeniblogin. Tällä kertaa ihan uuden, Lottorivi on ja pysyy eläkkeellä. Nyt treenimme merkataan lukuluvan taakse Korttitaloon. Tämä siksi, että tiedän kuka meitä tarkemmin seuraa ja voin siten jättää sensuroimatta. Kiinnostuneet lukijat lähettelemään mailia lotta.lehtinen (at) gmail.com.
Tämä Vitsanvääntämö jatkaa edelleen toimintaansa entiseen tapaan "kuulumisblogina".

Koulu ja kilokaupalla kalliita uusia kirjoja aiheuttivat sen jälleen; me treenattiin tokoa tänään. Ja hitsi vieköön, sehän meni hyvin, molemmilla pojilla! :))

Katkeria ja kirjavia viikonloppuja

2010-09-13T20:32:00.004+03:00

Flunssa selätetty!

Edellisen päivityksen tiivistunnelmaisen viikonlopun jälkeen Visa kävi fyssarin käsissä ja sieltähän löytyikin ylläreitä... Edellinen käynti oli toukokuussa, väli oli päässyt venymään liian pitkäksi treenien rankkuuteen nähden (ja laiskaan ohjaajaan...). Suoliluu oli jälleen vinossa, kylkiluita koppurana ja muuta mukavaa. Tällä viikolla menevät molemmat pojat käymään Riinan hoteissa, katsotaan onko Vispiläinen nyt suorassa.

Minä aloitin ihan vaihteeksi koulunkäynnin. Lahden ammattikorkeakoulun fysioterapian opiskelijaksi saan itseäni kutsua, sinne pääsystä pitäisi olla ylpeä ja unohtaa se kumma hämmennys, mikä uravalinnan kanssa kummittelee. Jospa se siitä selkiytyy... Koulun kuuluisi viedä aikaa (tälläkin hetkellä pitäisi tavata luita latinaksi tai ruuansulatusta...), mutta tavoilleni uskollisena alan saada hillittömiä treeni-intoja aikaan kun pitäisi tehdä jotakin muuta. Pisteet koululle, kohtahan tässä jo startataan tokossa!

Visa kävi koettamassa onneaan kuun ensimmäisenä viikonloppuna Syysskaboissa. Valitettavasti tuuria riitti vain yhdelle radalle, jossa kiltti ruotsalaistuomari antoi viimeisen hypyn höpöilyistä huolimatta meille LUVAn. Kahdella radalla tehtiin likimainnollat eli vitoset. Hosuin A:n alastulolta koiran pikavapautuksella pois, jolloin se ilmeisen "keppivarmana" syötti kakkosväliin... En ainakaan kironnut taas. Sunnuntain likimainnollan mokasin väärin ajoitetulla vippauksella tokavikalla esteellä, enää ei ruotsalaistäti hennonnut sääliä surkukelpietä bortsukoneiden seassa vaan tuomitsi kiellon. Sanotaanko, että olin lähes valmis lopettamaan koko turkasen lajin harrastamisen, kun ei tunnuta koskaan pääsevän sinne kolmosluokkaan, missä saisi hetken hengähtää. Osaan vain ja ainoastaan jumittua koirineni kakkosluokkaan muiden viuhtoessa ohitse kohti arvokisoja. Mutta kuten sivupalkin kalenterista huomaa, leuka on jo rinnassa ja suunta kohti uusia pettymyksiä...

Treenien osalta pidettiin hävettävän pitkä tauko pk-kisojen jälkeen. Tottista on palauteltu, piiskattu ja hubattu, mutta maastot jäivät jäihin kokeen jälkeen. Ollaan suomeksi sanoen treenattu vain agilityt. Menneen viikonlopun kelpieleirillä tehtiin sitten palauttelevat.

Viikonloppuna vajaa pentueellinen Maiskis-kasvatteja kera emänsä, sekä sukulaissuhteen omaavan vahvistuksen ja yhden vierailevan tähden kasaantuivat meidän perheen maatilalle. Kolmen päivän aikana treenattiin hakua, peltojälkeä, esineruutua, tokoa/tottista ja agilityä. Voi kunpa aina olisi treeniseuraa ja noin tehokas olo! Kiitos kaikille mukana olleille, oli rattoisaa :)

Perjantaina Visa teki pimeän tulon vuoksi ilmaisutreenin pellolla. 4 "valmista" (näki tietenkin pellolla) maalimiestä, eri pituisia haukkusarjoja. Kaikilla aloitti hyvin, pysyi paikallaan ja oli kiltti. Pistoilla vauhtia oli hippasen sanoisinko... liikaa.

Lauantaina aamusta hakumetsään. Visalle 4 maalimiestä muistikuvina, pressulla tai maastoverkolla peitettynä. Tuuli tuli rinteeseen nousevan alueen etureunasta, mikä saattoi aiheuttaa sen, että Visa lähti jokaisella pistolla nousemaan hieman rinnettä ylöspäin piston ollessa muuten suora ja syvä. 1. mm hyvä ilmaisun aloitus ja muutenkin ok sarja. 2. oli lyhyt sarja, aloitus jälleen hyvä. 3. pitkä ilmaisu, aloitti hyvin mutta turhautui etenkin minun tullessa näköetäisyydelle, oli sikaillut nuolaisemalla ja tassuilla koplaamalla (??!!??). 4. mm piti olla vain lyhyt aloitus, mutta Vispi olikin halunnut naaman näkyviin eli kaivanut mm pressun alta... Nice indeed, ongelma vaihtui peruuttamisesta sikailuun siis.

Päivällä oli agilityn vuoro. Tekaisin päästäni huonon radan, jolla ei ollut oikein kunnollisia ideoita, kerrankin en osannut kehitellä tuosta vaan. :/ Visa oli yllättävän kiltillä tuulella, mutta en ollut tietenkään tyytyväinen sen käännöksiin ihmisnuolessa tai niistossa. Videolta katsoessa ne eivät olleet niin pahan näköisiä kuitenkaan ja pohdittiin jo treeneissä, että onko siitä banaanihypystä ihan pakkopakko tehdä Juttua... En tiedä, haluaisin useamman ihmisen näkemykset. Puomin kontaktit aivan uberit ilman kiintopiste-esteitä! :)) Kepeiltä valahti kerran pois kun vedätin ja sitten pysähdyin, näitä häröjä ei vaan todellakaan saisi sattua edes treeneissä! Rimoja taisi tulla pari ja hyppysuoran päässä jarrut pelasivat.

Illalla peltojäljen vanhetessa käytiin pienessä esineruudussa (n. 15x30m) nostamassa 2 esinettä ihan kivalla sykkeellä.

Heinäpellolle jälki 3 esineellä, 5 kulmalla, vanheni jotain vaja 2h, ruokaa varmaan 1/3, koska oli palauttava. Pituutta 500-700m, en osaa arvioida, ajamiseen meni kuitenkin vartti. Jälki videoitiinkin pitkästä aikaa! Oli kiva nähdä miltä koiran jäljestys näyttää sivustapäin. Visa ajoi kulmat todella kauniisti, yhdessä ehti etutassut käydä kulmasta yli ja välittömästi korjasi. Esineilmaisut ok, jostain syystä tarkisteli sivuilleen ennen toista esinettä (?).

Sunnuntaina aamu aloitettiin tottistelemalla. Visa esitti puskevaa ja estävää seuruutaan... Tarttis tehrä jotain tai viimeistään tokokokeissa (jos sinne tosissaan vielä joskus ajaudutaan) tuomarit näkevät punaista, ellei V tee kisakevennystä (mikä ei ole toivottavaa!!). Mutta vire oli super ja koira ihanan alertti, se mitä sen kuuluukin olla. Vauhtinoutoja parilla palautuksellisella 650g, 1kg ja 2kg kapuloilla. Palautusasennot 2kg:llakin hyvät, vauhdeissa parannettavaa. Nyt se iskunoutokuuri! Lyhyt paikallamakuu toisen koiran tehdessä liikkeitä ok.

Minihakutreenissä oli tarkoitus kaivaa esiin ilmaisun pelleilyt, mutta kahdella verkotetulla/pressutetulla haamulla ei saatu virhettä aikaan. Ei myöskään kolmannella valmiilla verkotetulla. Ilmaisut tosin olivat alle 30 haukkua kaikki, mutta parempi että onnistui. Ongelmaa pitää silti työstää, nurkkamaalimiehiä kasvot piilossa siis.

Nyt on sellainen raivostuttava kysymysmerkkihetki. Mitä me treenataan? Tälle vuodelle ei enää ehditä kokeisiin koettamaan JK2:sta, mutta kevättä varten pitää laitella janat kuntoon ja piiskata pellolla sekä metsässä perusjäljestystä pysymään kunnossa. Hakuryhmään kyselin. Agilityssä viikottaiset treenit tuntuvat vähälle ja kisamenestyksen ollessa surkea ja kalenterin todella täynnä tuntuu turhauttavalle... Voi kun ehtisi aksata 2 kertaa viikossa ja pääsisi pian 3lk. kisaamaan! Harkitsen tosissani tokon aloittamista, mutta luulen, että kerran tunnareiden ja merkkien kanssa kentällä käytyäni palaan nöyrin mielin jälleen temppujen opetteluun. Toko ei vain sovi mulle ja Visalle. Kuje voisi sen sijaan koettaa erikoisvoittajaistua... ;)

Varo mitä oletat, sillä ainakaan se ei ei tule toteutumaan.

2010-08-29T22:44:00.009+03:00

Ei paistettu vielä lauantaina pannukakkua, paistetaan se vasta maanantaina lauantain kunniaksi :D

Koe aloitettiin maasto-osuuksilla. Jälki oli todella helpossa männikkökankaassa, janan vierestä lähti polku viistosti janan viertä. Visa otti jäljestä hajua jo ennen kuin pääsi lähetystolpalle, mistä johtuen pyrki heti tolpalta vinoon. Käskytin takaisin suoralle linjalle, mistä eteni jäljen nostoon - takajäljelle (vastoin viimeisen treenin muistikuvasuuntaa)... Tuomarin käskystä palasin koira hallinnassa linjalle, mistä pistemenetys (olisi pitänyt kääntää koira jatkamaan jäljestystä suoraan ilman janalle paluuta). No, V nosti uudelleen, nyt oikeaan suuntaan ja lähdettiin matkaan. Alkuun pitkällä liinalla sattuneista näköolosuhteista, mikä aiheutti "lillumista" eli koira ei ole täsmällisen rauhallinen ja tarkka jäljen päällä, vaan jäljestää laveammin ja nenä ei viistä maata. En tykännyt. Hyviäkin hetkiä oli välissä ja Visa reagoi mun sanalliseen tarkennuspaineeseen kivasti. Kepit ilmaisi ongelmitta ja suoraan, viimeisellä vähän pelleili mutta sekin paikannettiin. Helpotus jäljen lopussa oli mieletön, en ole koskaan tehnyt jälkeä minkä kulusta en tiedä. Hurja tunne vain luottaa koiraan, olla sen vietävänä, eikä odottaa virheitä mitä kouluttaa... Huippua!!

Takajäljestä ja ohjaajan käytöksestä sieltä palatessa siis pisteitä pois. 165p.

Esineruutuun pääsyä odoteltiin tovi, missä erehdyin pitämään koiraa arkipaikallaolossa ja se sai hieman sikailla siinä tietyssä asennossa pysymisen suhteen - tämä kostautui kenties tottiksessa... Esineruudun keskellä oli kumpu, jonka yli ei olisi takaosaan nähnyt ja rajat hieman hassut, mutta maasto oli helppoa. Visa otti kivat vireet ruutua varten ja näytti saavan hajua jo etulinjalle mentäessä vasemmasta etukulmasta. Lähetyksellä sinkaisi sinne, mutta etsiessään tekikin lenkin takaisinpäin lähetyslinjasta taaksepäin palaten kuitenkin heti alueelle. Ohjasin varmuuden vuoksi uudelleen keskilinjaa pitkin, mikä tuotti välittömästi esineen, luovutus nopea ja tarkka. Täydet pisteet ja koiran ihastelua. Kieltämättä Visa oli ihan liekeissä, upea kisata sen kanssa. ♥♥ Täydet 30 pistettä.

Tottiksen virittelyissä Visa tuntui kivalle ja päästiin ensiksi liikkeitä tekemään. Ilmoittautumiseen kuljetin mukana, mikä taisi laskea koiraa. :/ Seuruu tuntui kevyelle, koira ei pitänyt paikkaa täsmällisesti ja oli paineessa. Siitä ei valitettu mitään, sillä shown varasti ohjaajan emämoka: päätin sitten lompsia lävitse juoksu- ja hitaankävelyosuuksien... Jep, totaaliunohdus, jonka tajusin vasta liian myöhään. Tuomarin mielestä itse seuruu ok.

Istuminen tuomarin mielestä ok, arvosanaa en muista. Omaan silmään voisi olla nopeampi.

Maahanmeno niin ikään olisi voinut olla minusta nopeampi, samoin luoksetulo. Tuomari toivoi luoksetuloon hieman nopeutta ja taisi sanoa pienestä törmäämisestä lopussa? Minä pidin lopusta kyllä!

Tasamaanoudossa tuomari ei huomauttanut kuin eteentulon törmäämisestä. Minua oksetti koko koiran ponnettomuus ja liiskatus laukasta huolimatta, tarttuikin kapulaan huonosti.

Hyppynouto oli suuri pettymys. Heitin suoraan (iso ihme!) ja tarpeeksi kauas, vaan koira ei edes harkinnut paluuhyppyä. Ei ole kertaakaan treeneissä tehnyt, olin siis ratketa riemusta... Ihana heti ekassa kokeessa oppia virheitä. Loppu ok.

Estenoudossa niin ikään pelleili kapulan nostossa, oli tiputtanut sen esteen takana, palasi sentään esteen yli. Hemmetin elikko, noudon kanssa pelleily saa luvan riittää!!

Eteenmeno oli päivän paras liike. Visa ei ollut ahdistunut ja jo ennen ennakkovihjettä tiesi mitä tehdä. Valmisteleva osuus olisi voinut olla parempi, mutta sitä ei olla hinkattu ja mennään eri käskylläkin kuin seuruu. Lähti hienosti ja tipahti maahan ok, tosin parempiakin ehdottomasti nähtiin päivän aikana. Olin tyytyväinen silti.

Paikallamakuussa vasta bileet alkoivatkin. Vein koiran paikalle huolimattomasti, ilman kunnollista kontaktinottoa ennen käskyn antoa -> epävarma valuminen munimisasentoon. Oli noussut heti istumaan ja valunut maahan jossain vaiheessa. Hitsin hienoa, tämäkin opittiin heti ekassa kokeessa! Visa ei KOSKAAN ole noussut paikallaolosta. Veikkaan, että surkea jättö vaikutti. Lisäksi jo aiemmin esillä ollut ongelma (tosin lievempänä) voisi olla syynä; Vispi sekoittaa arki- ja kisapaikallaolot vähäisen treenimäärän takia ja esineruudun odottelun hengauttelu vielä pahensi asiaa yhdessä huolimattoman jätön takia. Mutta silti, voi partaäijä että syletti seisoskella siinä kaikkien osaavien ihmisten katseiden alla häpeämässä noin moukkamaista virhettä kaikkien muiden idioottivirheiden jälkeen. (Jenni, alan kuullostaa sinulta....)

81 pistettä.

Kuten olettaa saattaa, en ollut enää niin euforisessa tilassa tottiksen jälkeen kuin maaston päätyttyä. Sattuman kaupalla erehdyttiin kuitenkin saamaan kasaan ykköstuloksen verran pisteitä ja vieläpä voittamaan luokkamme! Visalle siis 276 pistettä, 1-tulos, JK1 ja sij.1./4. Noloa tuolla tottiksella, kun muilla oli niin mahtavia suorituksia...

Latasin koevideoista nettiin ne kaksi, jotka kehtaan esittää. Tässä siis kisaseuruu, kaksi videota sunnuntain palauttelevasta treenistä ja kisaeteenmeno. Seuruussa erona kisavideoon on koiran ryhti, tiiviys, rentous, röyhkeys. Kisavideoissa koira rauhoittelee, on varovainen, luumuilee - YÖK. Ohjaaja taas käveli kisassa normaalisti, kun koira ei estänyt... Hups. Tiedä sitten kumpi on lopulta fiksumpaa.

Juu, ohjaajan kädet jäätävät ja kävely on luonnotonta. Katsokaa sitä koiraa, kun se on hieno (paitsi pärskähtäminen).

Valmisteleva osuus ei ole varsinaista seuruuta. (Lopussa oleva kävely on hengailua, ei seuraamista.)

Palkintojenjaossa en joutunut käymään, kun suunnattiin Heinolaan agilitykoulutukseen. Lauantain koulutti Maria Aaltonen tekniikkajuttuja ja sunnuntain Marko Mäkelä ratatreeniä. Meno ei tuntunut hyvälle, ei osattu enää oletettujakaan asioita kovin pätevästi vaikka niin olen luullut. Ideoita tuli ja etenkin rimakysymykseen koetin saada vastauksia. Toivottavasti agilitykutinat paranee ennen ensi viikonlopun kisoja...

Kuukulaista katsellessani olen todennut, että nyt tehdään pari lupausta. Kujeen pitää päästä kisaamaan ja tekemään, se on ihanalla olemuksellaan sen ansainnut. Ja koirista on pakko pitää lihaksiston puolesta parempaa huolta, eikä laiskotella tippaakaan lihashuollon kanssa. Mä tykkään niin liikuttaa niitä (ja itseäni) paljon ja treenata rankasti, mutta luistan lihashuollosta todella törkeästi. Ei käy, ei. Kujeen kunnollinen treenaus taitaa kyllä edellyttää sen kropan kuntoon saamista fysioterapian voimin, sinne siis.

Haluan äkkiä tästä ärsyttävästä flunssasta eroon! Viikko ilman kunnon hikilenkkejä ei tee hyvää... Vaan kun ei saisi, pitäisi levätä, eikä tässä kohtaa hapenottokyky ole mitään superluokkaa.

Olet toistanut tuhannesti nuo eleet. Luet loitsuja, maanittelet onnetarta. Eikä mee, pois sun perkeleet.

2010-08-27T08:22:00.004+03:00

Olen jo pitkään pyöritellyt päässäni ovelia ajatuksia blogiteksteistä, mutta sattuneesta syystä niitä ei koskaan ole ilmestynyt tänne. Kerrankin ei tarvitse syyttää saamattomuutta tai innon vajetta, vaan ajanpuutetta.

Teen heti alkuunsa tunnustuksen: olen parantumaton koirahaaveilija. Katselen, tarkkailen ja haaveilen uudesta koirasta ennenkuin edellinen on ehtinyt kisaikäänkään. Maailmassa on niin paljon hienoja koiria, joista jokaisesta voisin ottaa palasen siihen the Koiraani. Valitettavasti minun elinaikanani sellainen geeniyhdistely ilman haittavaikutuksia tuskin on mahdollista, enkä lopulta välttämättä tahtoisikaan sellaista rakenneltua koiraa. Sattumaa olisi niin mukava syyttää sitten siinä vaiheessa, kun pilaisin sen geneettisesti täydellisen yksilönKIN omilla virheilläni.

En vie tätä uuden koiran suunnittelua ajatustasoa pidemmälle, kunhan mietin ja mutustelen ajatusta milloin mistäkin laumanjatkeesta. Tähän väliin olisi täysin järjenvastaista hankkia yhtäkään elikkoa lisää monestakin syystä. Mutta kun ja miksi ei kuitenkin. No ei, ei nyt ihan oikeasti hetkeen, mutta mallataan aiheesta kuitenkin.

Kuje tuli pikahankintana Camin kuoleman jälkeen, siinä kohtaa olisi pitänyt miettiä tarkemmin ja malttaa rauhassa, jotta tilanne voisi olla nyt fiksumpi. Haaveilin jo silloin isommasta koirasta, mutta jätin ajatuksen hautumaan. Kuje-rukasta tulikin sitten väliinputoaja, hätävara, jonka potentiaali uhkaa jäädä käyttämättä. Häpeäkseni myönnän, että nyt kun lopulta käsissä on iso koira, maxiluokan edustaja, sheltit eivät tunnu enää miltään. Kokeilkaapa ajaa vuosi Audi R8:lla kaiket päivät ja vaihtaa sitten työmatka-autoksi vuosituhannen alun Toyota. Ei ihan samoja kutinoita tule?

Hassuinta tässä on se, että vielä vuosi sitten minulla riitti tavoitteita shelteillekin. Mino saavutti omansa ja siirrettiin varhaiseläkkeelle selkävaivoihin vedoten, Kujeelle jäi vielä tavoiteltavaa niin agilityn kuin tokon puolellekin. Vaan niin on Turkiksen treenaus jäänyt, vaikka koirassa ei todellakaan ole mitään vikaa miksi sen kanssa ei olisi hauskaa puuhata ja tiettyyn pisteeseen asti järkevää kisatakin. Kuikkis on oikeasti se porukan huipuin piski, vaikkakin hieman hukassa välistä. Ilmeisesti hauraat haaveet toisesta, isosta koirasta vievät Kujeelta mahdollisuuden yrittääkään.

Kerran aiheesta tilittäessäni minulta kysyttiin, miksi yksi ei riitä? Miksi sitä yhtä ei voi tehdä valmiiksi ja sitten vasta katsella seuraavaa. Niin, toden totta! Arvostan ihmisiä, jotka pystyvät saavuttamaan sen yhden ja samaisen koiran kanssa monet tittelit useasta lajista, ja tosissaan hyödyntämään koko kapasiteetin. Eläminen yhden koiran kanssa on sitä paitsi huomattavan helpompaa (tullut todettu taas tällä viikolla Kujeen ollessa hermolomalla ja Visan ainoana koirana), vaikka kyllä ne useampikin menee ihan asiallisesti. Mutta ei, minä en kykene tyytymään vain yhteen koiraan kerrallaan - kun aina jossain on parempi ja se seuraava voisi sattumalta olla juuri sellainen! Ja isomman kanssa olisi enemmän lajivaihtoehtoja (sydämiä metsälajeille)

Mitä parempaa minä sitten haluan? Naurettavaa mutta totta, en osaa nimetä niitä. Kuje on sellainen sheltti, jollaisen voisin välittömästi ottaa uudelleen. Hyppysellinen supernopeutta ja keskittymistä ei olisi pahitteeksi, mutta muuten Pooh on hieno turkiseläin. Visa on kelpie minun käteeni, pursuaa potentiaalia ties mihin lajeihin ja on vieläpä huoleton arkikoira. Ehkä siksi haluankin nopeasti toisen samanmoisen, yhtä hienon ja vielä ehkä version Visa 2.1. kevyillä lisäosilla ja parannuksilla. Riskinsä siinäkin olisi: en voi koskaan tietää saisinko seuraavaan kelpieen niitä asioita, joita Visassa on, mutta keskivertokelpiessä ei yhtä paljon. En nyt lainkaan väitä, että Kiesi olisi mikään ihmekoira tai keskivertoa parempi kelpie, vaan että sillä on vain esimerkiksi kelpieksi vahva otekäyttäytyminen ja lelupalkkautuminen (jotka ovat minulle todella olennaisia asioita!). Miksi en voi keskittyä tähän yhteen hienoon koiraan tosissani?! Ei sen kanssa niin suuria virheitä ole tehty, että niitä pitäisi seuraavan koiran kanssa päästä korjaamaan. Vaikka olen iskenyt jo silmäni johonkin, hienoja pentueita tulee toistekin, on aina tullut, eikö? Tein virheen jo Kujeen kanssa jättämällä sen väliinputoajaksi, voisin kerrankin oppia virheestäni ja olla tosissani Visan kanssa - ja muistaa Kujeenkin.

Kuten huomaatte, kaikki palikat ovat kohdallaan ja aivan käden ulottuvilla. Minä en vaan arvosta niitä, enkä tartu tarpeeksi. Potkaiskaa joku minua, please.

Kun kaikki menee päin mäntyä, paista pannukakku"

2010-08-26T21:38:00.004+03:00

Kitisin kuumuudesta, nyt siis kehun koleutta. Syksy vaan tuoksuu niin parhaalle, tuntuu mahtavalle kun saa pukea päällensä jotakin mikä alittaa polven ja peittää kyynärpään. Softsell, villapaita, fjällrävenit. Ah.

Viikot hujahtelevat nopsaan töiden ja arkitoimien parissa, viikonloppujen livahteluista puhumattakaan. Yövuoroviikolla ei tunnu ehtivän tehdä senkään vertaa kuin muulloin, vaikka jaksamisen syy se taitaa eniten olla. Hämmästyttävän reippaita me ollaan silti, tätähän voisi kutsua taas tosiharrastamiseksi! :))

Treenien aiheena ovat olleet tietenkin metsäpelit ja ne hankalat osat tottista. Esineruudut olivat tovin niin koneita vaihtelevista olosuhteista huolimatta, että treenasin niitä vähäisesti. Tilastoon tuppaava pakollinen virhe sattui pahasti juuri toisiksi viimeisiin treeneihin ennen kisoja, mutta onneksi tämän aamupäivän viimeistelyssä koira oli normaalissa liekkimoodissaan.

Janoja on ajettu vaihtelevalla menestyksellä; Vispillä on paha tapa arpoa jäljen suunta edellisen treenin muistikuvan perusteella. Veikkaisin syylliseksi tähän ongelmaan sitä, että olen treenannut useamman janan samalle jäljelle eli ollaan palattu uuteen kohtaan tielle ja lähetetty koira uudelleen jäljelle, minkä se jo tietää olevan metsässä tiettyyn suuntaan. Fiksua, mutta minkäs tyhmä tyttö osaa tehdä kun pätevä setä neuvoo ja erehdyttävästi koirakin toimii - ainakin sen muutaman treenin. Tyhmä tyttö myös luki koesäännöt vasta viimetingassa ja totesi treenanneensa suotta liian tuoreita janoja vanhasta sääntömuistista... No, kepit nousee ja hössötyskin on ollut kurissa, kun muistettiin laittaa matkaeväitä ylläreiksi.

Tottis on mennyt kivalla fiiliksellä ja toistoilla eteenmenoonkin saatiin uskoa. Vaan saa nähdä, kykeneekö koira kisatilanteen paineessa olemaan muuta kuin kiltti liiskattu luumu "sivulla on hyvä, sivulla on turva, sivulla on kiltti koira"... :)

Agilitystä pidettiin Järvenpään kisojen jälkeen nollaustauko. Tuntui kannattavan, sillä koira oli ilmiömäisen ihana seuraavissa treeneissä. Puomitkin ihan priimaa ja kaikki pelitti vaarallisen hyvin. Siis odotamme lujaa rysähdystä tulevan viikonlopun koulutuksessa todellisuuden iskiessä eteen, puhumattakaan edessä olevasta huimasta 4 startin kisarupeamasta... :D Miten voikaan välistä mennä niin mahtavasti ja seuraavalla kerralla ei osata edes yksinkertaisia asioita? Kunhan ne kepit nyt pysyisivät kasassa kisatilanteessakin, saatan rakoilla jos eivät.

Viime viikonloppuna vierailtiin Pohjanmaalla. Koetin elätellä toiveita hupsuttelusta sorsakoirana, mutta Visa totesi vainaan heinäsorsan kohdatessaan tyytyä käskyistä ja pakkopitämisistä huolimatta nuuskimaan tapausta naamallaan "kaveri on kuollut, ei kykene, kuollut on"-ilmeellä. Kiivetköön siis vain peppu edellä puuhun, sen se osaa.

Katsotaan paistetaanko meillä pannukakkua lauantaina.

On käytävä pilvissä, jotta voi paiskautua takaisin mutakuoppaan.

2010-08-08T18:57:00.008+03:00

Tämä on ensimmäinen blogipäivitys pitkästä aikaa OMALTA koneelta! 5 vuotta vaihtelevalla menestyksellä (lähinnä nopeudella...) toiminut Amilo eläkkeelle, kun pöydälle lätkäistiin Asus. :)

Kuukausi vierähti aivan yllärinopeasti. Suurena syyllisenä ajan kuluun on luultavasti minun vihdoin saamani työpaikka! Haittaa harrastuksia, mutta rahoituspuoli hoituu huomattavasti kivuttomammin. Ihana fiilis kun kaikki on nyt hyvin: on tärkeä ihminen, koulu, työ, kämppä, koirat terveitä. Sanoisinko itseäni onnelliseksi.

Kun vihdoin sain postista canicross-vyön ja vetoliinan, alkoivat ne kaikkien valittamat helteet. Kyllä, minäkin valitan. Saa olla lämmintä, mutta eihän tässä ole jaksanut viimeiseen kuukauteen tehdä mitään kunnolla kun jo paikallaan ollessa hikoiluttaa! Lenkkeillä pitäisi ilta- tai aamuviileällä, vaan mitenkäs teet sen, kun olet töissä 22-06 ja lämpötila on vuoron molemmin puolin 22 astetta... No, lämpökestävyyttä on silti koeteltu juoksemalla (tosin hieman harvemmin ja mieluusti vesistöjen lähellä) ja etenkin pitkillä kävelyillä.

Tein huiman vedon ja uskalsin ilmoittaa Visan ensimmäiseen jälkikokeeseen. Koesääntöjä en tietenkään ole vielä suotta lukenut, mutta treenattu ollaan. Janat ovat kehittyneet sanoisinko mainioiksi! Sopivassa suhteessa pellolla julmailua kulmista ja tarkkuudesta (olosuhdetreeniä tässäkin; 28 astetta lämpöä, reilun tunnin lenkin ja janatreenin jälkeen laitetaan koira ajamaan jotain 800 askelta aurinkoisella pellolla), ja metsässä itsevarmuutta liinan mitan päässä ajaen ovat saaneet Vispin aika kivaan pakettiin. Keppejä hajustan hyvin heikosti, pitämällä muutamia minuutteja kädessä, mikä on välillä aiheuttanut virheitä: koira ajaa jälkeä kepin päälle saakka ja alkaa vasta sitten työstää esineen hajua... No, hyvä että huomaa vaikkakin myöhässä. Motivaatio itse jäljestykseenkin on kuosissa eikä häiriötreenejä tarvitse järjestää, kun vakiopusikon citykettu niitä meille tuottaa ihan ilmaiseksi. Eräässä treenissä kettu seisoi täsmälleen janalla ja lähti liikenteeseen vasta kun nenä maassa nuuskaava koira oli 5 metrin päässä... Visa ei liikkeeseen reagoinut, mutta hajusta nenän nostamiseen piti puuttua. Yksi huomautus ja heti oltiin takaisin jälkimoodissa, fiksu piski.

Esineruudussa on ollut niin ikään hienoja suorituksia, välillä tosin ilmassa pientä juoksemisen makua ja kertaalleen kuuma lenkin ja runsaalla ruualla palkatun jäljen jälkeen jouduttiin keskustelemaan työmoraalista. Yleisesti kuitenkin tosi mahtavia etsintöjä!

Tottiksessa oli alkuun vireen kanssa taas tekemistä. Mutta kun unohdettiin helletreenit, etsittiin nälkävaihde ja vaihdettiin kuivat nappulat parempaan evääseen, alkoi koirasta löytyä se oikea vaihde. Kokonaisuutta olen tehnyt aika paljon, teknisiä virheitä Visa ei ole tehnyt. Fiilistä ja viimeistelyjä... Ja vierailla kentillä eteenmenoja, vaikka niitä on tehtykin. Visa on vetänyt seuraamisesta vaan ikävästi jumiin ja fysioterapeuttiaika on vasta kilpailun jälkeen. :(

Agilityä ollaan tehty ahkeraan, melkeinpä joka viikko kahdesti. Hyvältä se alkaakin tuntua ja kontaktit toimivat treeneissä sekä kisoissakin kelvollisesti. Huiput ne eivät ole (kuten eräiden shelttiveljesten, wauh!), mutta ihan riittävät. Ilmoitin fiksuna koirani hyppyradoille, vaikka sillä on jo nolla sieltä... Kouvolan kisoissa agilityradalla tuli pelkäämäni rima alas ja hyppyradalta sitten saavutettiin tietenkin nollavoitto... Mutta mikä fiilis, aivan mahtava flow-rata!! Tuntui suorastaan Agilityltä, ja vieläpä kisoissa. :)) Järvenpään kilpailuissa piti sitten tipahtaa takaisin tutuksi tulleeseen mutakuoppaan pilvistä keikkumasta. Agilityradalla sohlattiin, mutta kontaktit olivat ihan kivat. Hyppyradalla oli mahdollisuuksia hifistellä, joten kun tulospainetta ei ollut, päätin kokeilla riskillä. Niinpä prässäsin koiran kepeiltä etenemään hoputtamalla ulos liian aikaisin ja jatkoin rataa ruman okserin roiskaisun jälkeen... Juuri näinhän onkin ovelaa toimia, kun vasta ollaan saatu lopetusongelma kuosiin. Toivoa sopii, että koira ei oppinut tästä mitään. :/

Koirat ovat uineet kuin hullut. Visa on kehittänyt hieman vähemmän ergonomisen hyppytyylin itselleen, otin siitä videomateriaalia, laitan näytille jahka kerkiän. Jätkä huitoo täydestä vauhdista 3m laakahypyn naama krokotiilinvirheessä, välillä sukeltaen lyhyemmistä hypyistä... Kuje sentä jarruttaa ennen loikkaansa.

Ilmeisesti laiturilla kekkulointi kulutti Kujeen tassuihin nirhamat, minkä vuoksi Mino käväisi kokeilemassa meidän osoitteen arkea. Maknu on niin suloinen ja hupsun iloinen, mutta arki Visan kaverina ei ollut yhtä mutkatonta kuin Kuikkiksen kanssa. Minoa ahdistaa kulkea vapaana lenkillä ohituksissa Visan vieressä jne. Niinpä hyvin nopsaan sheltit palasivat aiempaan asetelmaan.

Kaikenkaikkiaan meille kuuluu hyvää, koko kahden ihmisen ja kahden koiran liigalle. Odotan innolla ja vähän kauhullakin koulun alkua...

Kohti ääretöntä ja sen yli!

2010-07-07T21:11:00.006+03:00

Kennellinjalle pääseminen oli aikanaan iso juttu. Koin olevani jotain, kun pääsin sen valintaseulan lävitse, oli turvallista kun tiesi neljän vuoden ajan palaavansa samoihin ympyröihin, vaikka en koskaan kyseiseen kaupunkiin tai alkuun koko Pohjanmaahan tykästynytkään. Kun Kannuksen koulu sitten loppui, tuli pitkän peltotiesuoran päähän vain ympärikääntöpaikka ja ohuita polkuja pimeään metsään. Tiesin mihin tahdoin, mutta sinne pääseminen tuntui ylitsepääsemättömältä. Usko itseen loppui viimeistään siinä kohtaa, kun kesätyötäkään ei irronnut kevään mittaan eikä sellaista vieläkään ole. Inhoan epätietoisuutta kaikissa muodoissaan, joten raastavuus-aste on ollut yli mitta-asteikon jo pitkään, kun tietoa syksyn tapahtumista ei ole. Vain iso kysymysmerkki.

Mutta aurinko voi paistaa risukasaankin. Toissapäivänä sain ennen aamulenkkiä ystävältä onnittelut, jotka piti vielä käydä varmistamassa itse netistä ja lenkiltä palattuamme oli postipoika tuonut kirjallisenkin vahvistuksen: minä pääsin opiskelemaan fysioterapeutiksi Lahteen!! Vaikka moni käytännönkysymys vielä ahdistaa

ja varmasti tulee koko opiskeluajan ahdistamaan, en voisi olla iloisempi. Olen taas jotain, kuulun taas jonnekin, tiedän mitä teen.

Visan janatreenit ovat tuottaneet tulosta, eteneminen on useimmiten varmaa ja suoraa ja jälki poimitaan oikeaan suuntaan. Liian tuoreet janat tosin teettävät huonompaa jäljestystä, sekä hössötystä oikean jäljestyssuunnan kanssa, pitää vaan vanhentaa vaikka onhan niitä tuoreitakin osattava ottaa ylös ja ajaa. Kepit nousevat hyvin. Yksi esineruutu tehtiin pikana mökkeily/veneilyviikonlopun lomassa, saisi olla päämäärätietoisempaa... Jospa otetaan julmailukuuri tänä viikonloppuna. ;)

Tottista on tehty hyvin vähän, muutama eteenmeno ennen aksatreenejä ja siihen oheen ketjuttamista muiden liikkeiden perään. Agilityssä kontaktit sujuvat treenissä ok ja touchi koiraan tuntuu olevan välillä oikeinkin hyvä. Agirodussa kontaktit ja kepit toimivat, mikä jäikin ainoaksi lohduksi: radalta meille hyl ja rima. Mutta oli siellä hyviäkin hetkiä ja reissu muutoin oli oikein mukava :)

Kuje on kunnostautunut vain pienimuotoisessa agilityssä ja uuden kevythäkin entisöinnissä... Tyhmä ohjaaja yritti luottaa Turkikseen, vaan ei, reikä tuli jälleen. :P

Ohessa kuvia viime viikon Hau Openista, kiitokset Irene Vinhalle.

Se pistää miettimään, kun jotain yrittää ja silti ulos jää yhtenään.

2010-07-01T10:37:00.004+03:00

Kirjoitetaanpa kerrankin ajallaan kisakuulumiset, kun ei videotakaan näistä kemuista tullut kuin Kujeesta. Rata oli perus-Saviojaa, tykkäsin kuten aina ennenkin. Alkuun parin hypyn jälkeen kepit, pari putkenpään ohitusta, mutta ei mitenkään hankalia. A:n jälkeen hyppysoikio, jossa piti kääntää koira oikein jottei se palaa A:lle vaan kipaisee keinulle. Parin kääntöhypyn kautta putkeen, puomille ja loppuun muutama loikka.

Kuikkis päätti vetäistä maton jalkojen alta heti alkuunsa: ensimmäinen rima alas. Mietin hetken, että jatkanko lainkaan, mutta hömpättiin kuitenkin aina keinulle saakka sievästi. Siellä päätin ottaa riskillä (lue: hutiloiden, kun ei fiilistä enää ole), joten K kävi A:lla keinun sijaan.

Sanoisinko, että sylettää tämä rimojen lentäminen (3 starttia peräkkäin). En keksi tuollekaan syytä, sillä jätin koiran normimatkan päähän ja lähdin tasaisesti liikkeelle. K ei kai vaan ajattele/keskity aina kisoissa, treeneissähän se harvoin tiputtaa rimoja. Harmittaa, kun koira on niin tasainen juna muuten menemään, että nollat jää kiinni moisista. Kävin jo miettimään, että miksikä sitä kolmosiin kisaamaan, kun ei se siellä tule tolla vauhdilla valioitumaan... Ja mä kun luulin joskus, että K on nopea. Mihin se vauhti on kadonnut vai vaikuttaako Visan kanssa tekeminen mun mielikuvaan... Minokin tosin vaikuttaa vikkelämmältä, mokoma sähköjänis.

Vitsaus oli ihana ja toisaalta teki sen virheen, mitä en koskaan toivonut näkeväni meidän tuloslapuissa. Visa kepitti kiltisti loppuun, suoritti kontaktit oikein (aina voi viilata) ja kuunteli. Totesin kesken radan hyppysoikion kohdalla, että eihän sinne millään ehdi kulmaamaan, joten hätäpäissäni valssasin estäen A:lle menon. Se toimi, mutta mitenkäs se hyppykaksikko keinun jälkeen, kun en tutustunut valssiversiolla lainkaan... Sovelleettiin jarruhyppy eri päin ja leikkaus toiselle, mikä ei kovin kauniilta näyttänyt kaarroksien puolesta, siivekkeitä ei nuoltu. Vaan asia hoitui ja nollalla maaliin. Tipahdin aika nätisti nollapilvistä maahan, kun kuuluttaja totesi, että kiva rata mutta harmittava puomin ylösmenon kontaktivirhe... Nonnih.

Luokan nopein, bc, -10,17 ja Visa -9,93. Visaa pitää kiittää, hyvä kisa treenimielessä ja eihän se mitään tehnyt väärin, kuunteli vielä sekopäiset sovellusohjauksetkin. Joku voisi vetää hengenahdistuksia tuosta ylösmenosta, mutta minä jaksan edelleen toivoa sitä vain marginaalivirheeksi enkä ala opettamaan. Ponnatkoon nyt vielä kerran tai pari kisoissa yli, sitten mietitään. Viitsisi alkaa soveltamaan kontakteille mitään lisää, kun alasmenot ovat vasta "parantumassa".

Minä oon hyvä kertomaan, asiat muuttuu parempaan, mutta olen taitava tuhoamaan.

2010-06-29T21:13:00.008+03:00

Mitä ilmeisimmin olen vihdoin todennut edelleen omistavani kameran. Nyt on kuvausintoa, kun on suhdee-etuna apua saamaan koirat liikkeelle oikeaan suuntaan eikä tarvitse vain tönöttäviä murreja räpsiä! Kaikki kunnia S:lle siis.

Tänään saareiltiin poikien kanssa. Mökkihetki upeassa säässä jäi valitettavan lyhyeksi, kun piti ehtiä tekemään hätätreeniä huomisia kisoja varten agilityn epävirallisiin kisoihin, mutta tulihan perushuvit hoidettua - uiminen ja saunominen.

Meillä kaikki koirat uivat. Pojat pulahtavat mistä vaan, miten päin vaan, Mino haluaa sievästi kahlata eikä roiskia hyppäämällä. Hieno nainen pitää hormonikikkurat kuivina! Kuje kiljuu uimaan kuten agilityradalle eikä tahdo luovuttaa huijauskepin (lue: kivi tai Visan varastama keppi) etsimistä ilman useata käskyä rannalle. Vispi menee veteen mulimaan käskystä, eikä välttämättä vaadi edes kepinheittoa joka kerta. Herraväen hyppytyyleistä voi sitten päätellä, kuinka ergonomia toteutuu tässä kuntoilumuodossa...

Tämän illan epiksissä Kuje pätevänä veteli nollan, joten mitäpä shelttiä treenaamaan. Vauhti ei päätä huimaa, mutta PuhkuJuna menee omaa vauhtiaan. Visan kanssa oli tarkoitus palkata onnistuneet kepit. Homma hajosi siihen, että koira hyppää edelliseltä esteeltä melkein ensimmäisen keppiparin väliin, jolloin ajautui aloittamaan kepit väärin. Minäpä mokomasta kummastuksesta hämmästyneenä jätin oikein lopetut kepit palkkaamatta lelulla... ÄH. Huomisen virallisen kisan mahdollisesta keppivirheestä saa sitten syyttää ihan itseään. Kontaktit ok molempien kanssa, Visalla etupalkka apuna puomilla (josko kisajumitus helpottaisi edes hitusen).

Kuntotreenejä ollaan tehty viimeaikoina sopivasti ripotellen. Kuje armahdetaan ottamalla se mukaan juoksulenkeille harvemmin, parin tunnin (n. 15km) ripeät kävelyt ovat sille jo sopivaa peruskuntoa. Visa juoksulenkkeilee tiuhemmin vetovaljaissa minua vetäen (vihdoin oikea vyökin on tilauksessa!), lenkit tosin ovat sen huonokuntoisen hihnanpään takia vasta vaivaiset 10km tunnissa. Pyörää kelpienpoikanen vetää vauhdikkaasti pidempiä lenkkejä pyöräilijää osittain vetäen ja lisäksi moottoriurheilussa haetaan intervalleilla sellaisia vauhteja, joihin ei pyörällä pystytä. Visa kipaiseekin parhaimmillaan vajaan 50km/h vauhtia! Serkkupojalle nauroin, että mun koira kulkee melkein kovempaa kuin sun skootteri :D

Loppuviikko on vallan agilitypainotteinen yhden virallisen kisan, viikkotreenien ja Agirodun joukkuestartin ansiosta. Katsotaan mitä tuleman pitää.

Me puhutaan et tunne ei saa hukkuu taitoon, eikä teosta väärää tee se et se on laiton.

2010-06-28T12:28:00.007+03:00

Meistä on tullut pk-suuntautuneita! Viimeiset pari viikkoa ollaan treenailtu janoja ja esineruutua sanoisinko jopa aktiivisesti. Janoissa suoraan eteneminen on vielä kehitteillä, mutta oikeaan suuntaan lähdetään lähes poikkeuksesta ja kepit nousevat varmasti. Visa on aivan liekeissa kun opetellaan jotakin uutta ja saa olla pätevä metsäeläin jatkuvan emännän käskytyksen tottelemisen sijaan.

Toissaviikon lauantaina saimme kunnian osallistua Maiskis-kasvattien maastopäivään. Päivä oli vallan mukava kivojen maastojen ja mukavien ihmisten ansiosta, kiitos kaikille!

Inkoon metsissä Visa pääsi pitkästä aikaa oikeasti hakuilemaan, edellinen metsätreeni onkin pääsiäiseltä... Ohjaaja ei muistanut soveltaa treeniä taukoon nähden, vaan lätki metsään heti 4 ukkoa suht pitkillä ilmaisuilla. Parin piston suoruudessa oli huomauttamista, onneksi toisella yrityksellä korjasi nekin suoriksi. Nenä pelitti ja etsintämotivaatio piti. Pari ensimmäistä ilmaisua olivat todella mallikkaat, mutta kahdella viimeisellä koiran rasitututtua se palasi aiemmin opittuun virheeseensä - liikkumiseen ilmaisun aikana. Onneksi vain n. metrin alueella tuli seilausta ja edelleen haukku jatkui kelvollisena, mutta ei täysin tasarytmisenä. Toisella kierroksella tehtiin korjaussarjana 3 jätkää haamuina lyhyemmillä ilmaisuilla, eipä tuollainen voi sujua muuten kuin hyvin.

Ystävällinen avustaja talloi meille janan metsään, ensimmäisen vieraan tekemän siis. Visa nosti ja ajoi jäljen hyvin, sekä ilmaisi kepit nätisti. Lisäksi treenattiin ampumista ja sen ohessa tottista häiriössä (kaikki koirakot samalla tien pätkällä). Ampumisiin käänsi päätä kiinnostuneena, mistä huomautin ja koira korjasi. Vire oli hyvä ja teknisestikin teki kivasti! Juoksutyttönen ei haitannut työntekoa, mutta kuvia otettaessa piti ehkä flirttailla joka suuntaan, josko tämä olisi se suostuvainen... Miten niin ei ole pitkään aikaan tehty kuvausryhmiä?

Esineruudut sujuivat edelleen vähän liian hyvin ja aloin jo pohtia, mi

ten saan koiran epäonnistumaan, jotta se menettäisi palkan. Pieni "pelko" kun pitää säilyttää koirapojan mielessä. Avainsana oli juhannus. Tehtyään janatreenin, tottista auringonpaahteessa ja meriretken ei herralla enää ollut etsintämotivaatiota loppuun saakka. Iso ruutu, kaksi esinettä hyvin piilotettuina sai koiran mokaamaan toista esinettä etsiessään (lue: merkkaamaan). Sama toistui vielä kaksi kertaa, kunnes evästä irtosi hyvästä työstä.

Kisakalenteria katsellessani olen todennut, että tottista pitää vielä oikeasti opettaakin. Eteenmenot ovat kuitenkin sujuneet nyt opetusvaiheessa hienosti, samoin juhannuksena tehdyt estenoudot olivat hienoja! Vireongelma on tiessään ja jäävät varmat. Tulkitkaa tästä, että ohjaaja ei ahdistele enää ;)

Juhannusta vietettiin Pohjanmaalla hienosta säästä nauttien, Kuje sen sijaan lomaili Kouvolan suunnalla. Tässä kuvasatoa Ohtakarin meren rannalta.

Arvotaan seuraava idioottivirhe!

2010-06-14T19:32:00.002+03:00

Ja taas pari viikkoa on humahtanut. Arvatenkin treenipäivikset ovat tyhjät edelleen, joten muistikuvat ovat sanoisinko... hatarat. Eikä alkoholilla ole treenien muistamisvaikeuksiin osuutta.

Armahdin itseni ja Visan. Me hylätään toko hetkeksi, yritetään päästä pakkomielteestä ja keskitytään metsäilyyn. Ensimmäinen janatreeni tälle vuodelle sujui kohtuukivasti, mutta tämänpäiväinen toinen ei alkuunkaan. Pitää moodittaa koira hippasen paremmin, vaihdetaan siis janan jälkeen vastaan tulevat kepit ruokaan. Ongelmana on metsässä niin tuttu liika keppimotivaatio ja etsintäolo -> nenä liian ylhäällä. Esineruudut sen sijaan ovat sujuneet varsin mallikkaasti, nenä aukeaa nykyisin heti ilman alkukiesityksiä ja potkua riittää niin kauan kun etsimään käsketään!

Agilityssä kontaktit ovat sujuneet pelottavan hyvin. Pakkohan sieltä pilvilinnoista on tipahtaa, eilen kisoissa oli sen aika. Keinu ja A ok (pääsin harkkaamaan ennen rataa lämppäesteillä...), mutta puomilla semikivan vauhdin jälkeen herra stoppaa etujalat kontaktilla ja uudesta käskystä ripeä jalkojen tiputus 2on-2off... Älykästä. Tiedä sitten onko tämä parempi vaihtoehto kuin jaloilla arpominen ja vaikuttiko minun kettuuntumispaine asiaan?

Kettuuntuminen siitä syystä, että Visa teki sen taas - tuli kisassa kepeiltä aikaisin pois. Tällä kertaa herra toistaa 3 kertaa aivan kirkkain silmin saman virheen, sen mielestä kisakeppejä on aivan varmasti vain 10. Ja treeneissä saan tehdä mitä vaan, eikä virhettä tule. On se hienoa opettaa koiralleen treenivarmat 12 keppiä, mutta kisoissa 10... Epiksiin on pakko päästä korjaamaan tämä, en vain tiedä enää miten reagoisin, kun koira ei toistollakaan korjaa. :// Ulos radalta?

Muuten meno on tuntunut kohtuullisen hyvältä treeneissä, välistä meinaa ihmisnuolissa olla jarrut hukassa. Eilisestä toisesta startista tulikin nolla, sijoitus 2. malikan hyväksi, kun hieman kiesiteltiin Mujusen laajalla radalla. Jännästi ne kepit sujuivat toisessa startissa, kun jätin koiraa enemmän yksin tekemään.

Myös Kuje on treenannut aksaa ja kisaili eilen kaksi rataa. Ensimmäiseltä valitettavat 2 rimaa ja toiselta typerä kielto takaaleikkauksen epäonnistuessa. Kuikkis on vaan niin hidas. Tai semmoinen hömpötysmenijä, mutta suloinen ja kiltti sellainen.

Toko on ollut vähissä, joitakin ohjatun suuntia, metallia, kakeja ja idaria/seuraamista.

Omia kuulumisiani sen verran, että nyt on Pohjanmaa-aika jäänyt taakse. Sattuneesta syystä tulen siellä kyllä vierailemaan jatkossakin, mutta valmistumispaperit on nyt kourassa ja lakki pölyttyy kaksien ylioppilasjuhlien jälkeen kaapissa seuraavaa vappua odottaen. Seuraavaan opinahjoon kävin jo yrittämässä sisälle, katsotaan mahtaako paikka aueta (tuskin).

Kunpa sinut tuntisin paremmin, silloin ehkä oppisin itsenikin.

2010-05-31T21:38:00.008+03:00

Viime viikon loppupuoli meni pääasiassa agilityn merkeissä, mikäs sen mukavampaa! :)) Siinä on laji, jota jaksaisin paahtaa päivästä toiseen eivätkä koiratkaan esittäisi eriäviä mielipiteitä - miksi sen pitääkin olla kaikkein eniten välineurheilu eli vaikein päästä treenaamaan...

Keskiviikkona pikkutreenissä Visalla upeita kontakteja, valssien ja lähdön vahvistusta sekä pätkää, joka sisälsi vänkiä putkikulmia. Torstain ryhmätreenissä muuri koitui kompastuskiveksi, tiukoissa kulmissa hidastetussa vauhdissa lähestyttäessä pitikin ponkaista vauhtia (vaikka se metrinen pk-este on ongelmaton). Muutoin ok kiesitystä, pysyi kepeillä vaikka putken suu oli 2m päässä ja minä vedätin kaukana edellä. Perjantaina pääsi Kujekin mukaan! Rata sisälsi pitkän lähdön, keppien etsimisen esteiden välistä ja kovan vauhdin käännöksiä. Puomit eivät olleet Visalla kovin hyviä ja minä mokailin ihan vaihteeksi palkan ajoituksissa, jännä että koira arpoo... Smugel on superkiltti, mutta ei osaa.

Lisäksi sunnuntaipäivä kului koulutusohjaajien koulutuksessa, vetäjänä Juha Orenius. Oppia tuli ja onkeenkin taisi tarttua.

Lisäksi kenttätoko kertaalleen, jossa molemmille kestoa ylläripalkoilla. Muutoin pikkutreenejä siellä täällä ja tunnaria pariin kertaan. Kuje muistaa ja osaa, kunhan ei jäädä, mutta Visa... Eikö edes kelpie ole seppä syntyessään, häh? Ei näköjään, pitäisi oikeasti treenatakin, koiraparalla ei ole aiheesta ideaa mikäli oma kapula tuodaan vieraiden joukkoon.

Tämän viikon alkupuolella tokoiltiin vähän, Vispi teki esineruudun ja jäljen. Sami ystävällisesti avusti jälleen esineruudussa ja polkaisi hyvän jäljen, jonka Hifi vielä ajoikin mallikkaasti! Kulmatuskat kadonneet, uskaltaisiko sen sanoa jo julkisesti?

Alettiin pohtimaan enemmän tuota edellisessä postauksessa mainittua lajimäärää ja sen mukanaantuomaa (??) saamattomuutta. Voihan se olla niinkin, että kun vähän kaikki on treeniä vailla nuoren koiran kanssa, mutta enää ei olla ihan pentuopetuksessa eli hommat vaatii enemmän paneutumista, loppuu motivaatio. Kun mitään et oikeasti jaksa tehdä tarpeeksi, ei edisty yhdessäkään kunnolla ja edelleen kaikki lajit retkottavat keskeneräisinä. Ajaudutaan jälleen niin tuttuun oravanpyörään. Mutta mihin alkaisi panostaa?

Aloitetaanpa Visasta. Edelleen tokopakkopulla olisi syötävä, vaikka en itsekään tajua miksi. Jos en pidä lajista ja ainoa tavoite on valioitua joskus, miksi panostaisin siihen nyt kun koira on vielä nuori, terve ja kykenevä mihin tahansa lajiin? Koska siitä saa kohtuuhelpolla tuloksia ja sitä vaan kuuluu tehdä! Terveisiä Kannuksesta, olen pakkomielteen orja. Jos realistisia ollaan, nyt olisi saumaa kesän aikaa lähteä voivottelemaan kisakehiin, kun liikkeet on hiljalleen laitettu kuntoon totaalisella retuperällä olevaa tunnaria lukuunottamatta. Suotta antaa niiden repsahtaa teknisesti ja joutuu tekemään saman tylsän työn uudelleen. Mutta kun motivaatio koko tokoon on naamallani loistava nolla, eikä koirakaan välttämättä niitä leluja halua ansaita tokojuttuja tekemällä.

Hassuinta tässä on, että Visahan otettiin vain, ainoastaan, ehdottomasti pk-koiraksi. Ja kuinkahan paljon niitä osioita treenataan tänä päivänä? Kisojen suunnittelu on vielä aika kaukana, aikaisintaan tänä syksynä. Olisi todella syytä korjata tilanne, sillä kaikki resurssit on olemassa: koira tykkää, ohjaaja tykkää, tekemistä riittää ja maastojakin on saatavilla. Eikä tottiksen tekeminen kuullosta enää puoliksikaan niin pahalta kuin toko.

Agilityä tehdään niin paljon kuin voidaan. Se on vaan niin iso sydänlaji, molemmille. Ja yritetään joskus saada jotain tulostakin aikaan... :D

Kujeen kanssa lajivalikoima on suppeampi. Tokosta se olisi niiiin kiva saada joskus valioksi, eikä toko Kujeen kanssa oikeastaan ahdistakaan. Peruspositiivinen koira tekee ihmeitä! Opettamista on vaan paljon paljon. Lisäksi suoritusvarmuuden rakentaminen koiralle, jonka nimeksi laitettiin varsin osuvasti Kuje on hmm... kiintoisaa. Iso into korvaa puuttuvan älyn ja tekniikan!

Agilityssä voitaisiin vihdoin alkaa tekemään jotain "Kuje kymmenvuotiaaksi saakka kakkosluokassa" -kauhukuvalle. Jotain on jo tehty, nimittäin ilmottu herra Smuug kisoihin piiiiitkästä aikaa.

Tiistaina mökkeiltiin illan verran. Visakin muisti nyt kesän toisella veneilykerralla, että laivakoiran rooli onkin oikeastaan aika cool. Kuikkis menee rutiinilla. Pojat pulikoivat omasta mielestään liian vähän, hieman veneen myös veneen mukana verkkoja hakiessa. Keskiviikon kimppa-agilitytreeni (jättikiitos jälleen Emilia!!) oli kerrankin lyhyt ja fiksu molempien kanssa + jopa sujui kivasti. Kontaktit molemmilla ok, aina voisi paremmatkin olla. Eriylpeä olen Vispin jarrukäskyn toteutuksesta. Tänään molemmilla ryhmätreenissä sattuneista syistä, ei ollut ihan meidän päivä lukuunottamatta Kujeen yllärikivoja takaakiertojen lukemisia ja Visan keppihakuisuuden hyötyjen toteamista (jälleen).

Kahden erilaisen ja eri kokoisen koiran ohjaaminen on kamalaa. Visa lukee ihan eri tavalla ohjausta/rataa ja osaa asioita potenssiin 20 enemmän kuin Kuje. Kun yritän viedä Turkista samalla systeemillä, tuloksena on ringittelyä ja toljotusta, että mitähän se matte mahtaa huitoa vastakkaisella ja piipittää. Jos taas ohjaan Noppaa kuten imbesilliä (joka se, kaikella hellyydellä sanottuna, hieman onkin), en ehdi mihinkään. Välimuoto olisi oikein mukava löytää, samalla voisin ottaa Visan viemiseen hieman enemmän liikkumista sekä vähemmän hifistelyä käsillä ja käskyillä. Saas nähdä mitä Heinolan kisoista tulee, miten ihmeessä moodaan itseni samoilla radoilla eri koirien manuaaleille?

"Kaiken nähneenä hän jo tahtoisi nukahtaa. Ja nähdä unta vuorista Pohjanmaan."

2010-05-28T00:04:00.017+03:00

Maaseutuopiston ja lukion yhteistyötä ovat toitottaneet Mission Possible -julisteet. Vaikka yksi vuosikurssi ennen meitä suoritti jo kaksoistutkinnon, ihan joka ikinen päivä ei tämä peli ole sujuvalta tuntunut - mahdolliselta kylläkin. Nyt se on kuitenkin ohi, loppusilausta vailla. Tulevana lauantaina painan päähäni ylioppilaslakin kaksoistutkintonauhalla ja täriseviin käsiin tungetaan 3 todistusta yhteenvedoksi viimeisestä neljästä vuodesta. Ylioppilas ja kennelalan maaseutuyrittäjä, näyttääkö pätevälle? Nojaa, mutta skumpalle ja kakulle se kyllä maistuu!

Minua harmittaa valtavasti, etten ole säästänyt yhteishakuajan ja aivan ensimmäisen vuoden alkuaikojen blogipostauksia - nyt niitä olisi hassun hauskaa lukea. Niin paljon tahdoin, toivoin ja pyrin tähän kouluun. Monesti olen tullut miettineeksi, miten paljon helpompaa olisikaan ollut jäädä kotiin lukioon tai lähes vastaavaan ammattikoulutukseen. Toisaalta, tällaista elämänkoulua ja koiraharrastuksen väripalettia en olisi kokenut missään muualla. Ei, en kadu päätöstäni hetkeäkään matkan varrella vuodatetuista sadatteluista huolimatta.

Muistan vieläkin pääsykoepäivän tapahtumat ja sen hetken, kun kesälomalla postiluukusta kopsahti hyväksymiskuori. Olin revetä riemusta, kun edessä oli pelkkää uutta ja hillittömästi odotuksia. Jotain omaa, itsenäistä ja täsmälleen sitä, mitä tahdoin eniten tehdä - koirailla. Maan kamara tuli kuitenkin tutuksi pilvilinnojen sijaan, mutta niinhän se on, että mikä ei tapa, vahvistaa.

Rahtasin tavarani Peltolan huoneeseen aika erilaisena tyttönä kuin mitä nyt olen. Neljä vuotta ikää lisää tekee sinänsä jo "ihmeitä" vaikka sementtisellissä aikansa viettäisi, mutta Pohjanmaa on löysyttänyt lisää tiettyjä ruuveja ajan patinan lisäksi. Ja opettanut niiiiiiin paljon.

Päällimmäisenä mieleen ovat tietenkin jääneet ne isoimmat jutut ja tapahtumat. Kennelvuoroviikot ovat jokainen olleet omanlaisensa sirkus, mutta kaikesta huolimatta ehkä niitä hulvattomimpia muistoja. Kymmenen viikkoa pitkiä päiviä koirahoitolan pyörteissä, erilaisten persoonien (niin vuorokaverit kuin hoitokoiratkin) kanssa, ajoittain infernaalisissa sääolosuhteissa ja juhlapyhinä sekä kofeiiniyliannostuksessa jättää jälkensä, uskokaa pois! Reissuviikko (vierailut eri virkakoiratahoille) yltää lähes kennelvuorojen tasolle. Luokan yhteiset projektit koirakerhon pyörittämisestä mätsäreiden ja lopulta pentunäyttelyn (yritystalouden projekti) järjestämiseen eivät sujuneet ilman huutoa, harmaita hiuksia ja (tuskan)hikeä, mutta nyt saavat väkisinkin hymyn huulille. Joulumätsärin uniikki koiraryhmänäytelmä oli ehkä hienoin ikinä!

Mutta tärkeämpiä ovat ne pienet, arkiset muistot. Lenkit metsissä, peltoteillä, yksin, isolla porukalla ja maailmanparannus-duoina. Ensimmäisen vuoden hillittömät pakkasaamut. Opiston aamupalahetket ja villit pöytäkeskustelut. Muutto kylälle uusiin maisemiin. Kävelyt ja pyöräilyt (kärryn kanssa!) koululle. Lukemattomat treenit vanhempien opiskelijoiden kanssa, iltatreenit hallilla. Yölenkkeilyt ja metsiin eksymiset (terveisiä Jennille ja Kaisalle :D). Pääsykoehaastateltavien ja uusien oppilaiden kyttäys. Illanvietot hyvässä seurassa ruuan ja myöhemmin juomankin kanssa. Raksatunnit, etenkin kahvipaussit ja niiden henkevät keskustelut. Junamatkat, joita kertyi kutakuinkin 50 arviolta heittäen. Kannuksestä lähdöt ja sinne palaamiset vaihtuvine fiiliksineen.

Mitä neljässä vuodessa opittiin? Tekisi mieli todeta, että "mItän en O opinu", sillä tiedon lisääntyessä tuntee itsensä entistäkin tyhmemmäksi. Erilaista koiraoppia tankattiin päähän opistolla, lisäksi tutustuttiin lampaan ruuansulatukseen, lehmärotuihin, maanäytteiden ottoon ja ties mihin. Ajettiin traktoria ja työmönkijä-Gatoria. Navettaviikolla putsattiin utare jos toinenkin ja lampaiden "minuutintarkka" ruokinta kuului ahkerien kennelvuorolaisten iloisesti suorittaa.

Mutta mitä niistä koirista lopulta opittiinkaan. Voin myöntää, että jos minulta tullaan kyselemään värien periytymisestä tai kantavan nartun kalkintarpeesta, en osaa vastata. Mutta tiedän, mistä haen luotettavaa tietoa. Enemmän kuin tiukkoja faktoja, kallon koloihin on uponnut asenteita, ajatuksia ja periaatteita - niin hyvässä kuin pahassa.

Jonkinlainen tarve menestyä ja paine onnistua on luotu, kenties käytännöntuntien vaatimuksilla ja tasokokeilla. Piti edistyä, piti treenata ja kehittyä monella osa-alueella. En todellakaan olisi tullut opettaneeksi Minolle rullailmaisua ja lähes kisatasoista jälkeä pellolla tai Kujeelle haukkuilmaisua, ellei koulu olisi antanut niihin eväitä, innostusta ja vähän pakkoakin. Tuskin olisi myöskään tullut kisattua tokossa niin paljon ja tavoitteellisesti. Huonona puolena on alituinen paine, että kun kerran on Kannuksen kasvatti, niin pitäähän sitä osata ja kaikki katsovat suurennuslasilla... Vaikka en ammatinharjoittaja varsinaisesti olekaan.

Koirien yleinen pito on muuttunut. Alussa minulla oli ihme hitleröintejä shelteillekin, nyt säännöt ovat vähentyneet, mutta tulleet ehkä vielä vähän ehdottomammiksi. Toiminta lenkeillä, kisoissa ja treeneissä on saanut kannusleiman. Kouluaikoina tuntui hassulta, miten porukka ihmetteli suuren koiramäärän sopuisuutta ja toimintaa käytännöntunneilla, vaan nyt sen syyn kummasteluihin huomaa, kun on palannut "ulkomaailmaan"... Harmittaa vaan niin vietävästi, ettei perusporukoissa (niihin "parempiin" ei ole menemistä...) sellaisia häiriömääriä ole mitenkään saatavilla yhtä automaattisesti, vakiona ja ilmaiseksi. Parhaimmillaan on ollut kaksi luokallista (n. 30) koirakkoja tekemässä tottista pienellä kentällä, rotuja laidasta laitaan. Siinä sitten rivipaikkamakuu lisähäiriöillä, luoksetuloja sikinsokin makuulle jätetystä ryhmästä toisten koirien ylitsekin, samaan aikaan kaikkia mahdollisia liikkeitä. Ryhmäjäljestykset tulevat hyvänä kakkosena.

Ei olisi tullut mieleenkään opettaa raivauksia tai suuttumisleikkiä koiralle, ellei eräs käytännönopettaja niistä ja monista muista koulutusvinkeistä olisi meitä valaissut. Vaikka Visa ei suuttumisleikin takia olekaan ronskikouraisten miesten rapsutettavissa ilman käskytystä ja aina saa selitellä, että "se vaan leikkii kun se on opetettu niin", tulen opettamaan moiset villitykset seuraavillekin koirilleni.

Menin kouluun agilityfriikkinä, vielä b-maajoukkueen jäsenenä ja vähän tokoilleena sekä temppuilleena. Mino oli aikarajan täyttymistä ja viimeistä nollaa vaille agilityvalio 3-vuotias, Kuje vasta vuoden ja vielä ihan noviisi nassikka. Pk-lajit olivat hämärästi tuttuja, suojelu lähinnä koirien kiusausta ja noutajahommista en tiennyt sitten yhtikäs mitään. Matkan varrella lajit vaihtuivat, kaikenlaista on kokeiltu ja koiravalikoima kasvoi monien mutkien ja mietinnän kautta. Projektikoiraa en kokenut, jätin tilaisuuden käyttämättä, koska pennun saaminen olisi (luultavasti) venynyt aikalailla. Kaduttaa ja ei kaduta, projektikoiran ottaneena minulla ei olisi Visaa, mutta olisin kokemusta rikkaampi ja kenties uusiin tuuliin hurahtanut. Ja toisaalta Visan sijaan voisi olla aivan eri koira tällä hetkellä käsissä...

Agilility tippui lajeista pois hiljalleen Minon valioiduttua ja Kujeen noustua kakkosiin, mutta palasi lopulta takaisin treenauslistalle. Tokosta tuli pakollinen, en osaa enää olla koiraharrastaja ilman tokoilua ja tokotuloksia - vaikka en kyseisestä lajista pidäkään. Mutta tokoa vaan pitää tehdä, pitihän koulussakin... Neuroosi? No ei kai! Kyseisen viirauksen ansiosta Minolle leivottiin valiokakkua tokonkin puolelta, Kuje omaa menolipun EVLään ja Visa VOIhin. Ja kaikki kolme kävivät kouluaikanani BH-kokeen erinomaisin arvosanoin. Sheltit opettelivat pk-puuhia ja siinä samalla opettivat minua kouluttamaan uusia asioita - vähän vähemmän kysymysmerkkejä Visan kanssa samoja asioita painiessa.

Kannus motivoi valtavasti treenaamaan ryhmäpaineen avulla ja olihan seuraakin saatavilla helposti, sekä treenimahdollisuudet poikkeuksellisen hyvät. Pellot ja metsät vieressä, lämpimälle mattohallille 2km, koulun kentille 2km. Olen ymmyrkäisenä ihmetyksestä, kun luen vanhoja blogejani: miten olenkaan treenannut tarkkaan, paljon, monipuolisesti, fiksusti ja viitsinyt vielä kirjoittaakin kaikki ylös!! Mihin se nyt on kadonnut vai olenko minä saanut elämää koirien ulkopuoleltakin? Ei nyt sentään.

Yleinen treenilaiskuus iski tokotavoitteiden täyttymisen jälkeen, vaikka tuloksia onkin syntynyt ja kaikennäköistä tehty sen jälkeenkin, mutta vastaavaa tappavaa järjestelmällisyyttä ja nöyryyttä vääntää asioita ei ole sen koomin näkynyt. Voi kumpa saisin sen takaisin, voisi tästä saamattomasta sekasotkusta syntyäkin jotain. Sami totesi eräänä iltana, että onko teillä liikaa lajeja ja se syynä saamattomuuteen. En tiedä, voi ollakin, mutta viimeisen vuoden "ois tarttenu tehrä jotai" asian suhteen jos mielii väittää olevansa tavoitteellinen koiraharrastaja.

Tulipas tästä kamala oksennusripuli. Mutta miten voisikaan tiivistää neljä vuotta yhteen tai edes kymmeneen postaukseen? Mikäli jotakuta kiinnostaa, tässä on vanhat blogit kouluajalta aikajärjestyksessä, alkaen talvesta -07.

http://mukamas.vuodatus.net/

http://vinkeys.vuodatus.net/
http://lottorivi.blogspot.com/

Jossittelun makuinen juhlakakku

2010-05-25T11:23:00.007+03:00

Huuh, nyt näyttää taas järkevämmältä tämä blogi! Erehdyin sottaamaan hetkeksi aivan kamalan ulkoasun, pahoittelut. Oli aivan pakko laittaa nassikka-Visan kuva koreilemaan tuohon ylös, sillä näin keväisin minulle iskee kaksi varsin ikävää tautia, joihin ei ole muuta tehokasta helpotusta kuin ajan kuluminen. Mokomat vaivat ovat koivuallergia (+vähän muutkin siitepölyt) ja pentu-/koirakuume. Liekö siedätyshoito olisi molempiin kokeilemisen arvoinen hoitomuoto, kun tämä nykyinen nappien nieleminen ja koiralapsien läästimisen välttäminen eivät pelitä millään muotoa... Ei, minulla ei ole resursseja sen enempää kuin tarvettakaan hankkia uutta koiraa hetkeen, mutta aina jaksan jossitella vaikka sinne 3 vuoden päähän. Valitettavasti haavekoirani saattaa putkahtaa maailmaan jo paljon aiemmin.

Saisiko mieluiten sellaisen Visan ja Kujeen sekoituksen ripauksella Minoa? Kaikki ne parhaat ominaisuudet. Kujeen yksinkertaisuuden ja iloisuuden, Visan leikin, nenänkäytön ja työmoraalin sekä Minon vireennoston ruualle? Hyvä kiva kiitos, tilaan yhden kappaleen, mieluiten red&tan-kelpien muotoisessa paketissa!

Kanan muistini ei toimi mainittavan hyvin ja vielä vähemmän toimii treenipäivisten pito, joten koen lieviä ongelmia muistaa treenejä yli kahta päivää taaksepäin. Noh, keskiviikkona Visa ajoi mukavan jäljen, torstaina aksailtiin semisujuvasti ja perjantai oli treenivapaa. Jossain väleissä saatoin tokoilla jotakin tavallista ja käytännössä turhaa. Lauantaina Visa ajoi erinomaisen jäljen (joka sisälsi poikkeuksellisen vähän ruokaa) ja sunnuntain toko-ohjaajien koulutuksesta intoutuneena tokoilin molempien kanssa tulevat kisaluokat läpi muutamaa liikettä lukuunottamatta.

Kujeen vire on super, mutta shelttiparan mieleen ei mahdu, että merkkikartioiden bongausta sisältäviä käskyjä on kaksi ja ne tarkoittavat täysin eri asiaa. Suomeksi sanottuna Kuje sekoittaa merkin ja ruudun. Muuten liikkeet menivät mainiosti (ei tehty ohjattua eikä tunnaria).

Tein heti alkuunsa virheen Visan kanssa panostamalla sen pahamaineisen ruokakupin. Koira jähmääntyy välittömästi ja näyttää pelkästään pakotteilla opeteltulta liiskalta (mikä siis EI pidä paikkaansa). Veikeintä tässä on se, että liikkeet, joissa panostettua ruokapalkkaan on käytetty (kaukokäskyt ja metallinouto, tosin yleistettynä näköjään myös puunouto) yksittäin treenatessa, ovat vireeltä ja ilmeeltä hyvät. Ihanan helppoa tämä kelpien sielunelämä! Tauon jälkeen tein vielä luoksetuloa ja seuraamista lelupalkalla, nyt oli röyhkeys normimitoissa...

Kujeen kanssa pitää nyt keskittyä opettamiseen ja Visan kanssa kokonaisuuksiin. Vaan miten, millä systeemeillä? Minun on myönnettävä, että olen huono kasaamaan kokonaisuuksia enkä pidä niiden treenaamisesta - ehkä juuri siksi, että olen niissä huono ja epävarma. Minon ja Kujeen systeemit ovat selvät, mutta entäpä Visa... Ruokakuppi paineistaa, satunnaispalkka lelulla/ruualla epäilyttää minua (mutta on vielä kokeilematta) ja koira tuntuu ahdistuvan liikkeiden välillä vapauttelusta ja virenostosanoista. Helppoa kuin heinänteko helmikuussa!

Eilisillan sisätreenissä tein useampia liikkeitä kerrallaan palkaten ruualla, muutaman runsaspalkkaisen toiston jälkeen. En panostanut pöydällä odottavaa ruokakuppia enkä edes ottanut sieltä liikesarjojen palkkoja, mutta silti Visa ryntäsi vapautussanasta keittiöön ja alkoi mennä "ruokakuppipainetilaan". Hentoa parantumista oli huomattavissa sarjojen myötä, mutta viimeisessä sarjassa menin vahvistamaan koiran oletusta paineesta, koska Visa teki teknisen virheen seuraamisessa. Vaan sen jälkeen ilme olikin oikea. Elä tämän kanssa sitten järkevästi... Lelulla ensi treeni.

Mainittakoon vielä, että nyt se on siinä. Kennellukio nimittäin. Kaikki opistojutut on palautettu/suoritettu, kirjoitusten tulokset on saatu ja lakki tilattu. Elämänvaihe, jota niiiiiiiin paljon halusin, johon olen tuudittautunut viimeiset 4 vuotta ja joka on aiheuttanut harmaita hiuksia, on ohitse. Sanoisinko, että olo on astetta turvattomampi ja orvompi vaikkakin äärimmäisen helpottunut. Olen pyöritellyt päässäni jo muutaman päivän Kannus-bloggausta, jospa sellainen muotoutuisi tässä kohtapuoleen.

"Ne sanoi vai olet sinäkin yksi näistä, joista tulee vähemmän kuin vois"

2010-05-18T21:07:00.004+03:00

Vispi on selvästi maaseutukoira. Viime viikonlopun Pohjanmaalle suuntautuneella vierailulla koiran poika nautti suunnattomasti vapaana hillumisesta pihoissa, umpimetsäseikkailuista, uimisesta, mopolenkkeilystä ja vähän varmaan pihavahdin toimestakin. Vaikka kuinka rikon lakia useasta joka päivä (lue: pidän koiria vapaana lenkeillä) ja liikutaan metsissä, ei se korvaa maaseutuvapautta. Sitä sopii Keesin kuitenkin vielä odottaa astetta isompi tovi.

Edellisen postauksen jälkeen käväistiin kenraaliharkoissa virallisia kisoja varten - oman seuran epiksissä. Visan kontakteilla kaikki uudet härpätykset, oli ne nyt jonkunlaiset... Kuje sen sijaan loisti omalla hömpätyksellään, toinen ihan tosissaan tekemässä kun kerrankin _pääsee_! :D

Visan iltakisat eivät sujuneet oikein ollenkaan. Ekalla radalla heti alussa arviointivirhe ohjaajalta, koira ajautui 3. hypystä ohitse ja loppuradan olisi voinut jättää välistä... Esteiden ohittelua, kaarroksia, lentokeinu (uusinta olikin sitten super), töpötysalastulot (muuten esteet kohtuunopeat)...

Toka rata kaatui tuttuun virheeseen, keppien lopettamiseen. Tein sen taas; jähmäsin "uhkaavana" koiran mielestä. Heti radan jälkeen painuin harkkaesteille keppejä tekemään; jumitin kyykyssä, lelu tokavikassa tai kolmanneksi viimeisessä välissä heiluen, tuijotan koiraa kohti nojaten - ja homma toimii. Iso ÄH. Kontaktit vähän paremmat, muurilta tiputus. Muuten sujuvamman tuntuinen rata.

Tokotreeneissä sama linja jatkuu. Molempien poikien kanssa on toden teolla otettava tunnarimörkö käsittelyyn, molemmilla omat vitsauksensa. Kuje muisti ällötyksensä kapuloihin ja Visa tekee tosi päteviä vauhtinoutoja parin onnistuneen haistelun jälkeen... No, työstetään.

Visan kanssa vireahdistus näyttäisi vähän helpottaneen, vaikka kaveri onkin enemmän liekeissä jos vain hömpätään ja hillutaan. Sitten kun varta vasten mennään treenikentälle, otetaan virkamiespuku esille eikä koira voikaan villiintyä kunnolla, vaikka tekeekin semikivasti ja palkkautuu normisti. Enää tämä ei ole liikkeissä näkynyt, mutta haluaisin sen silti pyrkivämmäksi. Joku neuvoisi, että no anna sen tarjota mitä vaan ja palkkaa. Siinä sitten viskelisin palloa koiran ponnatessa sivulle, eteen ja ilmaistessa. :D Jospa keskitytään muokkaamaan ohjaaja ja treenitapoja, unohdetaan se talvella vaivannut hitleröinti ja virheiden haku (vaikka julmistelusta ei irrotetakaan).

Esineruudut aloitettu! Eka ruutu oli ok, tokassa herra päätti jättää sen päivän ruuan väliin (eipä kelvannut jäljestyskään) ja kolmas oli asiallinen. Hikkupiljaa...

Jäljellä vaatimisen ja koiraan luottamisen tasapaino on vaikeinta. Koska se haistaa menneensä kulmasta pitkäksi? Ja ohjaajan tarkkuus vaatisi myös korjailuja, onko muka niin vaikeaa muistaa missä kulmat menee ja pakkoko niitä on tehdä aina 8-12 per jälki... Määrä ei korvaa laatua, tässäkään.

Tänään ajeltiin Hyvinkäälle fysioterapiaan. Sekä Kujeella että Visalla jumia ylimenoalueella, mutta jopa noppakoira on fine :) Taitaa shelttiherra saada jättää juoksemiset väliin tai ainakin Kujeen mukana ollessa lyhennetään juoksulenkkiä, Visalle (ja ohjaajalle!) 10km vetojuoksut tekevät oikein hyvää.

Paluu Porschesta mikroautoon

2010-05-07T11:06:00.003+03:00

Hei tätähän voi jo kutsua edistykseksi! Lähes kaikista treeneistä on poikien päiväkirjoihin tullut merkinnät ja ollaan peräti tehty asioita päivittäin. Tämä postaus on vain tylsää treenisepostusta, nyt ei runosuoni syki sen suurempia, vaikka ajatuksia on ollutkin useasti päässä.

Kuje on perehtynyt tokon herättelyyn, mutta päässyt myös pariin kertaan agilityradalle. Joskus kuvittelin, että Kujetta on tuskaista ohjata sen junamaisuuden vuoksi (Mino kun kääntyy kolikolla), mutta huh kuinka nautinnollista olikaan viedä pikkukoiraa! Muhku ei treenaamattomuuden vuoksi (vielä) ajattele itse radalla, vaan menee kiltisti tasaista tahtia sinne mihin käsketään. Ja sen kontaktit, niiiiin superit!! <3 Seuraaminen ja perusasennot tasaantuivat yllättävän kivuttomasti. Kujeen vire kun tuppaa olemaan turhan korkea keskittymiseen nähden, mutta nyt shelttiherra on esittänyt vallan oivaa virehallintaa! Aivan ihana treenata koiralla, joka on vieterinä heti ja kauan, enkä huolehdi sen vireestä. Kaket näyttävät kohtuullisen kivoilta, idootti on helppo nakki, luoksetulo ok. Ruutua ei olla tehty vielä evl-tyyliin, merkkiä aloitettiin. Metallikapuloita Kuikkis joutuu nostelemaan jokaisen ruokansa eteen; yllättäen nopeasta nostamisesta on tullut se ongelma, eikä liikkumisesta kapulan kanssa kuten aiemmin.

Loppupäätelmänä, yksinkertaiset (lue: tyhmät) on kivoja :))

Vitsaus ei sitten olekaan niin mukava tokokoira. Laiskottelua on ilmassa seuraamisessa, luoksetuloissa ja ruudussa. En tiedä, miten puuttuisin tuohon virevikaan ilman että hämmennän koiraa tai opetan sen odottamaan apuja virehallintaan. Aina niin positiivinen oletusasenteeni ongelmaliikkeisiin ja koko koiran vireeseen on tietysti yksi tekijä...

Metallin nostoja ja nopeita eteenistumisia sen kanssa on tehty joka ruualla. Ruokatreeniin sisältyy usein myös paikallamakuu, missä V keskittyy vähän liikaakin jättöpalkkaan, mutta kunhan asento pysyy korrektina. Kakejen tekniikkasulkeiset tuottavat tulosta, eikä jähmäystä ole esiintynyt ellei ennen kakeja tehdä liikkeitä.

Agilityä ollaan tehty ihanan paljon. Ihanan siitä tekee laji, ei treenien sujuvuus. :D Keesin jarrut olivat hukassa parissa treenissä ja ihmeellistä osattujen (?) asioiden unohtamista oireillaanPäättötyön kuvaukset tekivät parista treenistä tekniikkapainotteiset, mikä ei sinänsä ole pahitteeksi. Jenkkikäännöksen (ja muidenkin käännösten) parantamiseksi tehdään liioiteltuja tolpankiertoja. Lisäksi ne kosahtaneet kontaktit... Tällä kertaa sotasuunnitelma on tehdä kosketusalustan kanssa "pöytäpuomia" mahdollisimman usein, ellei treenissä ole puomia, ja vapautella joko mieluisille esteille tai lelulle eteen välittömästi. Ja silti voi koira arpoa jaloillaan... :/ Voisikohan Kujeen kontaktit vaihtaa Visalle, kiitos?

Esineruutukausi odottaa edelleen alkamistaan, hupsis. :P Jälkiä tehtiin ennen BHta jo kymmenisen kappaletta. Tekniikkatreeni tuottaa tulosta sielläkin suunnalla; samaan treeniin laitoin pitkän suoran esineillä sekä tiuhan kulmajäljen. Moodi on löytynyt ja viimeisin normijälki (tosin ilman esineitä) sujui kohtuullisesti. Jospa se siitä, alan vaan miettiä vakavissani vain metsäjäljen kisoista haaveilua...

Canicrossaus Zero DC-valjailla sujuu hyvin, hassua kuinka koiran vetoapu lisää vauhtia ilman lisärasitusta :)

Menestyksen tikapuita ei voi kiivetä kädet taskussa.

2010-04-25T23:42:00.007+03:00

Hupsista, unohdin kokonaan viime päivityksessä Visan syntymäpäivän! Rottakoira täytti 11.4. jo kokonaista 2 vuotta, kauhea kun se on jo vanha... Jospa meidän fiilisten vuoristorata alkaisi tasoittua tämän ikäpyykin myötä.

Tänään ajeltiin Vantaalle rotuyhdistyksen järjestämään BH-kokeeseen. Yhteiskuntakelpoiseksi Visa tuli todettua, nyt siis nimen edessä ensimmäinen titteli. Tottelevaisuus sujui tuomarin mielestä esimerkillisesti, kaikista liikkeistä arvosana erinomainen ja kehuja tuli niin koiralle kuin ohjaajallekin. Valitettavasti erinomaisuus on katsojan silmissä, sillä eihän se videolta näytä yhtään meidän menolta... Jokainen voi muodostaa oman mielipiteensä katsomalla nämä videot.

Visa oli ennen kentälle menoa mukavan tuntuinen, mutta kun minä liikuin jäykästi ja hitaasti sekä hengitin oudosti, koira paineistui. Yleensä treeneissä ja aiemmissa kokeissa paine aiheuttaa vain madalletun asennon ja lisääntyvän painamisen reiteen. Nyt reaktio oli päinvastainen, kaveri löystyi ja tuli varovaiseksi... Kyllä, teknisesti suoritus oli kelvollinen lukuunottamatta jätätystä/jäätöä henkilöryhmässä (HYI!!) ja vähän toisessa juoksuosuudessa, mutta minun silmääni se näyttää kamalalta matkalaukulta normaaliin ponnekkuuteen verrattuna. Yritin rentoutua ja rentouttaa koiraa, mutta eihän kentällä paljoa voi hilluskella ja ja Visa oli niin virkamiestä ettei edes silmät vilahdelleet normaaleista koevirityksistä. Nyt angstattaa, vaikka tiedänkin, että oikein treenaamalla se laitetaan kuosiin ja liplapplaa. Mutta kun... äh. :P

div>Nyt olisi sitten aika treenata - ihan kaikkea. Vierailu "Kouvolan neuvolaan" ( ;) ) antoi eväitä agilityn pariin, saisi vaan päästä treenaamaan useammin. Jälkikisoja varten pitäisi potkia jälkiä pellolle ja janoja metsään, esineruutua ei tälle keväälle ole vielä tehty ainoatakaan. Valitettavasti esineruudun ajatteleminenkin saa jalat tutisemaan, sillä aiemmat virevirheet jännittävät. Jospa aloitetaan nöyrästi edes tänä keväänä... Toko vaatisi nöyrää tekniikkaviilausta ja ehkä se tunnarikin pitäisi vihdoin opettaa loppuun. Tottikseen voimaavoimaavoimaa ja virettä. Ja joku eteenmenon tapainen.

Mutta ei unohdeta Kujetta! Shelttiherra on hiljaksiin aloitellut tokon treenaamista ja en pidä mahdottomana agilityn herättelyäkään, etenkään jos Visan kisaura etenisi nopeasti. Kujeelle on paljon opeteltavaa ja muistuteltavaa, aloitetaan vaikka siitä, että kentän reunalla ei kuulu kiljua vuoroa odotellessa. :D Raukka on niin innoissaan, että metallikin nousee vaivatta.

Spring it up!

2010-04-16T13:29:00.006+03:00

Keväiset ilmat innostivat kaivamaan Canonin kätköstään pitkästä aikaa. Kovin kuvauksellisia eivät pojat tahtoneet olla, Kuje vain toljottaa kameraa ja Visa ei ole koko kapinetta näkevinään. Tosin, Visa on muutenkin ollut tämän viikon kummallisen rauhallinen, laiska suorastaan. Kipeä ei teinikoiran pitäisi olla, sillä vasta tiistaina käytiin fyssarilla tuomiota kuulemassa eikä kroppa muutenkaan ilmennä tautia. Liekö ikävä tyttöhaaremia Turussa vai mikä kevätmasennus...

Visa saisi kyllä luvan piristyä, sillä menin ilmoittamaan sen vihdoin BH-kokeeseen. Tokotreenit ovat sinänsä sujuneet ok, teknisiä virheitä ei ole, mutta viimeinen puristus on tällä viikolla puuttunut. Edes kateuspeikko Kujeen kanssa treenattua ei ole saanut kelpietä nousemaan the Tilaan... No, jospa se tästä.

Kuikkis on aloittanut myös tokon treenauksen, josko siitäkin vielä leivottaisiin valiokakun arvoinen peli. Kuje ei vielä kestä treeniä paljoa ja jo suorien perusasentojen kanssa saadaan painia varmaan seuraavat kuukaudet. :D

Koirien ruokavaliot saivat taas uutta sysäystä. Sheltit palaavat jälleen raakaruuan pariin ja Visan kanssa sovelletaan vähän vaihtelua nappulaan.

Jumppatemput ovat Visan suurta hupia. Vielä ei ilman seinää onnistu kuvassa näkyvä villitys, mutta ehkä joku päivä.

Lumien sulettua olen innostunut jälleen juoksemaan, koirat tietenkin mukana. Vaikka pitkään vannotin, että minä juoksen omaan tahtiini ja koiran omaansa, pieni kokeilu sai minut innostumaan canicrossista.Visalle onkin hifit valjaat tilauksessa! :D

Kohti kesärenkaiden vaihtoa!

2010-04-09T21:04:00.005+03:00

Infoa meidän elosta kulkee nykyään aktiivisemmin Facebookin kautta... Mutta alkuun eilisen syntymäpäivän johdosta onnittelut astetta muhkummalle Smugelille - Kuje saavutti 5 vuoden iän edelleen PeterPan-syndroomasta nauttien :) Toivottavasti Kuikkis värittää päiviämme vielä vähintään toisen mokoman, on se sen verran hupsu turkis.

Minä kävin kirjoittamassa kohtuullisen hyvin (alustavin) tuloksin ylioppilaskokeita. Lukemisaktiivisuudella en voi kehuskella, mutta sen verran aikaa siihen ja perustekemisiin kului, että treenit rajoittuivat pieneen sisätokoiluun, lenkkeilyyn ja viikottaisiin agilitytreeneihin. Suoraan viimeisestä kirjoituksesta suuntasin Rymättylään suorittamaan viimeiset työssäoppimiset ja näytöt, täällä vietetään Visan kanssa vielä pari päivää. Vilinää ja vilskettä ei ole päivistä puuttunut! Visa on päässyt tietysti tokoilemaan ja agilitaamaan, mutta myös maastokausi avattiin muutamalla hakutreenillä ja jäljellä. Suhteellisen hyvin nenäjutut muistuvat koiran mieleen, mutta ohjaaja saa kuitenkin luvan nöyrtyä puurtamaan perusteet kuntoon näin kauden alussa!

Kisakalentereita olen katsellut harkiten. BH pitäisi käväistä piakkoin pois alta, jotta voisin painostaa itseni ilmoittautumaan kesän aikana jälkikokeeseen... Iso hui. Samoin tokokokeita täytyy katsella, jotta tokomotivaatio saadaan huippuunsa, vaikka sulavat kentät jo sinänsä houkuttelevat treenaamaan Kujetta ja Visaa.

Agilityn kisakuume ponnahti ennätyslukemiin, kun saavutimme uuden tasoluokan! Visa kilpaili pääsiäisenä ATTn kisoissa kaksi starttia, joista molemmista saatiin nollat (sijoitukset 2. ja 1.) ja niiden myötä serti kakkosluokkaan. :)) Nättejä radat eivät olleet, kamalia pelastuksia ja epätarkkuuksia, sekä huonot kontaktit ja jähmäisen tuntuinen koira, mutta tulokset tulivat tarpeeseen.

Katseet on jo suunnattu kesään, sulaisivat vielä nämä viimeisetkin lumet pois!

Routa porsaan kotiin ajoi

2010-03-08T10:11:00.003+02:00

Kysymysmerkkilauseet ovat saaneet pisteitä sitten viime kirjoituksen. Paikkakunnaksi on vaihtunut Lahti! Löydettiin mukava kaksio hyvältä paikalta. Lenkkimaastot ylittivät villeimmätkin kuvitelmani, en malttaisi olla poissa metsistä tai odottaa kevään tuloa, jolloin hiihtoladut sulavat pois tieltä ja metsistäkin varmasti paljastuu ylläreitä! Samalla ratkesi opiskelupaikkatoiveetkin, pitäisi enää vierailla hakulomakkeessa ja jäädä kädet kyynärpäitä myöten ristissä odottamaan kohtaloaan.

Koirajutuissa palattiin oman seuran riveihin treenaamaan. Agilityyn Visan treenit ovat rajoittuneetkin, muuttaminen ja kaikki yleishössötys on jättänyt aikaa ja intoa vain reilulle lenkkeilylle. Ja totta puhuakseni, motivaatio tokoiluun on vain himpun verran isompi kuin into lukiokirjoja kohtaan (mikä on pahempi kuin pakkaslukemat Siperiassa).

Visan keppien lopetusongelmaan saatiin erinomainen huomio ja neuvot jatkoon. Niitä onkin sitten tehty erillisenä ja myös radalla kiinnitetty huomiota ongelmaan. Edelleen tulee satunnaisia virheitä koiran väsyessä liikaa, mutta niin tulee monessa muussakin jutussa siinä vaiheessa. Pelottaa, miten kisoissa käy keppien kanssa. Hajottavaa: varmin ja koiralle mieluisin este tuottaakin tukkopäin harmaita hiuksia! Toisella kuukauden takaisella videolla on nähtävissä tämä ehana ongelma. Onneksi edes sisäänmenokulmat ovat lastenleikkiä. Puomi on ja pysyy ekalla toistolla sukkahousuna (lue: koira ei mene täysiä, vaan asettelee jalkojaan)... Muuten on ehkä parantunut. Meinasin vaihtaa jarrukäskyn toiseksi (prrr), mutta Visa sekoittaa sen kiertokäskyyn, joten kaislikossa suhisee jatkossakin. Muuten radoilta on jäänyt mieleen kiva fiilis ja vaivattomat välistävedot.

Shelttikerho vain lomailee. Mino oikein sairaslomalla saakka, kiitos erään ruskean eläimen, joka tykkää ohittaa kapeilla poluilla hieman huolimattomasti... Toivotaan, että tulehduskipulääkekuuri vie vaivan mennessään. Fyssariaika saattaa kuitenkin olla paikallaan.

Jos porukka kaipaa treeniseuraa Lahden alueelta, niin täältä pesee!

Visa Sari Vähäniityn koulutuksessa 6.2.

Ponnahduslaudalla tuntemattomiin vesiin

2010-02-06T21:35:00.004+02:00

Keksin ehkä 10 miinusta tästä onnettomasta päivitystahdista, mutta päällimmäinen on se, ettei mulla ole mitään käryä, mitä ollaan tuusattu tyhjänä aikana. Ei treenipäivismerkintöjä paperilla tai Lottorivissa (joka meni toimimattomana jäihin) ja hyvin ympäripyöreät muistikuvat. Sanoisinko, että vuosi on alkanut tasaisen tylsästikin.

Minulla on ollut koko sirkuskokoonpano mukana Kannuksessa mukana. Aiemmin olen tuskaillut kolmen koiran yhtäaikaisen käskytyksen kanssa, mutta nyt lauman kaitseminen ja yhteiselo muutenkin oli kumman kivutonta - ei hirvitä pian siirtyä elämään täydellä miehityksellä vakiona. Hihnat ovat meillä yliarvostettuja, ei haittaa vaikka ne unohtaa ties mihin. ;) Lenkkeilty ollaankin pakkasen sanelemissa rajoissa, luulen karvanoppienkin broilerikoipien kasanneen vähän täytettä. Koko jengi leikkii nykyään yhdessä, MinQueenia myöten!

Muutaman kerran kaikki ovat päässeet hallille tokoilemaan, sheltitkin muistivat vielä juttuja. :) Rikoin Maknun valiolupauksen, se joutui sittenkin juoksemaan vielä ruutuun :D Kunhan metalliin ei tarvitse kajota, Mino on onnellinen kaikesta tekemisestä. Kujeen treenaus on hieman hmm... hupaisaa, kun kaveri on ihan vietereillä ja kelluu hörökorviensa kanssa jossain tuntemattomissa sfääreissä.

Visa (epäreilun) etuoikeutetussa asemassaan on päässyt tokoilemaan ja agiliitelemään tiuhemmin. Alkuun oli tekemistä halutun vireen kanssa, kaveri oli liian lunki ykköskoiran roolissaan, se oikea vääntö puuttui. Ryhtiä löytyi kun kaverit pääsivätkin bileisiin ja kelpie jäi boxiin odottamaan vuoroaan silmät lautasina. Nyt on Se asenne koirassa ja sieltä tarttuu ohjaajaankin. Ilman kisatavoitteita ei ole treeni-intoa, pitäisiköhän vierailla koekalenterissa? Pääpiirteittäin hommat sujuu kivasti; seuraaminen siistiytyi, kakejen jumit ratkottu, luoksetulossa ja noudoissa potkua, metalli nousee (vaikka vielä viilataankin) jne. Ai että pakettia pitäisi alkaa rakentaa, no nyt meni liian jännäksi ja mukavuusalueen yli...
Agilityssä on keskitytty puomin nopeuteen, keppien varmuuteen ja kulmiin, jarru- ja kääntökäskyjen vahvistukseen sekä muutamaan tekniikkajuttuun. Alan olla tyytyväinen välistävetoihin sekä käännöksiin, jarrukäskyn osaamisesta tuli tänään agilitykoulutuksessa hyvää palautetta - jotain on tehty oikeinkin! Puomi paranee ja nyt lääkkeeksi otetaan koko ongelman unohtaminen, saattaa olla se tehokkain rohto. Yleisesti Kiesi kulkee oikein kivasti ja ohjaajakin osaa aina välillä! :)) Taitaa olla ykköslaji juuri vaihtunut.

Minulla on kouluaamuja jäljellä nolla. Koskaan ei enää lukiotunneilla tarviste kärvistellä. Mutta nyt on ne pelottavimmat osat jäljellä ja yksin pitäisi saada aikaan. Kyllä se tästä, fiilis on positiivinen! Pääsisi vaan pian vaihtamaan paikkakuntaa (ja voittaisi lotossa, jotta olisi varaa kisata...), niin johan olisi suupielet krampissa!

Eipä tiennyt tyttö, kuinka liikkuu aika pitkin pohjanmaata raahustaen pellon reunaa jokirantaan päin.

2010-01-04T21:35:00.006+02:00

Kun vuoden ensimmäinen rahan läpikulkupäivä on jo koittanut, olisi ehkä syytä alkaa miettiä alkaneen vuoden tavoitteita.

Minusta on vaikea alkaa miettimään tavoitteita tulevalle vuodelle, kun koko kevät on yhtä ahdistavaa kysymysmerkkiä. Huokaisen syvästi helpotuksesta ja onnestakin, jos onnistun selviämään kunnialla seisomaan valkolakin alle kaikki paperit kourassa kesäkuun alkuun. Se on tietenkin ainoa mahdollinen vaihtoehto ja tavoite, niin kovasti haluan karistaa Kannuksen pölyt jaloistani. Mutta välillä tässä järkyttävässä saamattomuudessa ja "minkä taakseen jättää, sen edestään löytää"-sekoilussa tulee mieleen, että tämä kevät ei ikinä tule onnistumaan tehtävineen ja viime tinkaan jätettyine työssäoppimisineen. Lisäksi olisi uuden paikkakunnan päättäminen, jatko-opiskelut, kesätyön haku... Epätietoisuus jos mikä hajottaa minua, tämäkin ihan itseaiheutettua.

Tavoiteltavia juttuja vuodelle 2010

Mino
- pysyä terveenä / kasvattaa kuntoa ja päästä fysioterapeuttikäynneille ("resurssien keskittäminen" estää...)
- päästä hupsuttelemaan agilityä ja tokoa
- opetella temppuja

Kuje
- pysyä terveenä / kasvattaa kuntoa, päästä fysioterapeuttikäynneille
- treenata agilityä ja kisata, mielellään nousta 3lk
- opetella EVL-liikkeet, kisadebyytti

Visa

- pysyä terveenä, kasvattaa kuntoa ja lihaksia, käydä säännöllisest fysioterapiassa

toko/tottis
- BH
- VOI1, EVL-liikkeiden opettelua lähes kisavalmiiksi
- saada oikea ilme ja vire vakioksi, sekä kokeisiin esille

agility
- nousta agissa 3lk.
- lisää teknistä osaamista ja selkeitä, hyviä treenejä
- koulutuksiin osallistuminen
- ohjaajalle paljon asennetta kisoihin ja tarkkuutta treeniin

jälki
- treeniä treeniä treeniä
- esineilmaisu kisakuntoon pellolla/metsässä
- kulmat, pohjanvaihdot yms. hyviksi
- jos saadaan treenattua ja homma etenee, kisat?

haku
- treenata enemmän ja edistyä jotenkin
- pitää ilmaisu kasassa / kehittää sitä

esineruutu
- treeniä treeniä treeniä
- kokeenomainen, hyvävireinen ruutu
- erilaisia treenejä ja variaatioita

Lotta

- paljon treenimotivaatiota ja suunnitelmallisuutta -> ruotuun mars!
- olla reilu ohjaaja koirilleen
- valmistua kunnialla kennellinjalta
- päästä vauhtiin uudessa asuinpaikassa
- elää!

Uutta ja ihmeellistä

2010-01-02T21:55:00.005+02:00

Vuosi alkoi pienellä agilitytreenillä heti uudenvuoden päivän ja jatkui kisojen merkeissä tänään. Selostan joskus toiste, jos jaksan...

1 startti
Katsokaa kepit tarkasti; koira ohittaa yhden välin ja vasta sitten minä käännyn ja alan käskyttää sitä pois -> lisää virheitä.

2 startti - nollavoitto (66 koiraa)

Oli mukava kisapäivä kelpieiden edustaessa runsaasti ja hienosti; ensimmäisen radan voitto loistokkaalle Kamille ja toinen sija upeasti kisauran aloittaneelle Ytylle! :))

Ja miten kävikään, että nuoruus se vain loppui. Se mihin menikään, minkä huolen alle taipui?

2009-12-26T19:54:00.022+02:00

Kuka uskaltaa tunnustaa varastaneensa taas vuoden elämääni? Tuntuu, että alkutalven treeni-innosta ja -putkesta on ikuisuus, Mino on ollut "aina" kaksoisvalio, kesä katosi huomaamatta ja nyt ollaan jo selvitty pimeästä syksystä uuden vuosikymmenen ovelle!
Vuodenvaihteesta puheenollen, tässä voitaisiin vuosikymmenen vaihtumisen lisäksi juhlistaa pyöreitä "merkki"vuosia - minun koiraharrastukseni on kestänyt 10 vuotta. Cami tuli meille kesällä -00 ja siitä se sitten lähti, eikä sukulaisten kauhuksi loppua tunnu näkyvän. Populaatio on kasvanut ja muuttunut paljon, ehkä ohjaajakin on jotain oppinut siinä sivussa. Ainakin periaatteet, ajatukset ja käsitykset ovat pyörineet aikamoisessa betonimyllyssä, siitä kehittymisestä tai parantumisesta en sitten ole niin varma. :D Ainakin tieto on lisännyt tuskaa tehokkaasti!

Alkuvuosi treenattiin tokoa aktiivisesti ja fiksusti kaikkien kolmen kanssa. Ja tuloksiakin syntyi! Koen suorastaan ylpeyden tunnetta, kun luen Lottoriviä noilta kuukausilta; merkinnät ovat tiuhassa ja niistä näkee, että on sitä joskus ajatuksellakin jotain tehty. Ilmeisesti sitten koko vuoden tarpeiden edestä, sillä saamattomuuden samea laskeuma jumahti minuun heti huhtikuun lopussa Minon valioutumisen jälkeen. Kyllä, olen perusluonteeltani saamaton ja laiska ihminen, mutta koirien kanssa olen ollut ajoittain jopa ahkera. Jostain syystä treenaus ja etenkään järkevä sellainen ei ole maistunut samaan tapaan valiokakun jälkeen. Ihme sumussa elämistä; en saa mistään koirajutuistakaan kiinni kunnolla, lenkkeilen vaan ja jossittelen, sekä toistelen ikuista "pitäispitäis"-mantraa. Kenties tavotteiden puute? En tiedä. Potkastaa mua joku! Jotain parannusta on hetkittäin näkynyt, ja nytkin ollaan jo suht hyvässä vaiheessa, mutta edelleen treenaamaan pitää mennä.

Kesään saakka myös sheltit olivat mukana Kannuksessa, sitten alkoi niiden kotisessen virka lukuun ottamatta satunnaisia hubailuja. Niiden päivät ovat kuluneet leppoisasti äitini hoivissa.
Kesällä minä reissasin Visan kanssa kennelvuoroissa ja työssäoppimassa. Jos jo kevät oli kriiseilyä Visan kanssa, niin sama jatkui kesän ja syksynkin. Minua kannustavasti informoitiin, että varaudu elämään vuoristoradassa sen koiran mielen kanssa seuraavat pari vuotta. No hei jee, tämähän lohduttaa! Pohjalle, eli tekosyiden esittämiseen saakka langetessani sitä voi sentäs käyttää hätävaraksi... On välillä on oltu pullonpohjan paksuiset pinkit lasit päässä, mutta yhtälailla pilvilinnasta myös rytisty alas.

Etsiskelin vuosi sitten asetetut tavoitteet, katsotaan mitä saatiin aikaan:

MINO
- TVA
- agilityssä kenties pari starttia
- uusia temppuja

Alkuvuosi treenattiin tokoa tuli hännän alla. Valioituminen hoitui pelottavan kivuttomasti kolmella kokeella, ja leijaillakseni vieläpä voittoputkella. En todellakaan uskaltanut edes haaveilla noin nopeasta toiminnasta, joten riemu oli suuri ja on edelleen. Minon tokot olivat sitten siinä ja treenaus oikeastaan muutenkin; agility rajoittui pariin hassuun treeniin (missä Maknu kyllä näytti edelleen kyntensä) ja piirinmestaruusjoukkuekisaan (yksilötuloksissa nolla ja sij. 2), eikä temppulista pidentynyt. Pari fyssarikäyntiä kertoivat ikäviä faktoja Minon kropan kunnosta, mutta resurssit ovat rajalliset... No, ainakaan treenaus ei Maknustin kroppaa rasita.

KUJE
- VOI1, erivoi liikkeiden opettelua
- agilityssä nousu 3 lk., lisää osaamista ohjaustekniikoihin ja kepeille, ohjaajalle asenne
- uusia temppuja

Tokon, etenkin tunnarin ja metallin, kanssa tehtiin paljon töitä ja koettiin hienoja onnistumisia. Niinpä tulostavoite täyttyi voi-luokassa, koulariakin meinattiin mutta lannistuin tuloksellisesti huonosti menneen hassuttelukisan jälkeen. Olkoon, mennään evl:ään sitten joskus. Uusien liikkeiden opettelu jäi ja agilityssä kisattiin huimat kaksi starttia, eikä treenikertojen laskemiseen taida tarvita kuin kahden käden sormet. Kujeen vuosi oli siis sanalla sanoen surkea, niin tavoitteiden ja etenemisen kannalta kuin Kuikkiksen viihtyvyydenkin - kyllähän innokas partiolainen nyt hommia tarvitsisi! Ja raukka vielä luonnetestissä osoitti olevansa piristysruiske shelttien tilastoihin! Kuukua ei osata arvostaa lainkaan, mököttäminen sallittu herre Smugelille tämän johdosta. Miksi Muhku jää näin vähälle ja kakkoskoiran rooliin aina?

VISA
Jälki
- pidentäminen, vanhentaminen, ruuan vähennys
- esineilmaisu
- erilaisia pohjia, kulmia, tilanteita, häiriöitä
Ensinnäkin, jälkiä tehtiin aivan liian vähän!! Laskea en oikein voi, kun päiväkirjamerkinnät takkusivat ja paperipäivyri on Kannuksessa.
Pituutta ja ikää tuli jonkun verran lisää; vähintään tunnin vanhensin aina ja askelmäärät huitelivat veikkauksella jossain 250-600 perusjäljillä, lisänä yksi varmaan tuhatta lähennellyt eläinkoe. Ruokaa vähennettiin reilummin ja hienosti sujuu!
Esineilmaisu taisi olla kauden ainoa oikea onnistuminen. Ilmaisu on pellolla varma millä tahansa esineellä, ja vinotuskin saatiin talttumaan. Etäisyyttä ei koiraan vielä ole muutamaa metriä enempää, mutta tästä jatketaan. Metsässä keppien ilmaisua tehtiin janatreenin ohessa, Visa tarjoaa noutamista mielellään (joku mielleyhtymä kenties). Vain muutama treeni näitä kuitenkin takana, joten janoissa on opettamista vielä paljon. Aloitettiin sentäs.
Pohjat olivat vaihtelevia ja kulmia minä tykkään talloa aina sen lähemmäs 10 vaikka kuinka toppuuttelen itseäni. Se onkin varmaan yksi syy siihen, miksi Visan kulmat eivät olleet aina priimaa. Treenien vähyys ja pitkät tauot vaikuttivat niihin ja erilaisia ratkaisuyrityksiä tehtiin. Katsotaan mitä keväällä tapahtuu... Pohjanvaihdot ja häiriöt jäivät liian vähälle treenille.

Esineruutu
- motivaation ylläpito
- erilaiset alueet, esineet ja niiden piilot (kivien päälle, pensaisiin, pieniin puihin jne.)
- tavoitteena kyetä tekemään kisaa vastaavia treenejä
Joko saa vajota maan alle häpeästä ja pelätä peiliin katsomista? Tehtiin esineruutujakin nimittäin aivan järkyttävän vähän. Palkkaussysteemi jouduttiin muistuttamaan uudelleen mieleen, mutta sen jälkeen toiminta alkoi useimmiten näyttää esineruudulle, eikä motivaatiossa ollut moittimista. Kaikki muut esineet nousivat ok, mutta kumisaappaan kanssa painittiin enemmän. Kokeenomaisia ruutuja suurin osa, muutama bongailuruutu kiesittelyn poistamiseksi ja "janaruutuja" palkkaussysteemin sisäänajon aikaan. Muutamia esine-etsintöjä myös sisällä, pimeässä kellarissa ja äänissä.

Haku
- ilmaisun ja pistojen treenaaminen
- treenaaminen noin yleensäkin
- johonkin koulutusviikonloppuun tms. osallistuminen
Hakua treenattiin keväällä sisätiloissa hieman ja metsässä veikkaisin n. 10 kertaa, "huimaa"... Edistystä kuitenkin tapahtui, etenkin kiitos kesän treenileirille (ja Kaisalle joka mahdollisti siihen osallistumisen!). Visa lähtee valmiille maalimiehillekin, pistojen suoruuden kanssa pitää kyllä edelleen pelata. Motivaatio on hyvä ja nenä toimii vauhdissakin. Ilmaisu tuotti harmaita hiuksia; Visa oppi peruuttamaan haukkuessaan. Nyt ongelma tuntuu olevan poissa, saa nähdä tuleeko rankemmissa treeneissä esiin. Ilmaisun kesto ja erilaiset piilot ok, joskus ollut viivettä hyvän haukun aloittamisessa etenkin hankalammissa sisätiloissa.

Toko
- vire, ilme, kokonaisuudet
- alo/avo liikkeet kisavalmiiksi
- voi/elv liikkeiden opettelu
- haaveena alo1 ja avo1, katsotaan miten edistytään
Tulostavoitteet täyttyivät, kisaoikeus voittajaluokkaan on saavutettu ja liikkeet kohtalaisessa mallissa tällä hetkellä. Evl:stä tehty lähinnä metallihyppynoutoa ja kakeja pitkältä matkalta. Mutta se olennaisin, virekesto koesuorituksessa... Ohjaajalla on paine- ja ahdistusajatuksia tämän aiheen takia, mikä on näkynyt tietenkin koirassakin. Välillä on niin mahtavaa ja sitten taas treenaan aivan päin mäntyä jonkun aikaa, jolloin korjaussarja on ainoa tekohengitys. Aina on noustu, eikä Visa koskaan ole haluton tai jätä tekemättä, mutta ei se myöskään vakiona näytä täsmälleen siltä miltä pitäisi. Ja minulla on kammo edes kokeilla viedä sitä alueelle, jossa sen vireellä olisi vaara laskea. En tiedä miten toimia, tai rakentaa tämä harvinaisen oleellinen palikka hyväksi.

Tottis
- vire, ilme, kokonaisuudet
- eteenmenon ja noutojen opettelu
- ampumistreenejä
- haaveena BH, katsotaan miten edistytään
Eteenmeno jäi ajatustasolle. Metristä hyppynoutoa (onnistuu myös kokeenomaisena) ja estenoutoa tehtiin kesällä pääasiassa. Ampumistreenejä satunnaisesti pitkin vuotta, liian vähän... BH-kokeeseen ilmoittauduttiin kerran, mutta jätettiin väliin. En uskonut Visan vireen kestävän halutun laisena koko koetta, joten en halunnut mennä luomaan vääränlaista koefiilistä. Edelleen minun ongelmani on liian vähäinen kokonaisuuksien treenaaminen.

Agility
- esteiden opettelu, erityisesti kontaktit ja kepit
- ohjaustekniikat
Vanha suola alkoi pahemman kerran janottaa ohjaajaa. Keväällä opeteltiin vielä enemmän hupimielessä kepit ja kontaktit, sekä rimat maassa tehtiin tekniikkapainotteisia radanpätkiä. Loppukeväästä rimat nostettiin maksikorkeuteen. Ilmeisesti ikkunan väleistä heräsi kevätauringon avustamana agilitykärpänen, joka rouhaisi minua salaa. Kesällä treenailtiin hieman, mutta syksy on ollut yhtä agilityä. Kotona vietetyillä lomilla ja viikonloppuina on pitänyt päästä valvovan silmän alle, Kannuksessa on tehty tekniikoita yksikseen ja treeniseuran kanssa pidempää rataa. Koulutuspäivien maksut tekivät lovea tililleni, mutta ehdottoman tarpeeseen tulivat kaikki uudet opit! Ja into kasvaa, kasvaisi vielä vaan suunnitelmallisen treenin määrä. Ensimmäiset viralliset startit koettiin itsenäisyyspäivänä, tuloksia ei kuitenkaan syntynyt.

Extrajuttuina Visan vuoteen mahtui paimennuskokeiluja useampaan otteeseen. Keväällä lampaita katsasteltiin ja vauvakuljeteltiin aivot raksuttaen, kesällä oli sitten jotain naksahtanut päässä... Vauhtia ja vilinää, mutta on siellä jotain ajatuksenkin siementä mukana. Ja miten Visa tykkäsikään moisesta puuhasta! Näyttelyissä käytiin kahdesti mukavin tuloksin.

Vaikka tämäkin vuosi oli kokonaisuudessaan mukava, toivon todella että ensi vuosi on parempi ainakin Visan maastolajien ja Kujeen osalta. Ohjaajalle taitaa tulla pisin tavoitelista ensi vuodelle...
Kiitoksia kaikille meidän kanssa vuoden aikana treenanneille, kouluttaneille ja mukana henganneille! Ei tässä hommassa olisi mitään mieltä ilman mukavia ihmisiä. :)

Likimain luulisin

2009-12-07T16:28:00.004+02:00

Itsenäisyyspäivä on oiva ajankohta aloittaa agilityssä kilpaileminen. Onkohan muuten meillä kaikki koirat aloittaneet jonain juhlapäivänä, paitsi Cami aikoinaan... Siltä näyttäisi; Mino pyhäinpäivänä -04, Kuje toisena pääsiäispäivänä -07 ja nyt Visa itsenäisyyspäivänä.

Koetin lahjoa teinilasta, että mennään kotiin mäkkärin kautta jos herra tekee nollan. Mutta minkäs tälle nykynuorisolle teet, ei tehoa uhkailu eikä lahjonta...
Ekalla radalla koira oli vähän jähmeänä ja kyselevänä. Suoraa rataa on leppoisa mennä, mutta ohjaaja ei jarruttanut keinulla tarpeeksi (se puomi/keinu -erotteluongelma kuntoon nyt!) -> minilentokeinu. Femmathan ei sapeta koskaan.

Toisella kierroksella Visa teki virheen, joka saa minut hakkaamaan päätä seinään. Tämä keppihullu ja suhteellisen varmakin kaveri jätti vikan välin tekemättä! Myönnän, vilkaisin pois koirasta keppien lopussa, jolloin piskille tulee hosu, mutta hei jotain rajaa... (Harmi ettei video ole parempi viimeisen kepin kohdalta, sillä virhettä ei näe selkästi; minä saan kuviteltua koiran pujottelemaan sen vikankin kun kameralla hidastan videon still-kuviksi. Luotetaan silti tuomarin tarkkasilmäisyyteen!) Muuten mukava rata, puomikin näytti silti miltä kuuluu. Keinulla karjuin varmuuden vuoksi oikeen reilummin, siksi koira jumittaa väärässä kohtaa laskeutumisen.

Ärsyttävää ja toisaalta kiva, että virheet oli teknisiä. Niiden pitäisi todellakin olla osattuja asioita ja ohjaaja olisi molemmat voinut varmistella vielä... Mutta toisaalta, ne voi helposti treenata kuntoon. Mutta kiva fiilis jäi radoilta, äkkiä uusiin kisoihin ilmoittautumaan! Onneksi onneksi onneksi muutto etelään on lähellä, on noita kisojakin tarjolla paremmin :)))

Uusi rahanreikä

2009-11-24T12:15:00.002+02:00

Sunnuntaina vietettiin roturasismin juhlapäivää; 49 kelpietä kasaantui erikoisnäyttelyyn Jyväskylään. Mahtavaa nähdä monenlaisia koiria samalla kertaa, olisi vain malttanut seurata jokaisen tarkasti ja oppia jotain viisaammilta.
Visa osallistui nuorten luokkaan, tuomarina Joe Daidone, Australia. Saldona ERI1 PU3 va-sert. Saatoin yllättyä iloisesti! :)

"18 months old male of exc. proportions. Exc. head + expression. Extremely animated. Very good neck into very strong topline. Exc. height to length ratio. Would like to see better tail."

Jännä, ettei sanonut liikkeistä mitään... Hännän parannusta mietittiin, että halusiko nähdä paremmin kannetun, kiinnittyneen vai kenties normaalin näköisen hännän? :D Kun tällä hetkellä se on joulukuusen rankku tiikerikakun väreissä, edelleen...

Jälleen Kannuksessa, tällä kertaa vain Visa mukana. Noppapopulaatio jäi etelään lomailemaan kokonaisuudessaan.

Welcome to Zoo!

2009-11-20T22:54:00.012+02:00

Teen historiaa omassa blogissani, päivitän toisen kerran saman päivän aikana!

On ehkä ihan pakko kirjoittaa pitkästä aikaa yleismaallinen lätinä. Aiheesta juna ja koirat.

Minä en ole Kannus-aikanani ollut mikään aktiivinen junailija, keskimäärin kerran kuussa on etelän kotiin matkattu. Silti näitä hyvinvarusteltuja istuma"lihaksiani" on tullut puudutettua suhteellisen monta kertaa VR:n lemmikkivaunun penkeissä. (Olisi muuten harvinaisen mielenkiintoista tietää, kuinka monesti!) Niihin tunteihin (meno-paluu yli 8h) on mahtunut kaikenmoista. Ellei se ehkä hipoisi laittomuuden rajaa yksityisyyden osalta, olisi ollut mahtavaa pitää kirjaa/blogia kaikesta nähdystä ja kuullusta - tulisi aikamoinen draamakomedia.

Minulla on ollut pakkomielle yrittää valita paikkani yksinäisten penkkien jonoon. On paljon kätevämpi mahduttaa omat sessensä ja itsensä kahden peräkkäisen penkin väliin, kuin tulla toimeen ja sietää ties mitä moppeja omistajineen neljän penkin välissä. Jostain käsittämättömästä syystä myös VR:n nettilippupalvelu suosii minua usein arpomalla näitä yksittäispaikkoja käyttööni, pisteet sille.

Tämän populaation elikoiden tulee käyttäytyä junassa. En kestäisi matkustaa, elleivät koirat olisi passiivisia muita kohtaan, hiljaa, paikallaan ja huomaamattomia. Tilaa mokomat vielä vievät, ehkä sekin on opetettavissa pois ;) Hyvin helppoa ja mukavaa, kun suurimmat virheet ja käskyn antamisen aiheet ovat ilman nuuskiminen ohikulkevien ihmisten suuntaan, toisten liian pitkään katseleminen (epäkohteliasta...) ja paikallapysymisen varmistus vessaan mennessä. Miten olisikaan junailu mukavaa, mutta...

Lemmikkivaunu on yleinen eläintarha. Ääntelyä löytyy monenlaista, mieluiten se kiljuva tai haukkuva koira osuu juuri taaksesi tai viereisille penkeille. Häkkisysteemiä VR ei vielä ole viritellyt vaunuun, mutta mikäs sen mukavampaa kun vapaa seurustelu! Junaan tullessa kuulee heti, millainen tapaus sisään saapastelee. Hössönhössön "no kun tämä tykkää kaikista ja jokainen pitää aina päästä moikkaamaan hehheh", rähinäsankari hihna kireällä ja "ohi, jätä, ei Leevi ei, äläs nyt"-piipityksiä päästävä omistaja, epäilyttävän hyvältä vaikuttava tapaus, joka rähähtää viimeistään kolmannessa penkkivälissä tai ajoittain peräti käytöstavat omaava muppe. Pahimmat räikät on sijoitettu bokseihin tai kannetaan sylissä, mikäli se elopainon asettamissa rajoissa vain on mahdollista. Jostain syystä pidän kissoista ja muista pienelijöistä (paitsi papukaijoista!!) junassa...

Jos jotakuta kiinnostaa tai joku opiskelee ongelmakoirajuttuja, painukaa ihmeessä perjantai- tai sunnuntai-iltaisin junamatkailemaan. Sen parempaa otantaa erilaisten käytösongelmien laajasta kirjosta, niiden synnystä tai syntyhistorian arvailusta, väärien ketjujen vahvistumisesta silmienne edessä ja mestarillisen mielenkiintoisia tekosyistä koirien tekemisille ette löydä mistään muualta!
Viimeksi tänään kyytiin astui pentu, jonka omistaja yritti saada sen huomiohaukkua ja hillumista ruotuun erilaisilla kuononpuristeluilla, kielloilla ja maahan painamisilla. Joka kerta, kun pentu puri, älisi pentuleikkimurinaa tai rimpuili enemmän, se pääsi irti. Ja "väyh" tuli uudestaan; järkyttävän hauska leikki tämmöinen paini, jonka pentu saa ihan itse aikaiseksi kunhan kiljuu tarpeeksi! Toinen klassikko oli rapsutuksia kerjäävä koira, jonka omistaja yritti hennosti pyytelemällä ja remmistä pari kertaa nypyttämällä saada koiran pois käytävän toiselta puolelta. Joo, tapaus oli iso, mutta ei se velvoita omistajaa tyytymään kohtaloonsa "se on nyt päättänyt jäädä siihen, ei se nyt halua tulla". Tällä kertaa ei mukana ollut yhtäkään jokaiselle ohikulkevalle ja vaunuun tulevalle murisevaa/räksyttävää, tai vapaasti flexin päässä koko vaunuosastoon tutustuvaa tapausta, kuinka tylsää!

En väitä, etteivätkö omat koirani joskus nuuskaisisi vaunuun sisään tullessa jotakuta, tai niille ei joutuisi huomauttamaan liiasta kiinnostuksesta (ilman nuuskiminen, katselu) kyytiin nousevia koiria kohtaan. Kujeen kissarakkauden aiheuttamia serenadiyritelmiä pitää tukahduttaa, ja Vispin villipäivinä herran asennonvaihteluun ja etäflirttaileviin silmäpeliyrityksiin joutuu puuttumaan. Mutta eivät kaikki koiramatkustajat ole ollenkaan kurittomia; mukaan mahtuu niin paljon hyviä tyyppejä, että nämä mielenkiintoisemmat jäävät entistä paremmin mieleen erotessaan massasta. Kunhan antaa toisten koirien olla rauhassa ja kunnioittaa muita!

Jos eläintarhassa on lajikirjoa ja laaja populaatio, pitäähän siellä olla yleisöäkin! Välillä tuntuu, että muissa vaunuissa kuulutetaan ja käytävillä on pakko olla kylttejä, että "Tervetuloa vaunuun 6, vapaa lemmikkien silittelymahdollisuus! Lapsille ilmainen koko matkan ajan! Tule viihtymään koko perheen voimin!".
Myönnän puolueellisuuteni, en erityisemmin välitä lapsista yleensäkään. Vielä vähemmän tietynlaisista vanhemmista. Minun tulee kasvattaa koirastani yhteiskuntakelpoinen, että se voi kulkea ihmisten ilmoilla syömättä, merkkaamatta, sotkematta tai mielellään edes nuuskaisematta ketään. Eikö siis olisi kohtuullista, että lapsen hankkinut voisi nähdä sen vaivan, että opettaisi irmapetterin kysymään lupaa silittää ennen kun iskee kätensä koirani pään päälle? Jos ei viitsi sen vertaa vaivautua, olisi suotavaa vahtia jälkikasvuaan tai kysellä meiltä koiranomistajilta suosituksia hyvistä valjaista tai kätevistä kevythäkeistä.
Eihän se periaatteessa haittaa, jos joku nassikka tulee silittämään. Mielummin lapsi kuin humalainen, jälkimmäisen jutuista ottaa vielä vähemmän selvää ja ne eivät lähde pois kulumallakaan. Mun koirat eivät pure ja suorastaan tykkäävät, kun joku viitsii silitellä (paitsi Mino). Mutta jos istun nenä kiinni kirjassa, napit korvilla ja koirat makaavat jaloissani umpiunessa, ei ole kovin mukavaa huomata jessejohannan läästivän koiria lupaa kysymättä. Ja mitä tekee jessejohannan vanhempi saapuessaan katsomaan tätä näytöstä, ei ainakaan opasta oikeaa lähestymistapaa - ja sen opastaminen ei enää ole minun heiniäni! Entä jos ne purisivat? Kumpi siinä kohtaa on yhteiskuntakelpoinen ja hallinnassa?
Pahimpia ovat kuitenkin perjantai-illat, jolloin lemmikkivaunu on tupakkakoppien ja ravintolavaunun välissä. Viskisiepot saapuvat kertomaan elämäntarinaansa ja toteamaan, että oli meilläkin tällainen lassie tai rex. Ja se on pitkä tarina. Eikä näitä Karhun kaatajia ole edes kukaan kaitsemassa...

Tulen tulevaisuudessakin käyttämään junia kaikesta huolimatta. Pääasiassa matkat ovat mukavia ja sujuvat hyvin. Selkkauksia ei ole sattunut *kopkop puuta*, ja jos minusta riippuu, ei satukaan. Piti taas vaan päästä avautumaan tästä elämän riemusta. Älkää tuomitko tekstin leppoisan ironista sävyä. ;)

Opintie on auraamatta ja suolaamatta

2009-11-20T22:30:00.005+02:00

Oreniuksen agilitykoulutus oli juuri niin hyvä kuin odotinkin, toistekin olisi hienoa päästä! Visan kanssa ei rata ottanut sujuakseen ja juututtiin tuuskaamaan ihan perusjuttuja, jotka mä lähes uskoin koiran osaavan... Vinkkejä ja uskoa tekemiseen kyllä annettiin, ei tässä ihan Ladalla olla liikenteessä, mutta töitä on tehtävä PALJON ennenkun esiin hiotaan F1, joka suorittaa shikaanitkin moitteettomasti. Åke-eno antoi uskoa, että kyllä sekin on mahdollista! :)
Koulutusvkl toi meille vieraitakin, joita ei ihan hetkeen olla nähtykään! Heta ja Niji, kyläilkää toistekin :)

Koetettiin sitten nöyrtyneinä tehdä töitä viime viikolla. Niitä pirullisia suhinahyppyjä me treenataankin varmaan loppuikä kuosiin. Ohjaajan suurin vitsaus, agilityluistaminen tulee rikkomaan tämän vielä monesti. Mä en vaan osaa olla aksassa niin viimeisen päälle tarkka, että koira tasan hyppää sentilleen niinkuin haluan. Opetusvaiheessa sen pitäisi olla niin justiinsa, miksipä tässä muuten koulutettaisiin jos sillä ei olisi väliä. Huoh, suurpiirteisyys ei ole hyve. Siispä, kuka haluaa mukavan ja iki-innokkaan kelpieklopin tekniikkaoppiin, äänitehosteet kuuluu pakettiin ja kuolavanat reisille saa kaupan päälle? Pallonkin voin luvata lisävarusteeksi. Saa palauttaa valmiiksi asennettuna miel. ennen kahden vuoden ikää, ruokapalkka ja provikat päälle. ;)

Pariin otteeseen olen viime päivityksen jälkeen erehtynyt tokoilemaan/tottistelemaankin. Ruoka-aikana kakejen alku on vakio, se alkaa sujua (jo on aikakin). Seuraamisessa on tehty monta peräkkäistä julmistelutreeniä, mutta en voinut eräänä ruuhkailtana hallilla voinut vastustaa kiusausta käyttää vieraita häiriökoirakoita hyväksi. Pientä "kellumista" on ollut parissa treeneissä; koira ei tee varsinaista virhettä, mutta ei tunnu oikealta - ulkopuolisen silmiin tämä ei näy. Tuossa viimeisessä treenissä homma oli taas kasassa ja siirryttiin hubbailluvaihteelle, jotta saadaan syksyn aikana aina vain edemmäs ja estävämmäksi hilautunut paikka ruotuun ja korjataan samalla perusasentoa. Jäävien erottelu pelittää, samoin luoksetulon stopit. Kerrankin treenattiin myös paikallaolo, wau!

Hihnan toiseen päähän on valunut hienoinen paniikki. Laiska luonne on jättänyt kaiken viimetippaan eikä siltikään saa aikaiseksi. Velvollisuuksien pakoilemiseksi alan varmaan kohta opettaa tunnaria, jumppapallo-pelit oli jo käytössä viime viikolla... Että jos jollakulla on tarjota / tulee mieleen mukava työssäoppimispaikka helmi-huhtikuulle, tai näkemyksiä/ideoita, mitä haluaa tietää agilityn tekniikkaopetuksesta mua saa heittää niillä!

Valintatalossa flow tarjouksessa!

2009-11-11T15:37:00.004+02:00

Kuukausi ehti jo vaihtua ja talvi on käynyt kylässä Kannuksessa pariin otteeseen, tällä hetkellä jälleen uusi lumipeite yrittää kasaantua maahan. Heikolta näyttää. Tämä ainainen harmaus ja kosteus alkaa riepomaan ihmismieltä vähitellen, vaikka reippaasti joka päivä metsään mennäänkin.

Visan kanssa käytiin hakemassa toko-oppia Salpausselän kennelpiirin tarjoamasta Päivi Lammisen koulutuspäivästä, ja toiveissa oli löytää jonkinlainen inspiraatiokin. Valitettavastin tokokärpäset taitavat uinua ikkunanväleissä, eivätkä ne ainakaan minua ehtineet puraisemaan. Mutta oli silti aivan mahtavaa päästä jonkun silmän alle!

Paikallaolot katsottiin aluksi. Visa ei ole istumista tehnyt minun muistikuvani mukaan, mutta eipä siinä ongelmia ollut. Evl-makuun asennonvaihdot ei pelittänyt tarpeeksi nopeasti, jänniteopit olivat vähän unholassa. Paikallamakuu on yksi niistä lukuisista asioista, joiden treenissä olen mennyt aidan matalimmasta kohdasta; koira osaa arkipaikallaolon missä tahansa tilanteessa, laitetaanpa se maahan kisakäskyllä ja tadaa - valmis. Tässä kohtaa saa pyöritellä silmiä ohjaajalle ja sääliä ruskeaa rottaa. Että jospa viilataan ne pienet rosot pois tästä liikkeestä, ihan ajatuksen kanssa.
Ruutuun oli ilmestynyt minibanaani, sitä halusin saada pois. Kokeenomainen suoritus meni ohjesäännön mukaisesti (tätäkään koskaan tehty, eläinkokeet on meillä yleisiä...), mutta koira oli epävarma ruutuun mennessään. Todettiin, että ohjaaja on hosunut eteenpäin eikä anna koiran enää suorittaa kosketusalustaa itsenäisesti, vaan hihkuu onnessaan käskyjä - koira ei siis osaa toimia ruudussa. Vahvisteita ja oikeaa toimintaa ohjaajalta, kummasti katosi "banaanikin"...
Toinen ongelma on kakeissa jumitus, jonka olen onnistunut luomaan kaikille kolmelle koiralle. Aikanaan se on kadonnut shelteiltä, mutta Visalta ei (vielä). Ohjaajan toiminnasta virheen sattuessa löytyi taas vika; en ollut korjannut liikettä alusta asti, vaan oikaisin, joten oppimista ei tapahtunut. Tekniikka sai analyysiä ja minä ihan aiheesta motkotusta, kun olen moisen sekametelisopan mennyt opettamaan. Mutta TVA saa sitten joskus luvan tulla noilla kakeilla, ei aleta muuttamaan kun tavoitteet eivät ole sen pidemmälle.

Visa sai yleisesti kehuja keskittymiskyvystään, työskentelyinnostaan ja "tiiviydestään".

Toko ei saanut tuulta purjeisiin, edelleen treenit ovat olleet pieniä jonkin liikkeen katsastamisia. Suorastaan järkytyin katsoessani hallin peilistä seuraamista, sellaisella puskutraktorin ja jäänmurtajan yhdistelmällä ei tokokehiin ihan heti mennä... Sitä korjatessa ehtisi tunnarikin valmistua. :D

Viime viikonloppu oli hyvin agilitypainotteinen, oli palkitsevaa rahdata esteitä useana päivänä kun kaivattu flow jatkui ja jatkui vain. Ratatreenit sujuivat ja tekniikka eteni. Tiistaina todellisuus iski ohjaajalla jälleen paksut, nahkaiset työkintaat käteen ja nokialaiset jalkaan. Kuvitelkaa, miltä tuntuu tai näyttää keikkua radalla tuossa varustuksessa - ei läheskään agilityltä! Jospa se taas siitä, viikonlopun koulutusta odottaen...
Kuje pääsi myös vähän liitelemään, raukka menee ihan puhki jo ajatuksesta ja onnestaan.

Valitettavasti Kuje joutuu palaamaan etelään. Treeneihin kulkeminen ja treenit ovat helpompi järjestää vain Visalle. Sillä rahalla, millä maksaisin Kujeen asumista täällä, on minun järkeni mukaan fiksumpaa kisata Visan kanssa. Sen kanssa on tehty viime aikoina töitä säännöllisesti, Kujeen kanssa ei. Inhottaa moinen koirien arvojärjestykseen asettelu, mutta kun panostusmahdollisuudet ovat rajalliset on tehtävä valintoja. Onneksi Kuje on vielä nuori ja Mino siirtyy eläkeläislajiin. ;)